Olen puhunut jumalille, jutellut kuin vanhoille tutuille. Kuvitellut itseni heidän tasolleen. Jalat maassa, pää pilvissä, sanoin itselleni. Tyhmä kun olin, olen. Luvannut rakkautta kuin minulla olisi varasto, mistä toimittaa. ”Minä uskallan uida syvässä vedessä, kyllä hauki minut tuntee”, luulin ja minua opetettiin. Minkä tein, sen tein.

Miksi se onkaan niin vaikea nähdä oma rajallisuutensa?

Tekisi mieli syyttää itseäni monesta; tyhmyydestä, sokeudesta, ylimielisyydestä, sydämettömyydestä. Olisin kai oikeassakin, vaan mitä sen väliä? Elämä on semmoinen, että voi katua kaikkea tai ei mitään. Kuka tahallaan haluaisi rakastaa väärin?

Jos rantaan kirjoitin nimen, jos aalto sen huuhtoi, minkä virheen tein? Jopa merikin muuttuu, aallot lyövät eri kohdassa kuin ennen. Lokit lentävät ylläni, onko niiden mielestä lopulta mikään toisin?

Rakkautta pitää vaalia. Kauniita sanoja pitää puhua tänään. Mitä teit eilen, on yhtä kuin nolla. Rakkaus on tässä hetkessä, siinä kosketatko juuri nyt vai et.

Jos aalto huuhtoo, kirjoita uudelleen.

Tekisinkö jotain toisin? Kysy vasta sitten, kun aikakone on keksitty. Kyllä minä hyvää haluan, mutta tänään tajuan paremmin. Kaikki, mikä lähtee minusta ei ole hyvää. Minä pystyn siihen, mutta se ei tule ilmaiseksi.

Lähetin sydämen viestissä ja hän vastasi. Tänään tiedän, että tällä on arvoa. En ole enempää kuin olen. Ei ole mitään minua, joka olisi kaunis ja jalo, vaikka teot olisivat toisia. Olen sitä, mitä itsestäni teen.

Viisas sen tajuaa, rakkauden luominen on päivittäinen mahdollisuus.

Olen ottanut pääni pois pilvestä. Enää en puhu jumalille, eivät he minua jaksa kuunnella. Eivät ole koskaan jaksaneet. Olen rajallinen, mutta siinä asuu kaikki. Jos pystyn siihen, mihin pystyn, on rakkaus minun. Kaikki sitä vähemmän tarkoittaa, että yksinäinen on iltani. Minä ansaitsen, sen minkä saan.

Rakas, luethan tämän? Luethan, myös sen, mitä en kirjoittanut?

Jalkani maassa, sinä sydämessäni.