Kuukausi: toukokuu 2018

Uudet ilmiöt – nousu ja tuho (kasvava kompleksisuus part3)

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Maailma muuttuu ja muutoksen tahti ei ole tasainen vaan kiihtyvä. Siksi yksi keskeinen ominaisuus, mikä liittyy muutokseen ja kasvavaan kompleksisuuteen liittyy, on uusien ilmiöiden esiintulo. Syntyy jotain, mitä aiemmin ei ollut, ja joka on enemmän kuin osiensa summa. Toisaalta voidaan sanoa, että ihminen on aina keksinyt uutta. Se onkin totta, mutta simerkkinä muutoksen kiihtyvästä vauhdista kertoo, että siinä missä roomalainen sotilas näytti aikoinaan 500 vuotta käytännössä samalta, niin nykyään jo 50 vuotta armeija on lähinnä nostalginen nähtävyys.

Vauhti ei siis tuplaannu vaan se moninkertaistuu. Siksi myös ennakoimattomuus kasvaa – ihminen keksintöineen yllättää itse itsensä yhä useammin ja yhä nopeammin.

Emergenssillä on sana, jolla tarkoitetaan, kun jostain kokonaisuudesta nousee kokonaan uusi ilmiö. Yksinkertainen esimerkki emergenssistä on, kun mies ja nainen menevät yhteen ja saavat lapsen. Lapsi on yhdistelmä vanhempiensa geenejä, mutta silti jokaisessa lapsessa ainutlaatuisuutta, jota ei voi redusoida enää takaisin jompaankumpaan vanhempaan. Tästä emergenssisä on siis kysymys, osatekijät muodostavat yhdessä jotain kokonaan uutta, jota ei aiemmin ollut. Yksi emergenssin ominaisuus on, että uusien ilmiöiden muodostuminen vaatii kompleksisuutta. Toisin sanoen, mitä yksinkertaisempi ympäristö, sitä vähemmän uusia ilmiöitä syntyy.

Esimerkiksi satoja vuosia sitten musiikkisoittimet olivat kalliita ja harvinaisia, eikä ns. tavallisella kansalla ollut useinkaan mahdollisuuksia niiden hankintaan, puhumattakaan oman musiikkinsa esittämisestä yleisölle. Musiikin tuotanto ja esittäminen oli harvojen käsissä.

1800-luvun alussa painetut nuotit ja piano toivat musiikin myös tavallisten ihmisten koteihin. Tämä trendi säilyi lähes sellaisenaan yli sata vuotta, kunnes 1900-luvun alussa keksittiin gramofoni ja levyteollisuus sai alkunsa.

1920-luvulla tuli radio ja 1950-luvulla televisio. Samaan aikaan elintaso etenkin länsimaissa nousi, niin tavallisissakin perheissä voitiin harrastaa musiikkia yleisemmin.

Eli kun tekniikka kehittyi, niin uusia ilmiöitä alkoi nousta kiihtyvällä vauhdilla. Käytännössä siis erilaisten musiikkityylien esiin nouseminen kiihtyi moninkertaiseksi. Elvis Presley, Jerry Lee Lewis ja kumppanit mullistivat musiikkimaailmaa 50-luvulla ”hetkellisellä ilmiöllä” nimeltä rock’n roll. Vaikka musiikkityyli sinänsä oli uusi, niin heidän musiikkinsa oli kuitenkin soitettu siististi pukeutuneena ja perinteisin soittimin; kitara, rummut, kontrabasso ja piano. Silti Elviksen liikehdintä tuomittiin synniksi 50-luvun puolivälissä ja Variety magazine julisti 1955 mahtipontisesti rokista ”It’ll be gone by June”.

