Viimeksi kirjoitin, mistä konfliktit syntyvät. Tärkein huomio oli, että yksilön kokemus ja tunne näyttelevät keskeistä roolia. Konfliktit ovat myös aina yhteistyötä. Yksin on todella vaikea kiistellä tai riidellä. Konfliktien ratkaisuja miettiessä nämä kaksi ovat juuri ne näkökulmat, joiden kautta tilannetta kannattaa lähteä purkamaan.

Otetaan esimerkiksi jokaiselle tuttu ”kun sä et koskaan..” -tilanne.

Istut kotona keittiön pöydän ääressä sunnuntaina aamuna ja katselet ikkunasta koleaa syyssadetta. Kahvikuppi lämmittää mukavasti käsiä ja ajatus harhailee. Olet päättänyt pitkästä aikaa lähteä salille vetäisemään aamutreenit. Pitäisköhän ottaa lenkkarit erikseen mukaan, jos juoksisi matolla vartin reippaasti alkuun? Ehkä noilla salikengillä pärjää, jos ottaa kevyesti. Tai pitäisköhän..

TÖMS! Ajatuksesi katkeaa.

”Ai hitto!!!” Juuri herännyt puolisosi meinaa kompastua eteisen lattialle nostamaasi salikassiin. ”Mitä varten tämä tässä makaa?”

”Sori, ajattelin käydä salilla nyt aamulla”.

”Jaa, eikö tänään pitänyt tehdä jotain yhdessä? Ootko hakenu lehden?”

”En mä vielä…”

”Siis mitä… täällä on nää kahvinpurut pitkin lavuaaria taas. Miksei niitä voi laittaa roskikseen. Kato nyt vähän ympärillesi, joka kaapin ovi makaa auki, lavuaari täynnä puruja ja kui vaikeeta se lehden hakeminen voi olla?! Ei jumalauta, kun sä et koskaan….”

Mitäs tässä tapahtuu? Selkeästi on konflikti aluillaan. Miten nyt sitten kannattaa toimia?

Muistamme, että konfliktit ovat yhteistyötä. Siksi äärimmäisen tärkeää on, että et itse lähde kiihtyvään vauhtiin mukaan, vaan otat tilanteen rauhassa haltuun.

Mitä siis ET vastaa on: ”Mitä sä nyt riehut?? Tyyppi just herännyt ja suoraan päätä tänne keittiöön kiehumaan kuin joku Genghis Kan?!”

Tämän sijaan nousetkin rauhassa ylös ja laitat kaapinovet kiinni ja sanot: ”Anteeksi, en yhtään huomannut, mäkin ihan heräsin äsken vasta”.

Tässä kohtaa sillä ei ole mitään väliä, oliko alkuperäinen syytös perusteltu vai perusteeton. Pääasia on, että sinä lähdet tietoisesti viemään tilannetta nimenomaan rakentavaan suuntaan.

Pyyhkäiset vielä kahvinpurutkin ja huuhtelet lavuaarin. Samalla mietit itseksi, että mistähän tässä on kysymys. Tuskin avoimet kaapinovet yksistään nyt näin kovaa heti aamusta ärsyttävät. Siellä on varmaan jotain muuta taustalla.

Tilanteen laittaminen oikeaan perspektiiviin on konfliktin partaalla aina äärimmäisen tärkeää.

Istut takaisin pöydän ääreen ja kohti puolisoasi kääntyneenä kysyt lyhyen hiljaisuuden jälkeen hymyillen: ”Painaako sun mieltä joku?”.

Hän katsoo sinua silmiin ja tiedostaen ja tiedostamattaan aistii tilannetta. Itse kiihtyneenä hän saattaa etsiä sinusta ensin merkkejä hyökkäyskannasta. Se olisi bensaa liekkeihin. Onneksi hymyilet ja näytät avoimin mielin aidosti odottavan hänen vastaustaan.

”En mä tiedä.. väsyttää, ja tämmöinen sotku”.

