Viimeisen vuoden aikana olen päässyt paljon keskustelemaan itsensä johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Ilokseni olen huomannut, että aiheet yleisesti ottaen kiinnostavat ihmisiä. Monia loistavia keskusteluita on virinnyt ja ainakin itse olen oppinut matkalla paljon. Päivänä yhtenä kuitenkin yksi tuttu haastoi minua hieman:

”Mitä se hyödyttää, että asioista puhuu tai kirjoittaa? Eihän se muuta vielä mitään.”

Toki (työ)elämässä olen aiemminkin kuullut kymmeniä kertoja, että hyvä ajatus, mutta mitä tämä tarkoittaa konkretiassa. Osa ihmisistä on enemmän käytännön läheisiä ja osa teoreettisempia. Olisi helppo sanoa, että siinä on juuri erilaisuuden rikkaus. Näin se ei kuitenkaan ole. Rikkaus on vasta noiden kahden toisiaan arvostavassa symbioosissa. Ei yhtään ennen sitä.

Ehkä juuri tästä syystä tuo hieman yllättäen noussut haasto jäi mieleeni pyörimään. Mitä hyötyä tästä puhumisesta tai kirjoittamisesta tosiaan on? Vai onko mitään?

Muistan, kun katsoin Youtubesta psykologian luentoja Yalen opistosta. Jossain kohtaa luentosarjaa kurssia pitänyt professori sanoi, että mitä tällä kaikella yritän sanoa, on, että psykologiassa mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä. Kaikessa on aina kysymys monimutkaisesta kokonaisuudesta. Tämä ajatus jäi mieleen hyvin väkevästi.

Mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä.

Jos palataan takaisin, että mitä hyötyä on puhumisesta tai kirjoittamisesta. Sanoisin, että vastaus löytyy tuosta lauseesta. Kun asioilla on aina useampi syy, niin mistä sitten voi tietää, mikä johtuu mistäkin? Siinäpä se. Ei sitä voikaan tietää, voi vain veikata. Joko valistuneemmin tai sitten vähän vähemmän valistuneesti.

Tulkintahorisontti tarkoittaa kuinka laaja-alaisesti osaamme etsiä  vastauksia ja selityksiä eteemme nouseviin kysymyksiin. Jos esimerkiksi oletetaan, että samassa päiväkodissa oman lapsemme kanssa on lapsi, joka käyttäytyy meidän mielestämme todella huonosti, mitä ajattelemme? Teemmekö yksiselitteisen tulkinnan, että lapsen kotona on huono kasvatus. Vai nouseeko mieleemme, että entä jos hänellä onkin vaikka sairas sisarus, joka vaatii vanhempien huomion ja lapsi oireilee, koska kokee jäävänsä paitsioon? Tai mitä jos kotona heillä on muita ongelmia? Tai lapsella itsellä on jokin sairaus? Tai mistä jos syitä onkin useampia?

Mitä laajempi tulkintahorisontti meillä on, sitä vähemmän teemme vääriä johtopäätöksiä.

Juuri tässä on keskeisin syy, miksi puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa. Maailman muuttuessa koko ajan kompleksisemmaksi, tarvitsemme entistä laajempaa tulkintahorisonttia. Yksiselitteisen syiden etsiminen ei enää ollenkaan riitä. Sellainen ajattelutapa on tänä päivänä yhtä päiväysvanhaa kuin Puolan ratsuväki aikoinaan Saksan panssareita vastaan. Se, mikä toimi joskus, jääkin päivittyneen osaamisen jalkoihin.

Samalla tapaa, jos vastauksia kysymyksiin etsitään liian kapealta, saattaa monet merkitykselliset asiat tuntua kuin ne tapahtuisivat vääjäämättä. Emme ymmärrä asioita tarpeeksi syvästi ja silloin saatamme ajautua luulemaan, ettei niihin voi edes vaikuttaa – syntyy illuusio siitä, että ”kyllä tässä kaikki keinot ovat jo käytössä”. Mitä kapeampi tulkintahorisontti, sitä enemmän tyhmyyttä.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö konkretiaa enää saisi vaatia tai että asioita pitäisi tutkia loputtomiin. Ei ollenkaan. Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Vasta konkretiassa parhaatkin teoriat punnitaan. Kyse on nimenomaan siitä, kuinka nopeasti ja kepeästi konkretiaan siirrytään. Sanotaan, että suuret päättäjät tekevät päätöksensä, kun heillä on 80% tiedosta kerättynä. Tämä tarkoittaa, että tulkintahorisontin pitää olla merkittävän leveällä, koska muuten ei päästä lähellekään tuota lukemaan, vaan konkretian päätös tehdäänkin suuressa tietämättömyyden kuplassa.

Tulkintahorisontista puhuminen ja kirjoittaminen on onnistuessaan arvokas lahja konkretian soihdunkantajille. Se auttaa ja haastaa heitä näkemään vaihtoehdot enemmän sellaisina kuin ne koko ajan ovatkin olleet; ei sellaisina kuin ne yksisilmäiselle näyttävät. Ei tarvitse kauaskaan historiaan katsoa, niin huomaa kuinka vääräksi on aika todistanut lukemattomien asiantuntijoiden näkemykset. Olisi täysin älytöntä ajatella, etteikö sama koskisi myös tätä meidän aikaamme.

Kuten tyyneysrukouksessa sanotaan: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Juuri tämä on syy visionäärien puhua ja juuri tämä on syy konkretian ihmisten heitä kuunnella.