Rock ei kuitenkaan kuollut, kuten ennustettiin. Jo 60-luvulla järjestettiin legendaarinen Woodstock-festivaali. 80-luvulla musiikkimaailmaan oli noussut death metal saatananpalvontaa matkivine esityksineen. Rap, techno, nu metal, garage, indie, aor jne – nykyään musiikkityylejä on todella paljon ja rokkikin elää edelleen. Myös uusia soittimia on ilmestynyt, esimerkiksi syntetisaattori. Tämän päivän monet isot nimet luovat koko musiikkiinsa pelkästään tietokoneella ja tekoäly pystyy jo itsekin säveltämään musiikkia.

Kompleksisuuden kasvun kaksi ihan keskeistä ominaisuutta ovat siis:

  • Kompleksisuus synnyttää ilmiöitä, joita emme osaa ennustaa ja jotka yllättävät meidät (rokin piti kuolla 1955 kesäkuussa, mutta kövikin päinvastoin ja musiikkiityylejä tuli entistä enemmän).
  • Mitä enemmän kompleksisuutta, sitä enemmän uusia ilmiöitä (radio, tv, gramofoni, levysoittimet, moniraitanauhoitus, efektit jne antoivat mahdollisuuden räjähtävälle moninaisuuden kasvulle).

Kompleksisuuden kasvun ja uusien ilmiöidensuhde EI siis ole lineaarinen. Kuten musiikkiesimerkissä nähdään, kun ympäristö muuttuu jonkin asian suhteen suotuisaksi, niin kasvuvauhti on räjähdysmäinen.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mitä väliä sillä on, jos tulee uusia ilmiöitä?

Vastaus on nousu ja tuho.

Aina, kun tulee uutta, niin jokin vanha tekee sille tilaa. Lapsuudessani 80-luvulla useimmissa kodeissa oli filmirullakamera, lankapuhelin, Commodore 64, kuvaputkitelevisio ja tietosanakirjasarja. Nykyään näistä ei ole jäljellä oikeastaan mitään. Tämä ei tarkoita pelkästään, että kodeissa ovat tavarat vaihtuneet. Se tarkoittaa ennen kaikkea, että moni niistä yrityksistä, jotka valmistivat noita esineitä, on mennyt konkurssiin (Commodore, Kodak, Salora jne jne). Moni työntekijä on joutunut työttömäksi. Monen osaaminen on vanhentunut. Sijoittajien rahoja on sulanut olemattomiin. Ja samaan aikaan on noussut uusia menestystarinoita.

Nousu ja tuho tulevat toistumaan tulevaisuudessakin, se on varmaa, mutta nopeammalla syklillä. Elämme aikakautta, jossa kuka voi julkaista oikeastaan mitä vaan koko maailman nähtäville. Vielä 150 vuotta sitten uutisten leviäminen maailmalle kesti viikkoja, 50-vuotta sitten päiviä. Nyt maksimissaan tunteja.  Jollain voi olla jo nyt valmisteilla jotain, joka tekee minun osaamisestani päiväysvanhaa. Ja hän voi huomenna saada sen koko maailman tietoisuuteen.

Tälle ajatukselle on helppo naureskella, että niin varmaan, ei se mun duuni nyt päivässä katoa. Saahan sitä nauraa. Niin nuo konkurssiin menneet firmatkin tekivät. Ja niin naureskeli Stockmannkin Zalandolle reilu kymmenen vuotta sitten. Ja historia kuitenkin opettaa, että emergenssi-ilmiöt luovat nousua ja tuhoa

Siksi sille, mitä meillä tänään on, kannattaa laittaa koko ajan vähemmän painoarvoa. Tiedon kokema inflaatio on korkeaa. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on meidän kiinnostus ja kyvykkyys sitä kohtaan, mitä huomenna voi olla.

Miten minä teen itsestäni tai bisneksestäni koko ajan uudella tapaa merkityksellistä?

