Pitäisi, voisi, kannattaisi, saattaisi, olisi ja niin edelleen. Ihmiselon jatkuva vihollinen kätkeytyy noihin sanoihin. ”Pitäisi kyllä alkaa taas…”. Niinpä, mutta mitä ajattelit tehdä? Aloittaa vai olla aloittamatta? Isi-muodon eli konditionaalin suurin myrkky on se, miltä se kuulostaa sanojalle itselleen. Pitäisi alkaa kuulostaa jo vähän kuin tekemiseltä, ihan kuin sanoja olisi jo päätöksensä tehnyt. Siinä on selkeä myöntymisen signaali siihen, että tekemisen aloittaminen on oikea idea. Samaan aikaan kuitenkaan se ei vielä tarkoita yhtään minkäänlaista tekemistä. Isi -muotoon on sisäänrakennettu sanojalle veto-oikeus. Kyllä mä tiedän, että pitäisi, mutta en mä nyt silti vielä.

Kun nykytila ei vielä ole tarpeeksi sietämätön, niin säästetäänpä aloittaminen huomiseen.

Me puhumme paljon tekemisistämme ja haaveistamme, ja todella usein juuri omia tekemisiä me katsomme ruusunpunaisilla silmälaseilla. Se tarkoittaa, että tekomme eivät ole tasapainossa puheidemme kanssa, mutta me itse emme huomaa sitä, vaan näemme asiat parempina kuin ne todellisuudessa ovat.

Jokaisella meistä on haaveita, jotain mitä haluamme saavuttaa. Meillä on mielikuva siitä, millainen ihminen haluaisimme olla. Jos oikeasti aikoo saavuttaa sen, mitä haluaa, niin se vaatii kuitenkin ruusunpunaa ylittävää itsereflektiota.

Kuvitellaan, että keskiverto-Keijo istuu sohvalla ja katselee AC/DC:n keikkaa kaverinsa kanssa. Jossain kohtaa Keijo sanoo kaverilleen: ”Olis se kyllä hieno osata soittaa kitaraa, pitäis kyllä ottaa ja opetella”.

Ajattellaan, että meidän keskiverto-Keijomme on oikeasti tätä mieltä. Hänen unelmansa on soittaa AC/DC:tä kitaralla. Varmasti hänellä on jokin käsitys omasta musikaalisuudestaan ja vähintään koulumaailmasta pieniä kokemuksia jostain soittamisesta. Kuitenkaan vuonna 2018, jolloin kaikki maailman tieto löytyy jokaisen meidän taskusta, aiempi kokemus ei paljoa paina. Google tai Youtube kertovat hetkessä, miten kitaraa oppii soittamaan. Keijon koko matka kohti unelmaansa on kiinni loppujen lopuksi ihan uskomattoman yksinkertaisista asioista: siitä hankkiiko hän koskaan kitaraa, ryhtyykö hän ottamaan selvää, miten sitä soitetaan ja lähteekö hän konkreettisesti harjoittelemaan. Millään musikaalisuudella, ajan puutteella tai muilla vastaavilla ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa oppiiko ihminen soittamaan perusrokkia.

Sillä on merkitystä, mitä sinä teet tai et tee.

Jos siis olet valmis näkemään itsesi alastomana, niin muutamalla kysymyksellä se onnistuu.

1. Kuka ja mikä minä haluan olla? Mieti rauhassa, et ole tilivelvollinen kenellekään muulle.
2. Mitä asioita tekee sellainen ihminen, joka haluan olla?
3. Mitä asioita EI tee sellainen ihminen, joka haluan olla?
4. Mitä minä asioita minä elämässäni konkreettisesti teen? Ovatko ne linjassa unelmani kanssa? Ovatko ne niitä, joita sellainen ihminen, joka haluankin olla, tekee?

Me emme ole sitä, mitä teemme joskus. Me emme koskaan tule siksi, mitä teemme joskus. Meistä tulee se, mitä me itsestämme teemme. Teenkö minä niitä asioita, joita puhunkin tekeväni vai puhunko vain asioita, joita oikeastaan en tee?

Tämän vuoksi suosittelen isi-nollaa. Jos haluat, teet. Jos et tee, ole rehellinen ja lopeta haluaminen. Jokainen maraton alkaa yhdellä yhdellä askeella. Se, mikä yhdistää jokaista maalintulevaa on se, että he ottivat sen askeleen.

Uskalla unelmoida – uskalla loistaa!

Se, mitä teet tai ajattelet, kasvaa. Tämän vanhan viisauden olen päässyt jälleen elämään todeksi.

Viime aikoina olen pitkästä aikaa treenannut aktiivisesti, välillä parikin kertaa päivässä. Mitään sen kummempia tavoitteita ei ole ollut, kunhan olen vain mennyt ja tehnyt. Jo tämän lyhyenkin aktiivisuuden vaikutus ajatteluun on ollut valtava. Kehon ja mielen yhteys on välillä todella suora. Tekemällä asioita eri tavalla pystyt vaikuttamaan paljon siihen, millaisia ajatuksia ja haluja mieleen nousee.

