Kaikkea, sitä minulla ei ole

Lasissa on talon valkoviiniä, samoin edellisessäkin. Ansku pyörittää lasiaan, kuten kerran firman viininmaistelukurssilla neuvottiin. Vai olikohan se pyörittely punaviinille?

”Aivan helvetin sama”, Ansku sähähtää itsekseen ja Välimeren tuuli kuljettaa sähähdyksen minne se kuuluukin. Sinne jonnekin. Tämän piti tuntua hyvältä. Niin monilla sanoilla se luvattiin.

”No mutta sullahan on kaikkea!”, sanoi äitikin viime viikolla. Ei maksanut vaivaa selittää, että hän on ehkä väärässä.

Ansku katsoo moottorivenettä, joka vetää perässään isoa punaista patjaa. Patjalla kolme poikaa makaavat ja yrittävät pysyä kyydissä. Välillä patja pomppaa lähes pystysuoraan ylös. Käännöksessä yksi pojista tippuu kyydistä ja jää pinnalle kelluntapuvun varassa heiluttelemaan. Vene kääntyy poimimaan pudonneen takaisin. Vauhtia, jännitystä, nopeita käännöksiä. Ja silti turvaohjeilla kesytettyä.

Pienessä olet turvassa, isossa sudet kiertävät tauotta. Mikään sääntö ei pelasta tyhjältä lupaukselta.

”Minulla on paljon, ihan liikaa. Mutta kaikkea, sitä minulla ei ole”.

Ansku vilkaisee kelloaan, vasta puoli yksi. Aurinko paistaa korkealta ja kirkkaasti. Ansku pyöräyttää kelloaan ylemmäksi ranteessa, ettei siitä jäisi rusketusraitaa. Alempana rannalla lapset pelaavat lentopalloa iloisen äänekkäästi. Yksi nainen kokoa liian pienessä uimapuvussaan on valistanut kasvonsa auringolle. Ehkä valo siten on armollisempi.

Lämmöllä on ihailtava voima. Se saa aikuiset istumaan hiljaa vierekkäin ja pakottaa ajankulun muuttamaan luonnettaan. Kun lämpö on oikea voi kaksi aikuista istua katse asettuneena ja luulla, että he puhuvat ääneen toisilleen. Kun tästä hetken transsista havahtuu, tuntuu kaikki hetken täysin merkityksettömältä.

Henna istuutuu vastapäätä:

”Ihanaa, kun on näin lämmintä! Mä en meinannu löytää mistään aurinkorasvaa, mutta sitten onneksi… mutta otetaanko lasilliset jotain? Jaa sulla onkin.. Mä..”

Ansku kohottaa lasiaan kuin näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Henna osoittaa saman tien hymyillen lasia ja tarjoilija nyökkää. Kun hän tuo lasin pöytään, Henna sanoo innokkaasti muutamia sanoja italiaksi. Anskulla on pieni epäilys, ettei Henna itsekään täysin tiedä, mitä tuli sanotuksi. Tarjoilija kuitenkin naurahtaa äänekkäästi ja vastaa italiaksi. Lähtiessään hän iskee vielä silmää.

”Olipas se mukava tarjoilija”, Henna huokaisee.

”Niin, niin oli”, Ansku vastaa, eikä ole varma, mitä tapahtui. Sen hän kuitenkin tietää, että Hennalla on supervoima kohdata ihmiset. Punainen patja on lähtenyt uudelle kierrokselle.

”Katso! Tossa veneen perässä! Mennään mekin tolla!”, Henna huudahtaa ja osoittaa merelle. Hetken hän seuraa ihaillen, kunnes jatkaa lähes pettyneellä äänellä: ”Mutta toi kyllä maksaa varmaan paljon..”

Henna on töissä kampaajana. Monesti he ovat jutelleet, mitä kaikkea muuta elämässä voisi tehdä. Opiskella lisää tai muuttaa ulkomaille. Loppujen lopuksi Henna on kuitenkin aina ihastunut uudelleen hiustenlaittoon. Ihastunut tai tyytynyt, riippuu, miten asiaa katsoo. Henna unelmoi monesta, mutta ei valita, vaikka mikään ei muutukaan.

**************

”Sori, mitä sanoit?”, Ansku kysyy ja sammuttaa hetkeksi hiustenkuivaajan.

”Niin mennäänkö nyt syömään jonnekin?”

”Joo mennään vain..”

Henna seisoo peilin edessä ja laittaa huulipunaa kuin olisi restauroimassa jotain korvaamatonta maalausta. Ansku tulee kylpyhuoneesta ja katsahtaa Hennan peilikuvaan. Miltähän onnellisuus kuulostikaan pään sisällä?

”Onko sulla kaikkea?”, Ansku kysyy

”Mulla, kaikkea? Hahaaa! No ei ole. Miten nii?”

”Äääh.. tuli vaan mieleen.”, Ansku huokaisee ja laittaa kenkiä jalkaan.

”Oi, onko ne Valentinot!! Saanko mä kokeilla?”

Henna laittaa Anskun kengät jalkaansa ja palaa kantapaikalleen peilin eteen.

