Ihana nähdä sinuakin, hän sanoi. En vastannut, puhun huonosti tätä kieltä. Seisoin hiljaa harhaluulossa, että olen edelleen saamapuolella. Liian pitkä hiljaisuus, aukko, jossa jään vajaaksi. Hän antoi hymynsä hiljakseen asettua ja laski katseensa alas. Minä katsoin vasemmalle. Toimistorakennuksen alaikkunoista heijastuimme me, kadulla kohtaavat. Ihmisiä kiirehti aulan avoimista ovista sisään, katoavat sitten sen syövereihin. Pian meille kävisi samoin.

Niin, sanoin katseeni edelleen alaikkunoiden heijastuksissa.

Oliko niin parasta, mihin pystyin vai vähintä, mikä kelpasi? Nostit katseesi uudestaan. Mitä kuuluu, kysyit ja annoit silmiesi lämmön levitä sisemmäs.

Hetken mieleni teki vastata, että liikenteen äänihän tässä kuuluu. Viisastella olen aina osannut. Se on kuin yskänlääkettä, pahan makuista, mutta auttaa. Jotain olen sentään oppinut. Vaikka saisin alennusta, mikään ei ole siltikään ilmaista.

Hyvää, mitäs tässä, mitä itse, vastasin kuin vieraankielenlukija, joka koetta varten on opetellut fraaseja ulkoa. Huulesi liikkuivat, mutta unohdin kuunnella. Onneksi tiedän ulkoa, miten nämä vuorosanat menevät.

Jään vajaaksi, mutta olen iloinen kohtaamisestamme. En halua sen päättyvän näin, kuka kuiskaisi lisää vuorosanoja? Etkö voi vain sanoa olevasi iloinen tai näyttää sitä, vaikka hymyillen – näin minua neuvottiin kerran. Kyllä minä sen sanoa voin. Kyllä minä hymyillä osaan. Vaikeus on tehdä ne yhtä aikaa, oikeaan aikaan. Sinun edessäsi.

Onneksi sinulla on taito, se, joka on minunlaisiani varten; tulla vastaan yli puolenvälin. Antaa hetkelle aikaa kasvaa siksi, mihin se kykenee. Tiedät, että pelkään teitä kaikkia. Se on aina riittänyt, vaikka et ole koskaan kysynytkään miksi.

No kerro nyt oikeasti, mitä sulle kuuluu! Äänessäsi energiaa, kädessäsi ystävyyttä. Kosketat minua olkapäähän. Hymyilen, uskallan. Yhtäkkiä puhun kuin olisin joutunut olla kuukauden hiljaa.

Ei maailma ole mustavalkoinen, opetetaan. Ei olekaan, mutta välillä se on parasta, mihin pystyn.

On aika sanoa näkemiin, hetkessä on oikea sävy.

Katson jälkeesi kadulla, enkelit näyttävät sinulta. Niin vähän kuin sille muistetaankaan arvoa asettaa. Isot kyllä saavat kiitosta, mutta isot olisivat pieniä ilman sinunlaisia.

Minä maksan takaisin, kun keksin miten.