Treenaamisen idea lähti, kun lomareissun jälkeen päätin, että nyt tällä viikolla treenataan ja reilusti. Päätökseen ei liittynyt mitään tuskasta nousseita ajatuksia, että pakko päästä parempaan kuntoon tai muuta ahdistusta. Kyse oli vain päätöksestä. Nyt on aikaa ja energiaa, siispä treenaan.

Tässä on mielestäni ensimmäinen kohta, johon kannattaa pysähtyä. Keskeistä EI siis ollut se, huvittaako treenata, mitä huvittaa ja mikä on mahdollista, eikä se, onko ulkona kuuma vai sataako. Millään tämmöisellä ei ollut mitään merkitystä. Tein päätökseni treenata niin sanotussa idea-maailmassa. Maailmassa, jossa on vain ajatuksia, ei konkretiaa. Siellä ei ole väsymyksen tunnetta tai sadesäätä. Siellä on vain ajatuksia, joita minä itse ajattelen. Jokainen rajoitus, joka sinne maailmaan pääsee, on minun itseni ajattelema ja siksi olemassa vain niin kauan kuin itse sitä ajatusta ajattelen.

Vanhasta kokemuksesta tiesin toki, että kun taas rupeaa treenaamaan, niin se kyllä maksaa aina vaivan tavalla tai toisella. Tämä teki helpommaksi ohittaa kaikki, ”mutta entä jos…” -vastakkaisajattelut.

Kun päätös oli tehty, niin vasta sitten mietin konkretiaa. Kun on halua, niin löytyy keinot. En lähtenyt piirtelemään mitään saliohjelmia, vaan tärkeimpänä tavoitteenani oli saada homma käyntiin. Aamulla ylös, suunta salille ja rauta ylös. Näin edettiin – aamulla salille ja illalla kuntonyrkkeilyä säkkiä vastaan.

Jo kolmannen päivän iltapäivällä havahduin siihen, kuinka yhtäkkiä ajattelussani oli tapahtunut monta pientä muutosta. Ilman, että olin asiaa tietoisesti mitenkään prosessoinut. Omaa oloaan ja syömisiä rupesi optimoimaan seuraavan treenin näkökulmasta. Jos nyt en otakaan ravintolassa pitsaa ja olutta, vaan otankin kanaa ja pepsi maxia, niin illan nyrkkeilyt onnistuu merkittävästi paremmin.

Yhtäkkiä tällä päätöksellä onkin merkitys. Sen sijaan, että se olisi vain yksittäinen päätös yksittäisessä hetkessä (mitä väliä yhdellä pitsalla tai oluella on), niin päätös onkin osa jotain merkityksellisempää kokonaisuutta.

Kun päivät kuluivat ja olin jo tovin ollut aktiivisempi, niin yhtäkkiä minulla olikin kokonaisuus, jota en halunnut menettää.

”Mähän oon tässä jo päässy hyvään vauhtiin, ei nyt viitsi lopettaa”.

Kaikki jo tehdyt hyvät ratkaisut, tekevät seuraavasta viisasta ratkaisusta helpomman. Jokainen niistä luo uskoa siihen, että mä pystyn tähän, tämä kannattaa. Tämä taas tekee paljon helpommaksi ohittaa hetkellisiä tunnetiloja. Vaikka välillä ei olisi paljoa huvittanutkaan treenata, niin antaa tunteen olla ja menee silti, koska pystyy luottamaan, että hyvä fiilis tulee kyllä jälkeenpäin.

Samalla sitä lähes automaattisesti rupeaa muodostamaan uusia parempia tapoja, joita on helppo toistaa. Ja sama pätee toisinpäin: yksi huono ratkaisu tekee seuraavasta huonosta ratkaisusta helpomman.

Yhteenvetona kokonaisuus jakaantuu siis kolmeen arvokkaaseen ajatukseen:

1. Kaikki lähti ajatuksesta, irrallaan kaikista arjen rajoitteista. Mitä minä haluan saada aikaan? Se, mikä fiilis nyt on, millainen sää ulkona on tai muut vastaavat ovat tässä kohtaa kaikki sivuseikkoja.
2. Tekemällä asioita erilailla, rupeat automaattisesti ajattelemaan erilailla. Joskus kannattaa tehdä asioita, joita ei siinä hetkessä just huvittaisi, koska tekemällä toisin, rupeat ajattelemaan toisin.
3. Kun ryhtyy kulkemaan polkua kohti unelmaansa, on joka askeleen jälkeen helpompi jatkaa. Mitä pidemmälle kuljet, sitä enemmän sinulle muodostuu parempia uusia tapoja (ja tapojen noudattaminen on ihmiselle helppoa). Samoin sitä enemmän sinulla on menetettävää, jos lopettaisit, ja sitä enemmän uskoa siihen, että tämä kannattaa.

Ja mikä on useimmiten kaikkein pahin vihollinen matkallasi kohti parempaa huomista?

Se, miltä musta nyt tuntuu. Se, mitä mä just nyt haluan.

Kun oppii olemaan välittämättä, huvittaako mua just nyt, ja tekee sen silti, niin kaikki on helpompaa. Ei elämässä palkinnon kuulukaan tulla etukäteen, vaan jälkikäteen. Ensin hyvät teot, sitten vasta laakeriseppeli.

Halua unelmaasi, älä hetkeä!