Äänessäsi energiaa, kädessäsi ystävyyttä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Ihana nähdä sinuakin, hän sanoi. En vastannut, puhun huonosti tätä kieltä. Seisoin hiljaa harhaluulossa, että olen edelleen saamapuolella. Liian pitkä hiljaisuus, aukko, jossa jään vajaaksi. Hän antoi hymynsä hiljakseen asettua ja laski katseensa alas. Minä katsoin vasemmalle. Toimistorakennuksen alaikkunoista heijastuimme me, kadulla kohtaavat. Ihmisiä kiirehti aulan avoimista ovista sisään, katoavat sitten sen syövereihin. Pian meille kävisi samoin.

Niin, sanoin katseeni edelleen alaikkunoiden heijastuksissa.

Oliko niin parasta, mihin pystyin vai vähintä, mikä kelpasi? Nostit katseesi uudestaan. Mitä kuuluu, kysyit ja annoit silmiesi lämmön levitä sisemmäs.

Hetken mieleni teki vastata, että liikenteen äänihän tässä kuuluu. Viisastella olen aina osannut. Se on kuin yskänlääkettä, pahan makuista, mutta auttaa. Jotain olen sentään oppinut. Vaikka saisin alennusta, mikään ei ole siltikään ilmaista.

Hyvää, mitäs tässä, mitä itse, vastasin kuin vieraankielenlukija, joka koetta varten on opetellut fraaseja ulkoa. Huulesi liikkuivat, mutta unohdin kuunnella. Onneksi tiedän ulkoa, miten nämä vuorosanat menevät.

Jään vajaaksi, mutta olen iloinen kohtaamisestamme. En halua sen päättyvän näin, kuka kuiskaisi lisää vuorosanoja? Etkö voi vain sanoa olevasi iloinen tai näyttää sitä, vaikka hymyillen – näin minua neuvottiin kerran. Kyllä minä sen sanoa voin. Kyllä minä hymyillä osaan. Vaikeus on tehdä ne yhtä aikaa, oikeaan aikaan. Sinun edessäsi.

Onneksi sinulla on taito, se, joka on minunlaisiani varten; tulla vastaan yli puolenvälin. Antaa hetkelle aikaa kasvaa siksi, mihin se kykenee. Tiedät, että pelkään teitä kaikkia. Se on aina riittänyt, vaikka et ole koskaan kysynytkään miksi.

No kerro nyt oikeasti, mitä sulle kuuluu! Äänessäsi energiaa, kädessäsi ystävyyttä. Kosketat minua olkapäähän. Hymyilen, uskallan. Yhtäkkiä puhun kuin olisin joutunut olla kuukauden hiljaa.

Ei maailma ole mustavalkoinen, opetetaan. Ei olekaan, mutta välillä se on parasta, mihin pystyn.

On aika sanoa näkemiin, hetkessä on oikea sävy.

Katson jälkeesi kadulla, enkelit näyttävät sinulta. Niin vähän kuin sille muistetaankaan arvoa asettaa. Isot kyllä saavat kiitosta, mutta isot olisivat pieniä ilman sinunlaisia.

Minä maksan takaisin, kun keksin miten.

Radikalismi ja uudet luokkajaot (kasvava kompleksisuus part 2)

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Todellisuus moniulotteisine ilmiöineen on aina ollut suuri kiinnostuksen kohde ihmiselle. Jo varhaisissa kulttuureissa on ajatus yliluonnollisesta ja kuolemanjälkeisestä ollut mukana. Sokrateenkin pohdinnoista on aikaa jo 2500 vuotta. Kaikesta pohdinnasta ja tutkimuksesta huolimatta maailmassa on edelleen paljon, mitä yksittäinen ihminen ei ymmärrä. Vaikka perehtyisit maailmankaikkeuteen ja oppisit ymmärtämään avaruuden kaareutumisen ja ajan suhteellisuuden, niin sinulle saattaa edelleen olla mysteeri, mistä tavallisen ihmisen ajatukset tulevat tai miten robotteja kehitetään.

Maailman kompleksisuus on läsnä jokaisen arjessa kaikkialla maailmassa. Joka päivä voi lukea uutisia maailmalta ja silmät pyörien ihmetellä, miten noin voi tapahtua. Kun kompleksisuus kasvaa entisestään, niin oman järkemme ylittävien tekojen ja ilmiöiden määrä kasvaa myös.

Suurin määrä ihmisiä, mikä yhden ihmisen aktiivisten sosiaalisten kontaktien piiriin mahtuu, on noin 150. Tuota pienemmissä ryhmissä on mahdollista, että ihmiset tuntevat henkilökohtaisesti toinen toisensa ja pystyvät elämään sovussa. Isommat ihmisjoukot puolestaan eivät tule toimeen pelkästään sosiaalisilla kanssakäymisillä, vaan tarvitaan sääntöjä pitämään yhteisö toimintakykyisenä. Niinpä niin kauan, kuin on ollut isompia ihmisyhteisöjä, on ollut myös sääntöjä ja lakeja. Osaan näistä säännöistä on liittynyt myös uskonnollisia sävyjä, osa puolestaan ollut puhtaasti maallisia.

Tästä päästään yhteen kasvavan kompleksisuuden ja ihmisjoukkojen ihan keskeiseen haasteeseen:

Suuret ihmisjoukot eivät pysty toimia tehokkaasti ilman säännöstöjä, mutta kompleksisissa kokonaisuuksissa säännöt ovat aina radikaaleja pelkistyksiä todellisuudesta.

Toisin sanoen se, mitä ikinä säännöksi kirjataankin, ei koskaan tavoita kattavasti todellisuuden ilmiöitä. Ihminen kirjoittaa säännöt parhaan ymmärryksensä mukaan ja se ”ihmisen paras ymmärrys” on jo lähtökohtaisesti vajavainen suhteessa todellisuuden moninaisuuteen.

Mitä ihminen on sitten tehnyt, kun on huomannut todellisuuden kulkevan erilailla, kuin lakiin kirjoitettiin?

Sen sijaan, että oltaisiin muutettu oppeja, niin läpi historian ihminen onkin yrittänyt muuttaa todellisuutta. Vanha viisaus on, kun järki loppuu, niin voimankäyttö alkaa. Eriuskoisia on tapettu, ”noitia” poltettu roviolla, alkoholin kieltolakia on kokeiltu. Maailmassa on edelleenkin kymmenittäin valtioita, joissa homoseksuaalisuus tai avioliiton ulkopuolinen suhde ovat laittomia. Osassa tuomio voi olla jopa kuolemanrangaistus.

Koko ihmiskunnan historia on täynnä tapahtumia, joissa joku yrittää voimalla taivuttaa jonkun toisen omaan oppiinsa. Sinänsä tämä vaikuttaa järjettömältä – onko ihminen tosiaan niin tyhmä? Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa se toinen puoli, ilman säännöstöä ei isompi ihmismassa pysty toimia tehokkaasti yhdessä.

Kun kompleksisuus kasvaa, niin ihmisen luomien lakien ja dogmien virhemarginaali kasvaa myös. Tämä näkyy jo siinä, miten paljon jäljessä lait ovat esimerkiksi Facebookin ja Googlen toiminnasta. Kuinka moni edes tajuaa, mitä kaikkea nämä kaksi yritystään voivat jo hankkimallaan datalla tehdä? Puhumattakaan, mitä kaikkea pahaa sillä voisi joku kieroutunut rikollinen tehdä, jos vain saisi datan käyttönsä.

Kun kompleksisuus jatkaa kasvuaan, niin ihmisen oma ymmärrys käy koko ajan vajavaisemmaksi. Valta muodostuu niille, jotka pystyvät tekoälyn avulla hallitsemaan dataa. Syntyy ihan uusien luokkajakojen maailma, jossa luokat eivät jakaudu perinteisen vaurauden pohjalta, vaan data ja sen ymmärrys ovat se pääoma, joka erottaa ihmiset.

Mitä tällöin tapahtuu sille tavalliselle ihmiselle, joka on läpi maailman historian halunnut pelkistää maailman omaan ymmärrykseensä taipuvaksi?

