Yksinolemisen mahdottomuus

Kun kirjoitan tätä, en ole varma katsooko viereisessä pöydässä istuva nainen ruutuani. Se kiusallinen tunne, kun pitäisi luoda jotain ja samalla joku tarkkailee.

Älä katso, tämä on vielä kesken.

Hänellä on aurinkolasit päässään. En voisi edes kääntymällä saada selville, missä hänen katseensa on. Kuitenkin jo ajatus siitä, että hän saattaa tarkkailla kirjoittamistani vaikuttaa minuun. Vieraat silmät näytölläni – ei huvita tehdä virheitä. Kirjoittaisin mieluiten valmista tekstiä suoraan. Jotain, mikä vakuuttaisit hänet, että olen pätevä kirjoittamaan näistä aiheista.

Ihan kuin harjoittelu olisi jotain, mitä pitää salata.

Saattaa olla, että hän tuijottaa edelleen. Myönnän, että mahdollisuus on isompi mielessäni kuin todellisuudessa. Tulen silti koko ajan enemmän tietoisemmaksi kirjailijan kykyjeni rajallisuudesta. Vaikka tämä mielestäni olisi paras tekstini tähän asti, se ei merkitsisi hänelle mitään. Jos hän koskaan lukee tämän, hän lukee tätä kuin mitä tahansa tekstiä. Todellinen maailma on julmempi kuin maailma pääni sisällä.

Pelkkä ajatus siitä, että joku katsoo minua, saa siis minut saa minut kokemaan oman rajallisuuteni. Rajallisuus, joka muodostuu nimenomaan vain muiden kautta. Se rakentuu mieleeni niistä ajatuksista, joita kuvittelen sinun ajattelevan. Sillä ei ole väliä, mitä oikeasti ajattelet, koska mahdollisuus riittää.

Ilman muita ihmisiä rajallisuutta ei olisi olemassa. Jos kukaan ei olisi koskaan kirjoittanut mitään, en voisi kokea nöyryyttä tai ylpeyttä oman tekstini äärellä. Koska maailma kuitenkin on täynnä kaikenlaisia tekstejä, vertaan itseäni niihin. Sinä vertaat minua niihin. Minun pitää miellyttää sinua ollakseni mitään tärkeää oman maailmani ulkopuolella.

Nämä kaksi voimaa ohjaavat minua; se, mitä haluan kirjoittaa ja se, mitä luulen sinun haluavan lukea. Mahdoton erottaa niitä toisistaan; mikä on yhtä, on toista. Se, mitä muut ovat mieltä, vaikuttaa jo ennen kuin kukaan on edes mitään mieltä.

Rakkaani seisoo peilin edessä ja kohentaa mekkoaan hieman olkapäistä. Varmuudeksi vielä kevyesti huulikiiltoa. Lyhyt katse itseä silmiin. Se on siinä.

”Näytänkö mä hyvältä? Voiko näin lähteä?”, hän kysyy ja pyörähtää kevyesti ympäri. Katsahdan häneen. Tähän kysymykseen on vain yksi vastaus.

”Näytät upeelta. Pianko lähdetään?”

Ei teatterin hämyisyydessä edes erota huulikiiltoa tai mekon yksityiskohtia. Miksi silti täytyy näyttää hyvältä?

Ihminen arvioi toistaan jatkuvasti. Sillä, katseleeko juuri tämän teatteri-illan aikana kukaan, ei ole merkitystä. Emme halua näyttää hyvältä varmuuden vuoksi – jos joku sattuisi katsomaan. Haluamme näyttää hyvältä, koska tiedämme siinä olevan monia sosiaalisia etuja. Jälleen pelkkä ajatuskin riittää. Ajatus näiden sosiaalisten etujen lankeamisesta itselle tuo hyvänolontunteen. Samoin tahra vaatteissa häiritsee, vaikka sitä ei kukaan muu olisikaan nähnyt.

Se, miltä itse haluaa näyttäämuodostuu jo lähtökohtaisesti ajatuksen kautta, että on olemassa muita ihmisiä. Jos istuisinkin kotona yksin katsomassa Netflixiä, ei hyvältä näyttäminen olisikaan enää yhtä tärkeää.

Osa kaikesta siitä, mitä olemme ja teemme, kiertää aina muiden kautta. Me peilaamme koko ajan itseämme kaksilla katseilla: omin silmin ja muiden silmin.

Kuka minä olen ja miltä se, mitä aion olla, näyttää muiden silmissä.

Emme me siis ole yksin.

Emme ole yksin edes silloin, kun ketään muuta ei ole fyysisesti läsnä. Minä kokonaisuutena kaikkine ajatuksineni ja tekoineni olen aina riippuvainen siitä ajatuksesta, että on muita ihmisiä.

Olen yksi ja olen monta – olen osa tätä kaikkea, erottamattomasti yhteydessä sinuun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s