Mitä kaikkea kannamme sisällämme?

Kollega valitteli minulle kerran, että hänen puhelimessaan ei toimi bluetooth. Oli jo koittanut kaikki keinot saada kuulokkeet ja puhelin paritettua, mutta ei ollut onnistunut. Itselläni oli samanlaiset kuulokkeet ja iPhone, joten sanoin, että annahan minun koittaa. Hän antoi minulle puhelimensa ja käännähti takaisin läppärilleen. Pari klikkausta ja paritus toimi, kuten olin ajatellutkin. Kollegan oli siis täytynyt tehdä jotain väärin.

”Noin vaan, nyt toimii”, sanoin

Hän otti luurit ja puhelimensa todetakseen saman itsekin. Samalla hän klikkaili jo jotain puhelimestaan.

”Annas vielä sun luuri tänne, niin näytän, miten se tehdään”, jatkoin. Ajatuksenani oli, että ehkä hän joskus joutuu yhdistellä muitakin laitteita, niin parempi opettaa kalastamaan kuin antaa pelkkä kala.

”Ei tarvi. Mä klikkasin sen jo pois”.

”Eiku kuuntele nyt, mä näytän, miten….”

Lopetin lauseeni kesken, kun huomasin kollegan ilmeen värähtävän tavalla, jota harvemmin kohtaa työkontekstissa. Kertasin hiljaa itsekseni, että mitäs minä oikein sanoinkaan. En muistanut sanoneeni mitään loukkaavaa, mutta hänen ilmeestään oli selvästi luettavissa, että juuri näin oli käynyt. Olin ymmälläni.

Onneksi meidän kahden välinen luottamussuhde on hyvä. Juttelimme asiasta ja hän kertoi, kuinka hänen nuoruudessaan hänen äitinsä joi usein viikollakin valkoviiniä. Ja kun äiti joi valkoviiniä, äiti tiuski. Se, että olin sanonut tietyllä tavalla eiku kuuntele, oli tuonut hänelle mieleen tiuskivan äidin. Työkonteksti, jonka pitäisi olla psykologisesti turvallinen, vielä korosti takauman voimakkuutta.

”Ei tämä siis sun vika ole ollenkaan, anteeksi, tämä menee ohi..”, hän vakuutteli.

Vaikka tajusin tilanteen tietynlaisen sattumanvaraisuuden, jäi tämä hyvin voimakkaasti mieleeni.

Mitä kaikkea meistä jokainen kantaakaan sisällään?

Enhän minä mitenkään olisi voinut osata varoa tuota. Eihän kollegani olisi mitenkään osannut etukäteen kertoa. Jokaisella on arpensa, eikä niitä kaikkia voi, eikä tarvitse, osata maailmalle selittää. Jokaisella meillä on pisteemme, joihin osuessa asiat voimistuvat logiikan ulkopuolelle. Se kuuluu elämään.

Kun toinen ihminen joskus reagoi tavalla, jota itse en pysty heti järjellä ymmärtämään, kannattaa antaa tilanteelle aikaa avautua rauhassa. Jokaisessa ihmisessä on monta kerrosta ja olisi hulluutta kuvitella, että minä näen ne kaikki. Tunne ei kysy lupaa tullessaan ja eikä pyytele anteeksi mennessään. Kun tätä ei tarvitse hävetä, on helpompi jatkaa eteenpäin. Käsitelty tunne lisää luottamusta, tukahdutettu syö sitä. Ihmissuhteet ovat aina yhteistyötä.

Sama pätee myös toisin päin. Joskus joku toinen saattaa toimia tavalla, joka osuu minua juuri herkkään pisteeseen. Saattaa tuntua pahalta, mutta toinen ei välttämättä tarkoittanut sitä ollenkaan. Annanko minä silloin minkälaisen mahdollisuuden tilanteelle tasoittua?

On oikein tuntea, on viisasta rakentaa. Me kasvamme ja kuihdumme toistemme kautta. Ymmärrys antaa tilaa sille, jota järki ei ymmärrä.

Silloin on ihmisen parempi olla.

Jätä kommentti