Istuminen, kohti kääntyminen, rauhallisuus, hymyileminen ovat kaikki todella tärkeää sanatonta viestintää. Konflikti on yhteistyötä, samoin sen ratkaisu. Kun viestität sanattomasti hyväntahtoisuutta ja rauhallisuutta, niin vastapuoli kyllä huomaa sen. Ihminen aistii toisen tunnetiloja uskomattoman hyvin ja merkittävä osa siitä on tiedostamatonta. Kun pystyt luomaan kokemuksen siitä, että et ole aikeissakaan haastaa, vaan itse asiassa haluat ymmärtää, mitä toinen todella tarkoittaa, niin se vaikuttaa usein ratkaisevasti tilanteen kehittymiseen.

Tälläkin kertaa puolisosi rauhoittuu sinun ymmärtämisen halua välittävästä käytöksestä ja jatkaa jo selkeästi rauhallisempaan sävyyn: ”No tajuathan sä itsekin miltä täällä näyttäisi, jos kaikki ovet olisi auki ja mitään ei kerättäisi pois”.

Jokainen tietää, että kyse on liioittelusta. Ei lähellekään kaikki ovet olleet auki ja itse asiassa vain kahvinpurut olivat jääneet lavuaariin. Kannattaisiko siis korjata väite ja huomauttaa liioittelusta?

Tunne ohittaa ihmisen ajattelussa monesti järjen. Siksi toisen ollessa tunteikkaassa tilassa, kannattaa järki ja faktat unohtaa hetkeksi. Anna hänen tunteelleen tilaa olla totta.

Valitset siis olla myötämielinen: ”Oikeassahan sä olet, hirveeltä se näyttäis”.

Tässä kohtaa puolisosi saa kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja hänkin istahtaa alas. ”Otatko sä toisen kupin kahvia, jos mä keitän itsellenikin”, hän kysyy edelleen väsyneenä ja hieman turhautuneen kuuloisena. Kyllähän sinulle toinenkin kuppi maistuu.

”Mä jotenkin innostuin tosta salille menosta niin, että unohtui vähän muut hommat… mutta hei rakas, tehdäänkö diili? Mä lupaan laittaa kaappien ovet kiiini ja sä lupaat olla purematta, jos joskus jään vähän tavoitteesta?”, ehdotat virnistäen.

Puolisosi katsoo silmiisi ja naurahtaa hieman kuivasti: ”No tehdään diili”.

Molemmat toki ymmärrätte koko homman leikkisyyden, mutta sillä on silti symbolinen merkitys. Konflikteissa kannattaa aina keskittyä vain siihen, mihin voi vaikuttaa. Jokainen pystyy esimerkiksi laittamaan pienellä vaivalla vähän ovia kiinni tai muuten siistiä yhteistä kotia. Sen sijaan sellaisen vaatiminen, ”voitaisko sopia, että et tiuski mulle aamulla”, on paljon vaikeampi polku. Tunteet kuuluvat ihmiselle ja jokaisella on tiettyyn pisteeseen asti oikeus ilmaista niitä. Joskus on ihan ok olla pahalla päällä. Sen vastaan sopimisessa ole mitään järkeä.

Kun toinen kuitenkin lupaa muuttaa käyttäytymistään, niin sen perään kysyminen leikkisästi ”lupaatko, ettet pure”, tarkoittaa sekin symbolisesti tärkeää asiaa. Se ei syytös, eikä kehoitus, olla tuntematta tunteitaan. Sanomana se kuitenkin saattaa hyvinkin toimia. Kun ihminen saa jotain, niin hän on paljon valmiimpi myös antamaan. Jos oikeasti pidät kotia hieman siistimpänä tuosta eteenpäin, niin pikku esteettiset virheet eivät ärsytä enää lainkaan yhtä paljon.

Keskity siis siihen, mihin voi vaikuttaa ja sopikaa, miten se muuttuu.

