Vapaus asuu vaihtoehdoissa

Valinnanvapaus on puheenaihe, joka monesti herättävät vahvoja mielipiteitä. Puhtaan anarkismin kannattajia on toki aika vähän, mutta sen sijaan keskustelu, missä menee se liiallisen säännöstelyn raja saa jatkuvasti aikaan keskustelua. Suomessa hyvä esimerkki tästä oli viime vuoden nelosolut kauppoihin -keskustelu. Jokaisen vapaus valita on arvo, jota moni argumentoinnillaan puolustaa.

Vapaus herättää sanana helposti vahvoja mielleyhtymiä. Eihän vapaus voi olla paha asia. Ja kuka muu minun parhaani voisi tietää, kuin minä itse? Kuka minä lopulta edes olen, jos en tietäisi omaa parastani? Ja jos minä en tiedä parastani, niin kuka sen tietää?

Vapaus on aiheena iso ja vaikeasti käsitettävä. Samalla vapaus on mielestäni yliarvostettua siinä mielessä, että käytännössä aina puhuttaessa vapaudesta se on kulminoitunut johonkin yksittäisiin nyansseihin. Kuten juuri nelosolutkeskustelussakin kävi. Paljon keskeisempi näkökulma vapaus keskusteluun on mielestäni se, että valintoja voi tehdä vain niistä, mitkä ovat vaihtoehtoja.

Kun argumentaatio kupli nelosoluen ympärillä, niin koko kokonaisuus jäi hieman koomiseksi. Vapaus valita mistä? Pienestä erosta oluen alkoholipitoisuudessa, joka muutoksenkin jälkeenkin olisi lailla säädelty. Muistan elävästi, kuinka kaverinikin painokkaasti perusteli ”Kyllä nyt pitää olla oikeus hakee saunakaljansa ihan vaan kaupasta”. Retorisesti hienosti tunteeseen vetoava argumentti, joka on täysin laho. Nelosoluen salliminen tarkoitti 4,8-5,5% oluiden myynnin sallimista kaupoissa ja tuotemerkit ovat käytännössä samoja kuin aiemmin. Miten saunakaljan saaminen voisi olla tuosta pienestä prosenttihaarukasta kiinni?

Tälle ajatteluharhailulle on kuitenkin yksinkertainen selitys. Keskustelun fokus oli vapaudessa, ei siinä, mitkä ovat vaihtoehtoja. Vapaus sanana mielleyhtymineen harhauttaa meidän mieltämme ja saa monet argumentoimaan innokkaasti. Samaan aikaan, kun väitellään jostain loppujen lopuksi todella triviaalista asiasta, niin unohdetaan kysyä ”mitäs kaikkia muita vaihtoehtoja voisikaan olla?”. Tässä on se suurin haaste meille.

Tänään on tänään. Mitä ikinä asioita sinun elämässä tänään onkaan, eivät ne ole elämäsi reunaehdot. Paitsi jos itse annat niiden olla. Se on kuitenkin totta, että voit valita vain vaihtoehdoista. Rikkoaksesi nykyhetken asettamat keinotekoiset raamit, sinun pitää katsoa elämää rikkaammin – pidemmälle. Kaikki, mitä näet, ei ole kaikki, mitä on. Vaihtoehtoja on ihan uskomaton määrä, mutta suurin osa on niistä vielä piilossa. Sinun päätös on jäätkö kiinni siihen, mitä nyt on. Näetkö vapautesi suhteessa niihin asioihin, mihin keskustelu sattui ajautumaan – toisin sanoen taannutko puolesta tai vastaan keskustelijaksi? Vai näetkö vapautesi nimenomaan vapautena – mahdollisuutena löytää aivan uusia asioita ja aivan uusia kulmia vanhoihin asioihin. Haluatko yhdistellä olemassa olevaa tavalla, kuinka ei aiemmin ole tehty vai haluatko väitellä juupas-eipäs.

Vapaus asuu vaihtoehdoissa.