”Nää on kyllä upeet! Mulla ei ikinä olis kyllä varaa tämmösiin”

Ainakaan ei voi sanoa, että mikään ei tuntuisi miltään. Anskua hävettää vetää kengät omiin jalkoihinsa. Onhan ne hienot. Hienot kengät. Kengät. Kalliit. Vittu hienot kalliit kengät. Mihin ihminen semmoisiakaan tarvitsee? Vielä hississä Henna vilkaisee Anskun mustia Valentinoja, joissa on niittejä.

”Buonasera!”, kuuluu jostain. Naiset kääntyvät ja nuori mies istuu aidan reunalla tupakalla. Ennen kuin Ansku ehtii tuomita miehen paikalliseksi gigoloksi, Henna jo vastaa hänelle iloisesti.

”Come state?”, mies jatkaa

”Bene bene!”

Kieli vaihtuu englanniksi ja tarjoilija, joka aiemmin päivällä palveli naisia, kertoo tietävänsä hyvän ruokapaikan tässä lähellä. Hetkessä Henna sanoo yes ja seurue jatkaa matkaansa kadun yli.

Ravintola tosiaan on miehen lupauksen veroinen. Miekkakalassa on makuja, joita Ansku ei edes tunnista, mutta ne sulautuvat täydellisesti yhteen. Mies, Leonardo, haluaa välttämättä tarjota pullollisen viiniä. Hän kyselee Suomesta, onko siellä kylmä, onko saunassa kuuma, onko siellä kallista. Missä on Rovaniemi ja joulupukki? Henna kertoo innoissaan kuin puhuisi Suomesta ensimmäistä kertaa. Välillä mies esittää Anskullekin kysymyksiä ja hymyilee korostetun lämpöisesti.

Jälkimmäisen viinipullon ehtoopuolella Henna kysyy, onko mies sukua Leonardo da Vincille, kun heillä on sama nimi. Ja nauraa itse äänekkäästi omalle vitsilleen. Mies yskäisee hieman vaivautuneena ja kääntyy Anskuun päin:

”So Anna, are you married? Or you live alone?”

No niin tässä mennään, Ansku ajattelee. Häntä ei huvittaisi edes vastata kysymykseen, mutta jokin miehen hymyssä viestii viattomuutta. Yksinhän Ansku nykyään asuu. Sen sanominen ääneen saa asian tuntumaan kolealta.

Henna on kertomaisillaan seuraavan vitsinsä, kun tönäisee viinilasinsa kumoon.

”Anteeksi, eiku sori shori”, hän nopeasti yrittää pyyhkiä pöytäliinaa. Ansku näyttää samalla tarjoilijalle, että on aika tuoda lasku. Leonardo haluaa saattaa heidät takaisin hotelille. Matkalla Hennan askel hieman horjahtelee.

” On kyl muuten hyvä fiilis”, hän itse ihastelee.

Ansku pitää häntä toisesta käsivarresta ja Leonardo kevyesti toisesta.

”Toi ei sitten tuu yöksi”, Ansku sanoo ja pysäyttää seurueen varmistuakseen sanomansa perille menosta.

”Joo joo, ei tuu. Onhan mulla nyt se Joel”.

Leonardo pysähtyy kadulle kohtaan, mistä kuljetaan naisten hotellin sisäpihalle. Kuin puoliksi unessa Henna jatkaa matkaansa suoraan sisälle hotelliin, muistamatta edes hyvästellä miestä. Ansku jää hänen kanssaan seisomaan kadulle. Hiljaisuus. Molemmat katsovat keskittyneesti ei-minnekään.

Hiljaisuus on jo kääntyä kiusantuneeksi, kunnes mies kysyy:

”So Anna, would you like to take a walk on the beach?”

Anna kääntää katseensa Leonardoon. Miehet, he, jotka lupaavat kaikkea, vaikka tilillä ei ole katetta. Ansku ei halua enää kertaakaan kuulla olevansa kaunis vain tullakseen oikeammalle tuulelle. Suurin piirtein näin hän vastaa myös miehelle. Leonardo katsoo Anskua silmiin. Ilmeessä piirtyy herkistyminen, kuin hän olisi aidosti loukkaantunut.

”Signora, I am gay. I am just so lonely”.

Yksinäisyys. Kaikkea. Paljon, liikaa. Ei mitään. Anskun ajatukset sekoavat. Kuin aivot olisivat menneet yllättäen oikosulkuun ja täytyy odottaa uudelleen käynnistystä. Ei mies olekaan mikään gigolo, vaan ihminen. Ehkä jokin on edelleen hyvää, ilman, että sillä on hintaa. Kaikki ne hymyillen esitetyt kysymykset, jaetut viinit, saattaminen hotelille. Kaikki ilman takaa-ajatuksia, ihminen ihmiselle.

Ansku purskahtaa itkuun. Hän itkee kuin se olisi pitkään ollut kiellettyä ja tarttuu miehen kaulaan. Kyyneleet kostuttavat hänen paitaansa, mutta hetkessä on kaikki maailman kiireettömyys. Ansku tarttuu miestä kädestä ja he kävelevät rannalle. Aallot lyövät hiljakseen hiekkaa vasten heidän nilkkojaan, kun Ansku kertoo miehelle kaiken.