Viimeisenä askeleena ehkä kaikkein tärkein: anna anteeksi. Älä kerää hiiliä varastoon. On aika konfliktin ja kun se aika on ohi, niin se on ohi. Täyttä tyhmyyttä on kerätä konlflikteja aseiksi varastoon, joita sitten voi kaivaa sopivan tilaisuuden tullen esiin: ”Joo mutta muisteles vaan, kuinka itse tiuskit silloin viikko sitten jostain kaapin ovista. Niin, mieti sitä.”.

Hiilien keräämisessä ei ole pienintäkään hyötyä, eikä järkeä. Kun annat anteeksi, anna anteeksi.

Yllä kuvattu pieni tarina keittiöstä on toki yksinkertaistus tosielämästä. Peruselementit ovat kuitenkin päteviä ihan meidän jokaisen arkeen.

• Ota tilanne rauhassa haltuun ja laita rauhassa oikeaan perspektiiviin
• Konflikti on yhteistyötä, älä lähde siihen mukaan, vaan viesti sanoin ja keholla, että haluat ymmärtää
• Anna toisen tunteille tilaa olla totta. Järjen ja faktojen aika voi olla sitten myöhemmin, mutta tunne laantuu vain tunteella.
• Keskity siihen, mihin voit vaikuttaa ja sopikaa tarvittaessa, mikä siinä muuttuu
• Anna anteeksi

Viisas tulee vastaan yli puolenvälin. Näin ainakin itse uskon.

Jokin aika sitten seisoin kauniina kesäpäivänä Fazer-cafen jonossa. Edessä oli kaksi naista iloisissa kesämekoissaan. Kun odottelin vuoroani, niin katseeni osui toisen naisen mekon paljastamiin pohkeisiin. Oho, onpas siinä treenattu enemmän kuin kerran. Nainen kääntyi hieman ja lihaksikkaiden pohkeiden tarina saikin jatkoa. Kyseessä ei ollutkaan nainen, vaan mies, joka oli pukeutunut naisten vaatteisiin, sekä laittanut kirkkaan punaista huulipunaa ja muuta ehostusta pitkien hiuksen reunustamiin kasvoihinsa.

Kanssani saman asian huomasi jonossa takanani ollut hieman varttuneempi pariskunta. Heidän kiivaassa kuiskuttelussaan kietoutuivat tiiviisti yhteen sekä paheksunta että kauhistelu. ”Kyllä mä sanon, että ei terve ihminen…”

Esimerkki on tosi ja siinä tiivistyy hyvin, miten pahuus asuu meissä. Miten ihmeessä se voi olla sinulta pois, jos joku haluaa pukeutua toisin kuin sinun mielestäsi on oikein?

Tämän tyylistä erilaisuuden sormella osoittelua tapahtuu joka päivä ja kaikkialla. Se, mikä ei mahdu omaan kuplaamme, saa ivanaurun osakseen. Tälle pahuudelle on olemassa myös psykologinen pohja. Tehdään siis pieni testi. Älä lue sanaa, jonka kirjoitan tähän alle isoilla kirjaimilla. Vaikka vilkaisisit sitä, niin älä lue.

SUSIKOIRA

Lukutaitoiselle on mahdoton olla lukematta sanaa, jonka näkee. Aivot toimivat automaattisesti. Me tulkitsimme siis jatkuvasti ympäristöämme ilman tietoista päätöstä. Tutkimusten mukaan me voimme kysyttäessä kertoa vastauksia ja näkemyksiä, jotka eivät sisällä mitään toisten tuomitsemista, mutta emme voi mitään sille, että tiedostomaton osa aivoistamme toimii toisin. Tutkimuksessa valkoihoisille testattaville näytettiin kuvia sekä mustista, että valkoisista henkilöistä ja riippumatta, miten koehenkilöt kertoivat suhtautuvansa erilaisuuteen, heidän aivonsa reagoivat mustiin erilailla.

Tämä kaikki tapahtuu siis jo ennen kuin edes ehdimme ajatella, ja tarkoittaa käytännössä sitä, että me voimme kertoa olevamme täydellisen suvaitsevaisia, mutta emme pysty toteuttamaan sitä.

Kolme tapaa, jolla me sitten luokittelemme muita, ovat nykytutkimuksen mukaan moraalisuus, sosiaalisuus ja kyvykkyys. Haluamme muiden edustavan samaa moraalikäsitystä kuin me itse ja haluamme kokea muut sekä sosiaalisiksi että kyvykkäiksi saavuttamaan asioita. Mikä tuo asiaan hauskan kulman on, että vaikka kokisimme toisen ihmisen miten sosiaalisesti miellyttäväksi ja osaamiseltaan kyvykkääksi tahansa, niin jos samalla koemme hänet oman moraalimme vastaiseksi, me tuomitsemme hänet.

Menemättä enempää siihen, miten ihmisen moraalikäsitys muodostuu, niin muistetellaanpa alun miestä, joka oli pukeutunut naisellisesti. Jos kyseessä olisikin Michael Monroe, niin meikki, pitkät hiukset, värikkäät naiselliset vaatteet eivät herättäisikään samanlaista hälytystä moraalitutkassa. ”No mutta rokissahan ne aina pukeutuu noin”. Jos puolestaan esimerkin mies olisikin vaikka ihan farkuissa ja t-paidassa, hiukset lyhyinä mutta hänellä olisi edelleen vähän meikkiä, niin ehkä ei jonossa olleen pariskunnan olisikaan tarvinnut kauhistella. Jos taas Juha Sipilällä olisi punainen huulipuna päällä pääministerin haastattelussa, niin se olisi iltapäivälehtien ykkösuutinen. Yhtäkkiä kansa jakaantuisikin kahtia Sipilän huulipunan mukaan, vaikka järki sanoo, että huulipuna ei varsinainen uhka itsenäisen valtion hyvinvoinnille ole. Koitan tällä siis vain hieman havainnollistaa, kuinka sattumanvarainen ja lokeroitu meidän käsityksemme oikeasta on.

Jos vetää nämä kaksi kokonaisuutta yhteen, niin me tuomitsemme muita salaman nopeasti ja tuomiomme perustuu siihen, mitä me itse satumme pitämään oikeana. Samalla unohdamme, että hyvin harvoin erilaisuus on minkäänlainen uhka meille.

Me emme pysty muuttamaan aivojamme hetkessä. Tiedostamaton mieli jauhaa nopeammin kuin tietoinen. Mitä pystymme sen sijaan tehdä, on käyttää juuri tätä tietoista mieltämme asian miettimiseksi. Pysähtyä sen äärelle, mitä kaikkea olenkaan herkkä tuomitsemaan – vain sen takia, että itse edustan erilaista lähestymiskulmaa. Käydä keskustelu itsensä kanssa siitä, haluanko minä olla se, joka tuomitsee muita. Vai haluanko olla se, jonka sivistys riittää hyväksymään erilaisuutta.

Kun on mielessään tämän keskustelun käynyt, niin seuraavalla kerralla tuomitsemisen refleksi on paljon helpompi tietoisesti pysäyttää ja korvata se sivistyneemmillä ajatuksilla. Sitä kautta pystymme valitsemaan sanamme rakentavammin ja luoda parempaa energiaa muissakin ihmisissä. Tämä saattaa kuulostaa pieneltä, mutta voima, mikä hyvyydessä piilee, on valtava. Jokainen meistä on tottunut maailmaan, jossa ”joku muu” toimii väärin, ja häntä yhdessä osoitellaan sormella. Kun keskusteluun osallistutkin sinä, joka et lähde tähän mukaan, vaan käännät asian: ”Hei ystävät hyvät, miten tämä nyt on meiltä pois, jos kaveri haluaa laittaa mekon päälle?”.

Väitän, että pidemmän päälle paljon hyvää lähtee kertautumaan. Yksi kerrallaan ihmiset havahtuvat oman intuitionsa järjettömyyteen. Ja samalla otamme vahvan niskalenkin siitä pahuuden olemuksesta, joka saa meidät niin usein turhaan pelkäämään toinen toistamme.