Miksi puhuminen on tekemistä

Viimeisen vuoden aikana olen päässyt paljon keskustelemaan itsensä johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Ilokseni olen huomannut, että aiheet yleisesti ottaen kiinnostavat ihmisiä. Monia loistavia keskusteluita on virinnyt ja ainakin itse olen oppinut matkalla paljon. Päivänä yhtenä kuitenkin yksi tuttu haastoi minua hieman:

”Mitä se hyödyttää, että asioista puhuu tai kirjoittaa? Eihän se muuta vielä mitään.”

Toki (työ)elämässä olen aiemminkin kuullut kymmeniä kertoja, että hyvä ajatus, mutta mitä tämä tarkoittaa konkretiassa. Osa ihmisistä on enemmän käytännön läheisiä ja osa teoreettisempia. Olisi helppo sanoa, että siinä on juuri erilaisuuden rikkaus. Näin se ei kuitenkaan ole. Rikkaus on vasta noiden kahden toisiaan arvostavassa symbioosissa. Ei yhtään ennen sitä.

Ehkä juuri tästä syystä tuo hieman yllättäen noussut haasto jäi mieleeni pyörimään. Mitä hyötyä tästä puhumisesta tai kirjoittamisesta tosiaan on? Vai onko mitään?

Muistan, kun katsoin Youtubesta psykologian luentoja Yalen opistosta. Jossain kohtaa luentosarjaa kurssia pitänyt professori sanoi, että mitä tällä kaikella yritän sanoa, on, että psykologiassa mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä. Kaikessa on aina kysymys monimutkaisesta kokonaisuudesta. Tämä ajatus jäi mieleen hyvin väkevästi.

Mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä.

Jos palataan takaisin, että mitä hyötyä on puhumisesta tai kirjoittamisesta. Sanoisin, että vastaus löytyy tuosta lauseesta. Kun asioilla on aina useampi syy, niin mistä sitten voi tietää, mikä johtuu mistäkin? Siinäpä se. Ei sitä voikaan tietää, voi vain veikata. Joko valistuneemmin tai sitten vähän vähemmän valistuneesti.

Tulkintahorisontti tarkoittaa kuinka laaja-alaisesti osaamme etsiä  vastauksia ja selityksiä eteemme nouseviin kysymyksiin. Jos esimerkiksi oletetaan, että samassa päiväkodissa oman lapsemme kanssa on lapsi, joka käyttäytyy meidän mielestämme todella huonosti, mitä ajattelemme? Teemmekö yksiselitteisen tulkinnan, että lapsen kotona on huono kasvatus. Vai nouseeko mieleemme, että entä jos hänellä onkin vaikka sairas sisarus, joka vaatii vanhempien huomion ja lapsi oireilee, koska kokee jäävänsä paitsioon? Tai mitä jos kotona heillä on muita ongelmia? Tai lapsella itsellä on jokin sairaus? Tai mistä jos syitä onkin useampia?

Mitä laajempi tulkintahorisontti meillä on, sitä vähemmän teemme vääriä johtopäätöksiä.

Juuri tässä on keskeisin syy, miksi puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa. Maailman muuttuessa koko ajan kompleksisemmaksi, tarvitsemme entistä laajempaa tulkintahorisonttia. Yksiselitteisen syiden etsiminen ei enää ollenkaan riitä. Sellainen ajattelutapa on tänä päivänä yhtä päiväysvanhaa kuin Puolan ratsuväki aikoinaan Saksan panssareita vastaan. Se, mikä toimi joskus, jääkin päivittyneen osaamisen jalkoihin.

Samalla tapaa, jos vastauksia kysymyksiin etsitään liian kapealta, saattaa monet merkitykselliset asiat tuntua kuin ne tapahtuisivat vääjäämättä. Emme ymmärrä asioita tarpeeksi syvästi ja silloin saatamme ajautua luulemaan, ettei niihin voi edes vaikuttaa – syntyy illuusio siitä, että ”kyllä tässä kaikki keinot ovat jo käytössä”. Mitä kapeampi tulkintahorisontti, sitä enemmän tyhmyyttä.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö konkretiaa enää saisi vaatia tai että asioita pitäisi tutkia loputtomiin. Ei ollenkaan. Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Vasta konkretiassa parhaatkin teoriat punnitaan. Kyse on nimenomaan siitä, kuinka nopeasti ja kepeästi konkretiaan siirrytään. Sanotaan, että suuret päättäjät tekevät päätöksensä, kun heillä on 80% tiedosta kerättynä. Tämä tarkoittaa, että tulkintahorisontin pitää olla merkittävän leveällä, koska muuten ei päästä lähellekään tuota lukemaan, vaan konkretian päätös tehdäänkin suuressa tietämättömyyden kuplassa.