Osa ihmisistä on valmiimpia muokkaamaan omia ajatuksiaan kehityksen mukana. He ovat valmiita elämään hyväksyen, että todellisuudessa on paljon kaikkea, mitä he eivät ehdi oppia ymmärtämään, mutta mitä ei silti kannata tuomita. He pystyvät käyttää aikansa innostuneeseen uteliaisuuteen ja tutkia polkuja kohti sitä, minne he haluavatkin mennä. Ilman tarvetta julistaa väkisin omaa oppiaan muille. He tietävät, että paljon siitä, mikä on tänään ”totta”, onkin huomenna muuttunut.

Osa ihmisistä jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin asti ja pitävät kiinni siitä, mihin tänään uskovat. He koittavat joko selitellä maailmaa uusiksi tai, tilanteen kiristyessä, voimalla muokata maailmaa vastaamaan omaa oppiaan. Luokkajaot ovat aina luoneet radikalismia ja olisi vaikea uskoa, että tähän tulisi nytkään poikkeusta.

Kumpi on suurempi tulevaisuuden haaste: tuloerojen kasvu vai datan kasautuminen harvojen käsiin? Joskus keksittiin sanonta, että raha tulee rahan luo. Entäs jos tulevaisuudessa tieto tulee tiedon luo? Se dominoi, kellä on paras pääsy dataan. Esimerkiksi ihmisten Facebook-tykkäyksistä pystytään rakentamaan jo nyt yllättävän tarkkoja profiilikuvauksia. Mitä jos tämän datan saisi haltuun puoli-rikollinen ryhmittymä, jonka myy eniten tarjoavalle palvelua, jossa he selvittävät edellä mainitun datan kautta kohdehenkilön, vaikkapa tietyn puolueen johtavan poliitikon, heikkoja kohtia ja lähtevät sitten systemaattisesti johdattelemaan henkilöä ansaan. Lahjukset, naisseikkailut, alkoholi yms. ovat ennenkin tuhonneet menestyksekkäitä uria. Mitä jos tätä tuhoamista tekisikin joku systemaattisesti ja jatkuvasti päivittyvällä suurella datalla?

Kaiken tämän pointti on, että kompleksisuuden kasvu tarkoittaa, että meidän jokaisen yksilönä on koko ajan vaarallisempaa ja vaarallisempaa jäädä kiinni omiin ajatuksiimme ja mielipiteisiimme. Kaikki, mitä näen, ei todellakaan ole, kaikki, mitä on. En minä etkä sinä pysty ymmärtämään maailman moninaisuutta. On pakko hyväksyä suuri määrä erilaisuutta ja pystyä antamaan arvoa sekä sille, että omalle polulleen.

Ja kenellä on vastuu ennaltaehkäistä uusien luokkajakojen repeytymistä ja sen kautta kumpuaa radikalismia? Mitä minä voin tehdä asian eteen?

Mitä tarkoittaa kasvava kompleksisuus?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Joka päivä törmää mediassa keskusteluun maailman muutoksesta. Samat termit toistuvat; robotit, tekoäly, big data, älykoti, iot. Yhdeksi seuraukseksi, mitä tämä kaikki tarkoittaa nousee kompleksisuuden kasvu. Yritysten tarvitsee varautua siihen, se muuttaa työtekijöiden rooleja, se muuttaa asiakkaiden käyttäytymistä jne.

Mutta mitä se kompleksisuus oikeastaan on ja miksi se on relevanttia?

Kompleksisuus tarkoittaa periaatteessa kahta asiaa:

  • Kokonaisuus koostuu useista toisiinsa vaikuttavista asioista
  • Näiden vaikutukset on hyvin vaikeata selittää tarkemmin.