Tänään heillä on jotain.

Yksinolemisen mahdottomuus

Kun kirjoitan tätä, en ole varma katsooko viereisessä pöydässä istuva nainen ruutuani. Se kiusallinen tunne, kun pitäisi luoda jotain ja samalla joku tarkkailee.

Älä katso, tämä on vielä kesken.

Hänellä on aurinkolasit päässään. En voisi edes kääntymällä saada selville, missä hänen katseensa on. Kuitenkin jo ajatus siitä, että hän saattaa tarkkailla kirjoittamistani vaikuttaa minuun. Vieraat silmät näytölläni – ei huvita tehdä virheitä. Kirjoittaisin mieluiten valmista tekstiä suoraan. Jotain, mikä vakuuttaisit hänet, että olen pätevä kirjoittamaan näistä aiheista.

Ihan kuin harjoittelu olisi jotain, mitä pitää salata.

Saattaa olla, että hän tuijottaa edelleen. Myönnän, että mahdollisuus on isompi mielessäni kuin todellisuudessa. Tulen silti koko ajan enemmän tietoisemmaksi kirjailijan kykyjeni rajallisuudesta. Vaikka tämä mielestäni olisi paras tekstini tähän asti, se ei merkitsisi hänelle mitään. Jos hän koskaan lukee tämän, hän lukee tätä kuin mitä tahansa tekstiä. Todellinen maailma on julmempi kuin maailma pääni sisällä.

Pelkkä ajatus siitä, että joku katsoo minua, saa siis minut saa minut kokemaan oman rajallisuuteni. Rajallisuus, joka muodostuu nimenomaan vain muiden kautta. Se rakentuu mieleeni niistä ajatuksista, joita kuvittelen sinun ajattelevan. Sillä ei ole väliä, mitä oikeasti ajattelet, koska mahdollisuus riittää.

Ilman muita ihmisiä rajallisuutta ei olisi olemassa. Jos kukaan ei olisi koskaan kirjoittanut mitään, en voisi kokea nöyryyttä tai ylpeyttä oman tekstini äärellä. Koska maailma kuitenkin on täynnä kaikenlaisia tekstejä, vertaan itseäni niihin. Sinä vertaat minua niihin. Minun pitää miellyttää sinua ollakseni mitään tärkeää oman maailmani ulkopuolella.

Nämä kaksi voimaa ohjaavat minua; se, mitä haluan kirjoittaa ja se, mitä luulen sinun haluavan lukea. Mahdoton erottaa niitä toisistaan; mikä on yhtä, on toista. Se, mitä muut ovat mieltä, vaikuttaa jo ennen kuin kukaan on edes mitään mieltä.

Rakkaani seisoo peilin edessä ja kohentaa mekkoaan hieman olkapäistä. Varmuudeksi vielä kevyesti huulikiiltoa. Lyhyt katse itseä silmiin. Se on siinä.

”Näytänkö mä hyvältä? Voiko näin lähteä?”, hän kysyy ja pyörähtää kevyesti ympäri. Katsahdan häneen. Tähän kysymykseen on vain yksi vastaus.

”Näytät upeelta. Pianko lähdetään?”

Ei teatterin hämyisyydessä edes erota huulikiiltoa tai mekon yksityiskohtia. Miksi silti täytyy näyttää hyvältä?

Ihminen arvioi toistaan jatkuvasti. Sillä, katseleeko juuri tämän teatteri-illan aikana kukaan, ei ole merkitystä. Emme halua näyttää hyvältä varmuuden vuoksi – jos joku sattuisi katsomaan. Haluamme näyttää hyvältä, koska tiedämme siinä olevan monia sosiaalisia etuja. Jälleen pelkkä ajatuskin riittää. Ajatus näiden sosiaalisten etujen lankeamisesta itselle tuo hyvänolontunteen. Samoin tahra vaatteissa häiritsee, vaikka sitä ei kukaan muu olisikaan nähnyt.

Se, miltä itse haluaa näyttäämuodostuu jo lähtökohtaisesti ajatuksen kautta, että on olemassa muita ihmisiä. Jos istuisinkin kotona yksin katsomassa Netflixiä, ei hyvältä näyttäminen olisikaan enää yhtä tärkeää.

Osa kaikesta siitä, mitä olemme ja teemme, kiertää aina muiden kautta. Me peilaamme koko ajan itseämme kaksilla katseilla: omin silmin ja muiden silmin.

Kuka minä olen ja miltä se, mitä aion olla, näyttää muiden silmissä.

Emme me siis ole yksin.

Emme ole yksin edes silloin, kun ketään muuta ei ole fyysisesti läsnä. Minä kokonaisuutena kaikkine ajatuksineni ja tekoineni olen aina riippuvainen siitä ajatuksesta, että on muita ihmisiä.

Olen yksi ja olen monta – olen osa tätä kaikkea, erottamattomasti yhteydessä sinuun.