Tulkintahorisontista puhuminen ja kirjoittaminen on onnistuessaan arvokas lahja konkretian soihdunkantajille. Se auttaa ja haastaa heitä näkemään vaihtoehdot enemmän sellaisina kuin ne koko ajan ovatkin olleet; ei sellaisina kuin ne yksisilmäiselle näyttävät. Ei tarvitse kauaskaan historiaan katsoa, niin huomaa kuinka vääräksi on aika todistanut lukemattomien asiantuntijoiden näkemykset. Olisi täysin älytöntä ajatella, etteikö sama koskisi myös tätä meidän aikaamme.

Kuten tyyneysrukouksessa sanotaan: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Juuri tämä on syy visionäärien puhua ja juuri tämä on syy konkretian ihmisten heitä kuunnella.

Emme ole se, mitä teemme joskus

Ihminen tekee päivänsä aikana todella monta isompaa ja pienempää valintaa. Tilanteita tulee ja tilanteita menee. Harvoin on aikaa ja energiaa pysähtyä miettimään jokaista käännettä erikseen. Samalla, kun tilanteet vaihtuvat nopeasti, vaihtoehtoisia tapoja toimia on nykyään myös paljon. Kun tempo arjessa on nopea ja vaihtoehtojen määrä suuri, niin herää kysymys, kuka tai mikä itse asiassa meidän arkeamme ohjaa?

Sanotaan, että 80-90% meidän valinnoista on semmoisia, joihin emme itsekään tiedä syytä. Tilanteita tulee eteemme ja me vastaamme niihin intuitiolla. Valtava määrä ajatuksia ja valintoja kulkee siis koko ajan ohi meidän tietoisen mielen. Tämä johtuu siitä, että tiedostettu ajattelu on historian saatossa ollut selviytymisen kannalta liian hidasta. Jos laitat käden vahingossa kuumalle levylle, niin refleksi ohjaa sinut tempaisemaan sen heti pois. Tietoinen päätös olisi yksinkertaisesti ihan liian hidasta.

Palataan takaisin kysymykseen, kuka tai mikä meidän arkeamme ohjaa. Vastaus on isolta osalta: autopilotti. Kiireisessä arjessa meidän aivomme oikaisevat ajattelua ja pyrkivät toistamaan niitä samoja asioita, joita olemme tähänkin asti tehneet. Tilanteet muuttuvat, mutta ajattelumme ei muutu ollenkaan samaan tahtiin. Miten tämän kaiken keskellä ehdimme mukaan rytmiin?  Kulkemaan kohti niitä päämääriä, jotka haluammekin saavuttaa ja kohtelemaan muita ihmisiä, kuten haluammekin heidän kokevan tulevan kohdelluiksi?

Onneksi tähän haasteeseen on olemassa hyvä lääke: tykytykytyky.

Mikä se on?

Vastaus löytyy Eye of the tiger -biisistä, Rocky III elokuvasta tuttu hittibiisi. Hienot iskut heti introssa. Bum! Bum-bam-bum! Bum! Bam-Buu! …Risin’ up, back on the street…..!

Nuo alun iskut muistuvat kyllä monelle mieleen. Jos laitat nyt biisin oikeasti soimaan, niin kuuntelehan tarkasti, kuinka heti alussa taustalla soi kitara, joka soittaa samaa yhtä säveltä melkein koko biisin ajan. Tykytykytykytykytykytyky…. Sama sävel ja rytmi kulkevat taustalla lähes koko biisin. Koko biisin hyvä svengi perustuu hyvin paljolti tuohon tykytykyyn.