Klassinen kysymys siitä, voiko perhosen siipien isku jossain päin maailmaa saada aikaan luonnonkatastrofin jossain toisaalla, on hyvä pohdinta maailman monisyisistä syy ja seuraus -suhteista. Kun mukaan ottaa ihmisen vuorovaikutuksen sekä toistensa, että luonnon kanssa, niin kokonaisuus on enemmänkin kaoottinen kuin säännönmukainen. Me elämme siis jo valmiiksi hyvin kompleksisessa todellisuudessa.

Francis Fukuyama kirjoitti aikoinaan historian loppuneen vuoteen 1989, koska silloin ideologiset vastakkainasettelut väistyivät ja maailma siirtyi markkinatalouden ohjaukseen. Kuitenkin viimeistään syyskuun 11. 2001 historia taisi alkaa uudelleen. Tarkoitan tällä, että jo tähänkin asti on tapahtunut  kaikenlaista, mitä ei osattu ennustaa. Tämä on totta globaalilla tasolla ja tämä on totta jokaisen henkilökohtaisen elämän tasolla. Samalla myös jää tapahtumatta paljon semmoista, mitä ennustettiin. Vielä 90-luvun lopulla kerrottiin kauhukuvaa, kuinka öljy loppuu lähitulevaisuudessa. Eipä monellakaan ollut silloin mielessä, että mitä jos, autot ovatkin tulevaisuudessa sähkökäyttöisiä ja kuskittomia.

Toki aina, kun jotain yllättävää sattuu, niin jostain löytyy joku, joka ”kyllä osasi ennustaa tämän jo ajan sitten”. Yksittäisten ennustajien tapauksissa kysymys tuskin on kuitenkaan varsinaisesta tiedosta, vaan enemmänkin siitä, koska maailmassa on tuhansia ja tuhansia omia profetioitaan julistavia, niin ihan todennäköisyyksienkin puolesta aina joku on sattumalta oikeassa.

Tärkeä pointti siis ymmärtää on, että maailma on aina ollut kompleksinen ja täynnä vääriä ennustuksia ja totaalisia yllätyksiä. Ja kun kompleksisuus kasvaa, niin ennustettavuus pienenee entisestään. Eli kompleksisuuden kasvu tarkoittaa sitä, että tapahtuu entistä enemmän asioita, joita emme osanneet ennustaa.

Tästä syystä yksi keskeinen kysymys yrityksille ja muille organisaatioille on, miten tulevaisuudessa kannattaa toiminta organisoida, että pystyttäisiin vastaamaan tähän haasteeseen. Perinteisen tiukkojen sääntöjen ja valvotun systeemin hinta on aina ollut massiivinen byrokratia ja hitaus. Tällaisten mallien hinta nousee tulevaisuudessa monelta osin liian kovaksi. Mitä nopeampaan on muutos, sitä kalliimpaa on selkeys.

Täysin vapaiden mallien hinta puolestaan on kasvava eriarvoisuus ja sosiaalinen eriytyminen. Sekin on kova hinta maksettavaksi ja seurannaisvaikutukset todella haastavia.

Kasvavassa kompleksisuudessa kestävin vaihtoehto on jossain noiden kahden välimaastossa. Annetaan rajoja ja luodaan vahvaa imua kohti yhteisen edun kannalta tärkeitä asioita. Helppo sanoa, mutta miten se toteutetaan? Jo balanssin etsiminen perustuu kontrollin sijasta paljolti luottamukseen. Samalla se vaatii esimerkiksi ihan eri tasoisen palautekulttuurin, kuin mitä nykyään monissa organisaatioissa on. Kompleksisessa maailmassa palautteenannon jakaminen ”kehuun ja korjaavaan” on yhtä kattava, kuin ihmisten profilointi hiljaisiin ja puheliaisiin. Se vaatii myös mm. ihan eri tasoista tavoiteasetantaa, kuin perinteisesti on. Millainen tavoite luo nimenomaan yhteistä imua toimia tietyllä tapaa? Ja pitäisikö tavoitteenasetannan rinnalle ottaa ketterä tapojenasetanta?

Toinen iso kokonaisuus, minkä kasvava kompleksisuus vaatii huomioimaan, on toiminnan konseptointi ja mallintaminen uudella tapaa. Jos kompleksisessa maailmassa asia tapahtuu kaksi kertaa täysin samalailla, niin se on sattumaa. Kysymykseen onko tässä nyt kaikki varmistettu, on systemaattisesti oikea vastaus: ei ole. Pitää pystyä aistimaan, mikä määrä tietoa on riittävästi.

Missä tulevaisuudessa sitten menee ne rajat, joiden kautta toimintaa raamitetaan? Mikä on millekin tekemiselle hyväksyttävä vaihteluväli? Ja kuka ja miten se määritetään? Nykyään puhutaan paljon, että pitää tehdä paljon nopeita kokeiluja. Testata, mikä toimii, ja mikä ei. Tämä ei kuitenkaan riitä kuin alkuun. Ei pointti ole se, mikä toimii joskus, vaan se, onko se toisinnettavissa. Kokeilujen idea on seuloa niitä tapoja, jotka ovat toisinnettavissa ja konseptoida niitä. Hetkellinen onnistuminen voi olla puhdasta sattumaa.

Kompleksisessa maailmassa nämä kaksi tasoa pitää pystyä tehokkaasti erottamaan: mikä ei toimi sen takia, että sitä ei ole testattu tarpeeksi kauan löydettääkseen toisinnettavuus, ja mikä ei toimi sen takia, että suorittavassa organisaatiossa on haaste. Kaksi ihan eri tason tilannetta, joiden eron merkitys korostuu koko ajan enemmän.

Jos tässä oikaisee, niin päädytään hyvin nopeaa tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole kuin iso pino veikkauksia, miksi jokin asia ei toimi. Turhan useasti syyn ja seurauksen suhde myöskin vedetään mutkat suoriksi -periaatteella. Menemättä tässä sen enempää ihmisen pohjattomaan haluun pelkistää asioita, niin ns. mutun hinta nousee silti koko ajan kalliimmaksi.

Kolmas pointti, minkä haluan kompleksisuudesta nostaa, on jyrkästi kasvava tarve ajattelun moniulotteisuudelle. Perinteinen ajattelu ja tieto on ollut paljolti yksiulotteista. Tarkoitan tällä, että meillä on olemassa esimerkiksi jokaisen kouluaineen huippuosaajia. On brilliantteja matemaatikoita, loistavia biologeja, kielineroja jne. Samaan aikaan meillä on uskomattoman vähän sellaisia osaajia, jotka osaisivat tehokkaasti yhdistää nämä aiheet kokonaisvaltaiseksi oppimiseksi. Yrityksissä on edelleen monesti myynti erikseen, toimitus erikseen ja valmennus erikseen jne.

Mitä, pitäiskö esimiehen itse valmentaa?

Myynti siellä myy ja lupaa, ja me sitten täällä toimituksessa mietitään, että mitenkä tämänkin voisi edes teoriassa toimittaa.

Kompleksisessa maailmassa tällainen yksiulotteinen ajattelu on tuhon tien. Vaatimus ajatella systeemiälykkäästi kasvaa koko. Ei riitä, että jokin asia toimii paperilla, vaan on ymmärrettävä yrityksen kulttuuri, johtamisen taso, motivaattorit yms. Toisin sanoen on ymmärrettävä kokonaisuus kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen.

Jos miettii, mitä kaikkea se tarkoittaa käytännössä, niin pelkästään tästä kulmasta muutos on iso. Yksilösuorituksista pitää päästä kohti supertiimejä, joissa eri osaajat kohottavat toinen toisiaan. Se vaatii paljon rajojen totuttujen rikkomista. Se vaatii ihan uuden tasoisia vuorovaikutustaitoja ja tunneälykkyyttä.

Tässä muutama näkökulma siihen, mitä kasvava kompleksisuus tuo tullessaan. Jatkamme seuraavassa pätkässä siitä, mitä historia opettaa meille aiheesta.