Tarinan opetus: ilman tykytykyä ei Eye of the Tigerista olisi koskaan tullut hittiä. Ilman sitä koko mahtipontinen intro olisi vain yksittäisiä iskuja ilman yhteyttä toisiinsa. Silti juuri näin meille elämässä usein käy. Unohdamme, mikä tekee hitistä hitin ja laitamme aivan liian usein ison painoarvon yksittäisille iskuille.

”Tänään söin lounaalla vaan salaattia”,

”Soittelin äidille pitkästä aikaa viikonloppuna”,

”Nyt oli X-osastolla kovat lisämyynnit viime viikolla”.

Me juhlimme näitä yksittäisiä iskuja ja unohdamme, että hittejä ei synny ilman tykytykyä. Muistamme, että 80-90% valinnoistamme elämässä tulee selkärangasta ilman tietoista ajattelua. Silti me tarkkailemme elämäämme enimmäkseen sen pienen osan kautta, joka nousee tietoisuutemme. Yksittäisiä iskuja ja aksentteja siellä täällä.  Me emme ole se, mitä teemme joskus. Me olemme sitä, mikä elämme taustalla soi.

Ei sillä ole mitään väliä, mitä tänään söit, vaan sillä, miten yleensä syöt. Eikä sillä, että soittaa kerran äidilleen ole lähellekään samanlaista merkitystä, kuin sillä, miten ylipäätään ajattelee äidistään. Onko kaikissa ajatuksissa äidistäsi  taustalla arvostava rakkaus ihmiseen, joka sinut synnytti?

Hienoa, että X-osasto sai hienot lisämyynnit. Ei se kuitenkaan paljoa lämmitä, jos tekeminen muuten ei ole kestävällä pohjalla ja myynnit tehty esimerkiksi asiakaskokemuksesta tinkien.

Ihmisen onni asuu siellä, missä hän voi laajamittaisesti elää semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää. Ja voidakseen elää semmoista elämää kannattaa ensi töikseen kääntää katse pois pelkistä arjen aksenteista. Nämä yksittäiset teot, olkoot kuinka hyviä tahansa, ovat kuitenkin juuri nimensä mukaisia; yksittäisiä tekoja. Se, mikä ratkaisee, on millaista kitaraa soitat kaiken tekemisesi taustalla.

Tykytykytyky. Sinä olet se.

Copy & paste tappaa ainutlaatuisuuden

Jos olet mielestäsi oikeassa, olet väärässä. Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli. En muista enää, mistä tuo ajatus aikoinaan rakentui. Pitkään se on kuitenkin toiminut hyvänä ohjenuorana maailmaa ihmetellessä. Kokonaisuus ei koskaan ole vain se, miltä aluksi näyttää. Vaihtoehtojen näkeminen on kuitenkin taitolaji, joka ei onnistu ihan itsestään. Ihminen on itse asiassa luotu toimimaan juuri päinvastoin. Kun maailmaa pelkistää, aivot säästävät energiaa. Tarkkailemme arkemme asioita aina omien aiempien kokemustemme kautta ja silloin useimmiten alleviivaamme samankaltaisuuksia ja sokeudumme ainutlaatuisuudelle.

”Tämähän on ihan sama kuin…”

”Just noin mä olen jo tehnytkin…”

”Ihan samoja juttuja siellä puhuttiin, kuin mekin ollaan puhuttu…”

Tästä samanlaisuuden harhasta hyvänä esimerkkinä toimii mopon ja moottoripyörän ajamisen erot:

Mopolla ajaminen on helppoa, kunhan vain ensin oppii vaihtamaan vaihteita. Mopon päällä istutaan ja ohjaustangosta käännetään sinne, minne halutaan mennä. Kun mopolla jarrutetaan, niin se tapahtuu samalailla kuten polkupyörässäkin: Polkaiset jarrun pohjaan ja takarengas lukkiutuu.

Kun katselee mopoa ja moottoripyörää vierekkäin, niin molemmissa vivut ja kahvat ovat pääosiltaan samanlaiset. Vaihteet toimivat samalla logiikalla ja jarrut löytyvät samoista paikkaa. Äkkiä voisi siis ajatella ”tämähän on ihan sama kuin mopo, vähän isompi vain”.

Nimenomaan näin asia ei kuitenkaan ole. Se, mikä näyttää samalta, sisältääkin radikaalisti erilaisen dynamiikan.

Moottoripyörä painaa kuljettajan kanssa lähes 300 kg. Moottoripyörällä ajonopeudet ovat myös eri tasoa kuin mopolla. Kun 300 kg yhteispaino pitäisi saada pysähtymään 80km/h nopeudesta, niin pelkkä takajarrun painaminen ei riitä ollenkaan. Se, mikä pysäyttää mopon, ei todellakaan pysäytä moottoripyörää. Jarruttaessa paino siirtyy eteen, joten moottoripyörässä se takarengas ei juurikaan jarruta. Kun paino siirtyy eteen, niin jarruttaa pitääkin voimakkaasti nimenomaan eturenkaalla.

Mikä toimii mopossa, voikin aiheuttaa hengenvaaran moottoripyörää ajaessa.

Toinen keskeinen ja potentiaalisesti hengenvaarallinen ero liittyy kääntymiseen. Jos moottoripyörällä ajaa maantienopeutta vähänkään tiukempaan mutkaan, niin ohjaustankoa pitääkin kääntää nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Eli jos haluat kääntyä jyrkästi vasemmalle, niin ohjaa kevyesti oikealle. Jos ohjaatkin menosuuntaan, niin mitä tapahtuu? Moottoripyörä nousee pystyyn ja yhtäkkiä olet isossa riskissä suistua tieltä. Tekniikan nimi on vastaohjaus.

Vaikka samankaltaisuuksia siis olikin paljon, niin mopon ajamisen dynamiikan siirtäminen copy & pastena moottoripyörään ei riitä ollenkaan.

Arjen elämässä tämähän on ihan sama kuin.. -ajattelulla ei useinkaan ole ihan noin radikaalia hintaa. Vaikka kuinka pelkistäisimme asioita, niin hyvin harvoin se meidät hengenvaaraan saattaa. Itse asiassa pelkistämisellä harvoin on mitään näkyvää hintaa. Siksi koko ilmiö saattaa ilman tietoista ajattelua jäädä pimentoon.

Ihminen toimii pelkistäen, mutta ei tiedä toimivansa niin.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, mikä se pelkistäminen näkyvä hinta on. Kyse on nimenomaan siitä, mitä jää saamatta.

Meidän nopeasti muuttuvassa maailmassa tilanteet todella harvoin ovat oikeasti toistuvia tai samanlaisia. Mitä enemmän pelkistämme, tämähän on ihan sama kuin aiemminkin, niin sitä enemmän jäämme todellisuudesta jälkeen. Maailmaa tarjoaa mahdollisuuksia koko kauneudessaan, mutta näemme vain samankaltaisuutta. Me turrutamme herkkyytemme hetkien ainutlaatuisuudelle. Paljon jää saamatta, vaikka mitään ei ymmärtäisikään menettävänsä.

Kun sanotaan, että maailma muuttuu, niin se ei tarkoita pelkästään, että tulee uusia keksintöjä ja vanha tekniikka poistuu käytöstä. Se tarkoittaa nimenomaan myös sitä, että vanhojen asioiden nyanssit ja dynamiikka muuttuvat. Se, mikä näyttää samalta, voikin olla jotain ihan muuta.

Houkutus arjessa on silti suuri lähteä copy & pasteamaan jotain, mikä toimi joskus aiemminkin. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää tiedostaa mielessään, että jokaisessa ihmiskohtaamisessa ja ilmiössä on aina oma dynamiikkansa, oma ainutlaatuisuutensa.

Se, että joku yksinkertaistettuna näyttää samalta, ei tarkoita vielä yhtään mitään. Moottoripyörän tapauksessa pelkistäminen voi saattaa hengenvaaraan. Useimmiten pelissä ei kuitenkaan ole koko elämä, vaan ainoastaan oma matka kohti korkeampaa merkitystä ja onnellisuutta, mikä toisaalta on aikalailla sama asia.

Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli.