innovaatiot

Kun yleisö on jo vaihtunut

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

”Mä haluan, että ihmiset tietää, että oot tehnyt tän.”

”Joo…”

”Oikeasti, mä haluan, että ne tietää, mitä kaikkea oot saanu aikaan.”

”Joo…”

”Mitä joo?”

”Joo, tehdään noin.”

Olin viime viikonloppuna katsomassa jääkiekkoa pitkästä aikaa. Tauko oli venynyt jo sen mittaiseksi, etten juurikaan muistanut edes kotijoukkueenkaan pelaajia. Ei pelissä, eikä tunnelmassa mitään vikaa ollut. Ei ollut myöskään kylmä, eikä pitkä makkarajono. Paikoilta näki hyvin ja musa soi. Silti lähdin kotiin toisen erän puolessa välissä. Ei vaan peli kiinnostanut niin paljoa, että enempää lauantai-iltaa aiheeseen olisin käyttänyt. Ei se kenenkään vika ollut.

Ollaan nyt loppuun, kun kerran maksettiin. Vaan kun nimenomaan ei olla. Minä olen minä ja minä olen ainut, kuka olen. Jos jään paikoilleni onnettomana, olen ainoa syyllinen. Jos etsin merkityksellistä hetkeä toisaalta, voin kiittää itseäni.

Kotiin päästyäni ranskalainen komedia 70-luvun alusta tuntui ajatuksena juuri sopivan erikoiselta kokeilulta. Hauskahan se olikin. Muistan minä elokuvan nimenkin, mutta mitäpä sitä kertomaan. En juuri koskaan suosittele mitään, koska silloin en lopulta suosittele vain elokuvaa tai kirjaa tai muuta, vaan suosittelen myös itseäni. Minulle on aivan sama, mitä elokuvia muut katsovat tai kuinka pitkään viipyvät jääkiekkomatsissa. Jotenkin olen sen piirtänyt viisaudeksi, ettei elämässä alleviivaa toisten edessä sellaista, jonka alleviivaukselle lopulta ainoa syy on oma kokemus.

”No mites me tehdään. Miten me kerrotaan?”

Painoin mute-napista ja menin sohvalle makaamaan. Fasaani kaivoi lumeen kuoppaa ja välillä tarkkaili kuin olisi rikosta suorittamassa. Mikä lie olikaan sillä ajatus, uskoa tekemiseen tuntui riittävän yllin kyllin. Tässä taisikin olla kaikki sanottava fasaanista. Lopulta se on vain lintu toteuttamassa vaistoaan. Kuoppia kaivavat muutkin fasaanit.

Fasaanin herättämän mielenkiinnon lakipiste on silloin, kun sen näkee tekemässä jotain ja on aikaa hetki katsella touhuja. Silloin se on juuri tuo fasaani tekemässä juuri sitä, mitä se tekee. Ei mikään yleistys tai keskiarvo, vaan ainutlaatuinen hetki.

Enpä minä lopulta juuri fasaania kummempi ole. Saatan olla mielenkiintoinen hetkessä, mutta sitä suuremmaksi on vaikea kasvaa. Ja miksi edes haluaisin? Suositella sellaista, jonka koin jossain ihan eri hetkessä. Kertoa jostain, jonka tein jossain ihan muualla. Enkö juuri silloin alleviivaan omaa keskinkertaisuuttani kaikin voimin?

Jos niissä hetkissä, joissa olen, onnistun edes hetkeksi tavoittamaan mielenkiinnon, on se enemmän. Kertoa tarinaa olemalla juuri nyt, eikä kuvailemalla, kun yleisö on jo vaihtunut.

Vaikeita asioita. Lätkäpelissäkin oli osaset kohdallaan ja silti lähdin kesken.

”Mä mietin miten se tehdään ja palataan.”

”No okey, tehdään niin.”

Ehkä minä ihan aidosti aioinkin tuota miettiä, mutta olkoot sittenkin. Eivät fasaanit maailmasta lopu. Lätkäpelejä tulee uusia. Ihmiset tekevät, mitä ihmiset tekevät. Jos kertoisin saavutuksena tehneeni muutaman kalvon ja konseptin, niin samalla, kertoisin, että oli aito mahdollisuus, etten olisikaan saanut niitä aikaan. En minä kylmä kiitokselle ole, mutta ehkä elämä on minulle enemmän ajatusten partituureja kuin konkreettisia tekoja. Ja lopulta jokainen haluaa kiinnittyä nimenomaan siihen, jonka minkä omakseen kokee.

 

Mikä se oivallus sitten on?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Olen löytänyt tärkeimmän matemaattisen havainnon, joka saavutettavissani on. Jos minulla olisi jotain muita pyrkimyksiä, täytyisi ne lakkauttaa. Matemaatikkona olen lakipisteessäni ja minun täytyy se hyväksyä.

Toki hyväksynnän haastetta edeltää onnen aikakausi. Silloin se, mitä olet jo tehnyt, on riittävästi kannetta siipien alla, ja tietyn ajan saa vain nauttia. Kunnes hiillos sitten sammuu ja palaat varjoihin yhdeksi muista.

Mikä se oivallukseni sitten on?

Yksi on valtavasti suurempi kuin nolla.

Siinähän se.

Oivallus on julki, voi aloittaa patsaan valamisen ja kaivertaa mitalit.

Vai eikö tuntunutkaan oikein oivallukselta? Ehkä se tosiaan olikin enemmän humanistin matematiikkaa kuin itse máthēmaa.

Yksi on enemmän kuin nolla on helppo käsittää lapsenkin, mutta oivallus piileekin, siinä, että se on nimenomaan valtavasti enemmän.

Montako käsin kirjoitettua kirjettä olet lähettänyt tänä vuonna? Ehkä luku on nolla? Eihän kukaan enää lähetä kirjeitä, kun on Whatsapp ja muut digiviestintävälineet. Juuri tuo ajatus minunkin päässäni valtaa pitää. Ei ole hetkeäkään käynyt edes mielessä kirjoittaa kynällä kirjettä.

Toisaalta olen 38-vuotias ja lapsuudessani kirjeitä läheteltiin paljonkin. Se tarkoittaa, että oikeastaan ainakin kaikki minua vanhemmat ovat tottuneet kirjeisiin. Vielä 90-luvullakin se oli ihan normaali yhteydenpitoväline. Eikä saapuneita kirjeitä silloin luettu tuosta vaan saman tien, kuten nykyään kännykkään tulevat viestit. Ei. Kirje laitettiin sivuun ja luettiin rauhassa ja ajan kanssa. Moni saattoi haistella, miltä paperi tuoksuu. Tai ehkäpä alareunassa oli hiukan huulipunan jälkiä suudelmasta kirjeelle?

Miltä isovanhemmastasi, vanhemmastasi, siskostasi, rakastetustasi, lapsuuden kaveristasi tuntuisi, jos lähettäisitkin yllättäen käsinkirjoitetun kirjeen? Ei ole vaikea kuvitella sitä hämmästynyttä iloa.

Ja eihän sellaisen rustaaminen lopulta edes vaatisi paljoa!

Nykytilanne kirjeiden osalta on siis minun kohdallani nolla. Ei tuommoinen ole käynyt mielessä. Juuri siitä nollassa on kysymys. Se kertoo, että jotain ei ole olemassa. Se ei ota kantaa siihen, miten asia voisi olla, ainoastaan siihen, miten asia todella on.

Nolla eli ei ole olemassa.

Se, mikä on nolla, ei voi siis välittyä toiselle ihmisille. Ei rohkaise toimimaan mitenkään toisin, vaan rohkaisee tiedostamatta jatkamaan nollan ylläpitoa.

Parahin Johanna… Ei kun.. rakas sisko.. Ei sittenkään. Miten kirje edes aloitetaan? Se aloitetaan ottamalla kynä ja paperi eteen ja päättämällä kirjoittaa. Lopulla ei ole niin suurta väliä, koska kun nolla on muuttumassa ykköseksi, se on jo itsessään niin valtavaa, että sen jälkeen tuleva on vain ilon riemukulkua.

Kun vastaanottaja sitten huomaa postinsa joukossa kirjekuoren, kuvittele hän ilmeensä ja reaktionsa.

”Siis kirje? Tänä päivänä… keneltä?”

Se on kirje sinulta. Sinun kätesi piirtämiä kirjaimia, ehkä sydänkin lopussa. On aivan absoluuttinen fakta, että yksikin kirje muuttaa maailmaa. Se saa aikaan jotain meidän itsemme ulkopuolella ja se muuttaa jotain vastaanottajassa. Ehkä hän innostuu vastaamaan sinulle kirjeellä? Ehkä kertoo seuraavalle? Ehkä ottaa kuvan someen?

Siinä, missä nollalla oli yksi ainoa rooli – kertoa, että jotain ei ole olemassa – yksi avaa lähes rajattomia mahdollisuuksia. Siksi yksi on valtavasti enemmän kuin nolla. Ja jos haluaa tehdä maailmasta edes vähän paremman, kannattaa yksi kerrallaan muuttaa nollia ykkösiksi.

Näin kertoo humanistinen matematiikka.

En kuulu toimistoon

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Sä et kuulu toimistoon, sä et kuulu toimistoon. Sofian sanat repivät ihoani, saivat pään paisumaan. Teki mieli raapia koko kroppaa kuin vajaamielinen syyhykohtauksessa ja lopuksi lyödä otsa kaikin voimin olohuoneenpöytään.

Kyllä minä sen tiedän!

Mutta eikö voitaisi vain olla tämä elämä hiljaa asiasta? Antaa ajan mennä ja keksiä iskulauseita, jotka hoettuina sävyttäisivät mustan harmaaksi. Aikansa toistettuaan voisi sanoa, että kaikkihan tässä elämässä on enemmän tai vähemmän harmaata. Eikä ongelmaa enää olisi. Se tottelisi puhetta, suksisi hittoon.

Ja minä saisin syyhyni loppumaan.

Vaikka todellisuus olisi kuinka katsojansa näköinen, on siinä säännöt. Nälkää tai yksinäisyyttä on vaikea kuvitella pois. Ei kaiken kestämiseen asu voimia vain ihmisessä itsessään.

Täytyy olla mukana pelissä, jossa on säännöt, joita on hiton vaikea muuttaa. Tehdä niin kuin ei kuulu tehdä. Tajuan hyvin ajatuksen, joka Sofian oli vallannut. Ei se silti minua auttanut itään taikka länteen. Nousin ylös sohvalta välttyäkseni kiusaukselta todella lyödä päätäni pöytään. Väistin yhden ansan, mutta eteisin peili on vähällä suistaa minut toiseen. En ole enää nuori. Vanha on suhteellista, mutta varmaa on, ettei nuoruus enää pidä majaansa kehossani.

Minne kadonnutkaan, hyvästejä jättämättä.

En kuulu toimistoon. Hyväksyn ajatuksen, muttei poistuakaan voi vain lakata olemalla. Täytyy siirtyä. Jos irtisanon itseni toimistotöistä, minne menen, millä elän?

Kun kiusauksen pinta puhkeaa, pilkistää sen sisältä erilainen käsikirjoitus: Alkuun se ihana tunne kontrollista, kun kirjoitat irtisanoutumisilmoituksen. Minä ajan tätä laivaa! Hetket parrasvaloissa, kun työkaverit kyselevät, että mihin sä menet. Kollega toiselta osastolta kehuu rohkeudesta, tiimikaveri ylistää yhteisiä hetkiä. Sitten kotona keittiön pöydän ääressä tarmosta paisuneena tehdä suunnitelmia vihon nurkkaan. Ei, ei sittenkään mitään harakanvarpaita. Kunnon suunnitelma, semmoiset tehdään Exceliin.

Suunnitella ja sitten nukkua aamulla pitkään, kun kukaan, eikä mikään, ole käskemässä. Avata Excel ja lähettää pari sähköpostia, ehkä juurikin se työhakemus kirjakauppaan. Ihmetellä ja nauttia, kun taivas on korkealla.

Kunnes parin viikon jälkeen kuukausi vaihtuu, eikä palkka kilahdakaan tilille. Puolet päivistä onkin mennyt tietokoneella pelaamiseen, kun ei suunnitellakaan jaksa koko aikaan. Todellisuuden kylmä kuiskaus muistuttamassa, ettei suunnitelmien toteuttaminen ole vain itsestä kiinni. Hetkessä ei voi saavuttaa kuin hetkeen kuuluvia asioita. Elämän uoma kääntyy vasta hetkien kertautuessa.

Yhtenä iltana sitten mielen valtaa raastava ahdistus. Alkuhätkähdys, jonka perään välitön sisuuntuminen. ”Nyt on pakko keksiä jotain”. Facebookiin ilmoitus, annetaan sähkökitaratunteja. Yö kieriä lakanoissa, että miten ne tulot pitäisi ilmoittaa verotukseen ja mitä jos ei ilmoittaisikaan. Valvepainajainen kaikkaudesta, jossa jokaiseen suuntaan nousee ylämäki. Vaimea kuiskaus vuotaa sielun uloimmasta nurkasta: Miksen miettinyt rauhassa enempää ennen kuin polulle lähdin.

Rohkeus on helppoa pussi päässä. Keulia mopoa kotitiellä ja jättää todellisuus toiseen hetkeen. Nyt on lauantai ja ulkona lunta kuin Alaskassa. Riittävä tekosyy siirtää kaikki sitä suurempi huomiseen.

Sieluni on liian pienenä maksamaan rohkeuden täyttä hintaa. Kyllä minä vielä tämänkin asian ratkaisen, mutta suunnitelman täytyy olla parempi.

Vaikeinta elämässä taitaa olla elää sitä.

Ei sitä oikein olekaan

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Tuijotan telkkarin mustaa ruutua ja ihmettelen, miten onnistuin yksin nostamaan sen paikoilleen. Jos olisin 80-luvulla sanonut paikalliselle elektroniikkakauppiaalle, että isona minulla on 75 tuumainen televisio, Viljo olisi varmaan joutunut naurukohtauksesta sairaalaan. Kokenut myyjä ei semmoisia höpöjä olisi uskonut. Ensimmäinen telkkari, jonka muistan, oli valkoinen 15 tuumainen, josta antennit sojottivat kuin pukin sarvet. Pienillä sormilla sen mustaa virtanappia piti painaa tosissaan. Kanava ei vaihtunutkaan sitten painamalla, vaan pyörittämällä hammasrattaan näköistä rullaa, kunnes alkoi kakkonen näkyä. Kuva ei koskaan ollut hyvä, puolet ajasta menikin joko sarvia käännellessä tai rullaa hienosäätäessä.

Sarvettomat älytelevisiot tulivat jo vuosikymmen sitten. Urheilut näkyvät maksupalveluista, musiikit Youtubesta. Toki vanhat kunnon ykkönen ja kakkonen ovat nekin olemassa. Minulla tosin kestää tovin ennen kuin keksin, miten ne saa näkyviin. Nykyään ei tavallista televisiota tule oikeastaan koskaan katselluksi.

Lyhyen kanavasurffailun jälkeen olen jo sulkemaisillani television, kunnes näen nuoren miehen työntävän käsiään oudon näköisiin hanskoihin. Aikuistumisrituaalin hulluus, tämän haluan nähdä. Pian selviää, että hanskat ovat täynnä luotimuurahaisia, joiden purenta on 20 kertaa kivuliaampi kuin mehiläisen pistos. Nuori mies, tai enemmänkin poika, kiemurtelee hanskat kädessään pyörtymisen ja itkun välimaastoon eksyneenä. Ohjelman kuluessa selviää, että hanskoja täytyy pitää 20 kertaa kymmenen minuutin ajan ansaitakseen soturin arvon.

Valtava kipu 20 kertaa, soturin arvo.

Aikoinaan katselin mummoa keinutuolissa, jossa oli pitkät kaarevat jalakset. Mummon keinuessa jalakset painautuivat tasaisesti lattiaan kuin jokin alkeellinen kone.

”Miltä se tuntuu, jos varpaat jää tuonne alle”, kysyin mummolta.

”No minä en tiedä ketään, joka sinne olis räpylänsä kahta kertaa laittanut”, mummo vastasi ja jatkoi Ilkka-lehden lukemista.

Tuijotin jalaksia, punnitsin sanoja. Olin aiemmin kesällä hipaissut lampaiden sähköaitaa uteliaisuuden yllyttämänä. Todella inhottava sähähdys, jonka jälkeen ymmärsin hyvin, miksi luupää pässikin oppi kerrasta varomaan. En halunnut kokeilla, miltä keinutuolin jalakset tuntuivat.

Poika ottaa hanskat käsistään, mutta palautuminen täyteen tietoisuuteen kestää pidempään. Vielä 19 kertaa sama kokemus hänellä edessään. Vaikka onkin vaikea tajuta miksi, niin tuollainen kipu houkuttaa meitä. Poika itsetehdyt hanskat täynnä luotimuurahaisia kädessään. Ja juuri sitä minä mietin; miltä tuo tuntuu?

Kipu ja sen viehätys, kun se vielä on mysteeri. Ei ketään, joka olisi räpylänsä kahta kertaa. Ehkä keinutuolin jalakset painavat jokaisella kerralla saman tuskan, luotimuurahaiset purevat samalla vimmalla. Tuska ja tuskan ennakoitavuus, kun syy ja seuraus ovat jokaisen nähtävissä. Fiksu varoo jalaksia ja sähköaitoja.

Soturit onnittelevat poikaa, kun koe on lopulta läpäistynä. Jokainen heistä tietää, millainen koettelemus pojalla on takanaan. Kollektiivinen hyväksyntä sille, että tuollaisen kivun sietäminen on suoritus, josta kuuluu arvonimi palkkioksi.

Entäs, kun kipu ei olekaan näkyvää? Kun kestää toisten pilkkaa vuosia tai joutuu hylätyksi rakkaudessa, johon sydämellään uskoi. Sieluun sattuu, eikä sitä osaa itsekään kuvailla. Minkä palkinnon siitä saa? Ketkä ovat ympärilläsi onnittelemassa sitkeydestäsi?

Valtava televisio ja dokumentti soturikokelaan tuskasta. Viihdettä kotisohvalle. Kun sen näkee, siitä jaksaa hetken kiinnostuakin. Primitiivinen ihminen, yksi yhteen.

Ja se kaikki valtavuus, joka meidän jokaisen sisällä on. Kun ei sitä näytetä telkkarissa, niin ei sitä oikein olekaan.

Sammutan telkkarin, iso musta ruutu edessäni.

Kyllä elämä sen antaa

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.

Soon kirkkovene

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”

Rahaa tekemään, rahaa tekemään

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

”Hienoa olla pitkästä aikaa koolla taas”, sanoi Juke ja kohotti Tappara-mukiaan ilmaan.

Tiedä sitten johtuiko väärän seuran logosta vai mistä, mutta vaikka jokainen meistä olikin samaa mieltä, vain Petri vastasi nostamalla omaa mukiaan.

”No mitäs?” Juke jatkoi ja antoi hymyilevien kasvojensa kiertää.

Siitä tosiaan oli pitkä, kun olimme toimistolla viimeksi porukalla aamukahvit juoneet. Maaliskuun loppupuoli taisi jäädä viimeiseksi arvaukseksi. Nyt olimme jo syyskuun taitteessa. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana päätyikkunoista sisään, lämpömittari pankin seinässä paljasti kesän kuitenkin jo keräilevän kamojaan.

”Ilmassa lehtiä lentelee, kesän leikeistä viimeinen”, muistelin 20 vuotta sitten kirjoittamani biisinsanoja. Samat olivat nuo puistikon koivut jo silloin. Hullua, miten elämä kulkee. Istuin tapani mukaan taustalla kuin itsekseni ja katselin hiljaisena tapahtumia. Jälleen hymyilytti ajatus, miten paljon jälleen näkevät ihmiset kohdatessaan puhuvat ja miten vähän he samalla sanovat.

”Mites teille?”

”Mitäs täs. Samaa samaa.”

Kun tuttuunkin ihmiseen pitää tutustua uudelleen, haistellen tunnelmaa kuin kohtaavat koirat kuonoilla toisiaan, alan olla taipuvainen uskomaan, että ihminen todellakin on yksi eläinlaji.

Kun päällimmäiset perunat tulivat lopulta pestyiksi, laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sä olet kyllä lihonut”, heitti Petri Jukelle.

”Niin säkin, mutta vähän enemmän kuin mä”.

Naurua, joka karkotti viimeisetkin kuurankukat kohtaamisen nurkista.

”Kuunnelkaas tätä, Marin sanoo, ettei UPM olisi saanut sulkea sitä tehdasta. Voiko pääministeri tommosia ladella?” kysyi Sari päivän lehti käsissään.

Otin syvän hörpyn jo hieman jäähtynyttä kahvia. Vaikka uutinen sinänsä oli tuore, olin vakuuttunut, että tunsin tulevan keskustelun käsikirjoituksen. Talous on aihe, josta pörssiyrityksen kahvihuoneessa on jokaisella näkemys. Heitä, joiden mielestä kaikki pitäisi olla vapaata markkinaa ja heitä, joiden mielestä isojen yritysten pitäisi kantaa pienestä ihmisestä huolta. Ja sitten niitä humanisteja, joiden vahvuus on runoalyyseissä, kuten Juke joskus hieman kiihtyneenä minua ja Saria kuvaili.

Kuin tilauksesta Juke avasikin pelin:

”Voittoa niiden pitää tavoitella, Punaiset ristit on erikseen”.

Taustalla (eli tutkan alla, kuten kaverini sanoo) istuessa on aina se valtti kädessään, että voi rauhassa olla huomaaton, kunnes itse päättää liittyä keskusteluun. Annoin Juken ja kumppaneiden ottaa ensimmäiset höyryt pois, kunnes sanoin:

”Kyllä meistä jokainen on paljon velkaa sosiaalidemokratialle.”

”Ai demareille vai!” Juke huudahti.

”En mitään puoluetta tietääkseni maininnut. Sanos ekonomi Mäkisalo, missä maassa ja minkä poliittisen systeemin seurauksena kansan elintaso on parempi kuin skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa?”

Luonnollisesti kuuntelin kiinnostuneen oloisen puolustuksen puheenvuoron, mutta mielessäni olin jo valmis. Tutkan alla ei tarvitse tavoitella erävoittoja, riittää, kun muuttaa maailmaa. Grandioottisuudessaan sittenkin realistinen ajatus, sillä monesti vähän on paljon. 90-luvulla telkkarissa pyöri päänsärkylääkkeen mainos, jossa kaksi biisoni juoksi valtavalla vauhdilla päänsä yhteen. Jo silloin mietin, että jos olisin biisoni niin väistäisin viime hetkellä ja antaisin sen toisen puskea ilmaan. Kun se olisi huohottanut hölmistyksensä pois, olisin kysynyt:

”Eikö ollutkin paljon fiksumpaa näin?”

Palaan ajatuksistani todellisuuteen juuri kuullakseni Sarin sanovan:

”Kyllähän se totta on, että sosiaalidemokratia on tärkeä osa maan historia. Olisi munkin lähtökohdilla jäänyt yliopisto käymättä jossain muualla.”

”No tuo voi olla totta”, Juke myöntää.

Keskustelu jatkui, mutta totta puhuakseni en siitä enää niin piitannut. Katselin ihmisiä ympärilläni ja empatian sivel maalailee silmäkulmiani. Uskallan kutsua jokaista kaverikseni. Osan kanssa olemme kulkeneet tässä toimistossa jo yli vuosikymmenen. Iloa, surua, voittoja ja konflikteja. Lähes jokaisen kanssa olemme kuiskailleet elämästä asioita, mitä ei kaikkien kuullen haluaisi sanoa. Yksikään Gant-neule tai Louis Vuitton -laukku ei pysty kuin hetkeksi hämärtää sitä, mistä meidän pinta on lopulta tehty.

Biisonit puskevat, koska heiltä puuttuu se, mikä vain ihmisellä on. Mahdollisuus sivistyä vaistojaan viisaammaksi. En ole koskaan ymmärtänyt valtavan vaurauden tavoittelua. Vaikka me kaiken elämässä saisimme, mihin sen laittaisimme? Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksei yhdellä saisi olla enemmän kuin toisella. Kateus on syistä katalimpia.

Katselin puistikon koivuja, joita mereltä puhaltava tuuli taivutti oikealle. Tutkan alla. Ehkä tämä on se, mihin minut luotiin. Osaansa taipua, toisia rakastaa. Elämässä on niin monta tapaa olla oikeassa, ettei se lopulta vaadi paljoakaan. Kiitollisuuden äärelle sen sijaan kulkee paljon kapeampi portti. Täytyyhän jonkun senkin puolta pitää.

”Aijai, eiköhän mennä töihin!” Juke sanoi ja nousi seisomaan. Venytteli hetken lihaksiaan ja lisäsi käännettyään katseensa minuun: ”Rahaa tekemään, rahaa tekemään.”

En voinut olla nauramatta. Juuri tämän takia kannatti lähteä toimistolle.

Ei kannata ihmetellä erikseen

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Syyskuun aurinko osaa hommansa. Leikkaa aamun kastepisaroiden läpi, taittuu väreiksi. Silittää vasenta poskeani kuin olisimme rakastuneita. Ja se kaikkein tärkein, se todellakin lämmittää. Venyttelen kylkiäni ja hengittelen aamupäivää korostetusti. Tällaisina hetkinä etätyöt tuntuvat siunaukselta.

Sukat kostuvat kevyesti, kun kävelen crocseille hieman liian pitkällä nurmikolla. Aihe palaverissa on monimutkainen – miten toimimalla saamme jokaisesta ihmisestä parhaan irti ja samalla annettua jokaisella mahdollisuuden löytää oma tapansa toimia.

Jaettu valta, tuottavuus ja oma vastuu. Taikasanat vilahtelevat puheissa.

Kun hetkeksi unohdun katselemaan kahden oravan rallia navetan seinällä, tuntuu, etten menettänyt keskustelusta mitään. Kävelyä tarrapaperilla.

Sanon ehkä jo kolmatta kertaa:

”Ei monimutkaisiin asioihin ole koskaan yhtä ratkaisua. Odotusarvo taitaa olla liian optimistinen”

Kokouksen päätyttyä kävelen hetkeksi istahtamaan terassituolin pehmeyteen. Sofia näyttää lähettäneen ison liudan viestejä kuin jonkin näytelmän käsikirjoituksen. Minulla menee hyvä tovi päästä juoneen mukaan. Vasta viimeinen viesti on kysymys, joka hieman vetää yhteen kokonaisuutta:

”Pelkäätkö sä kuolemaa?”

”En aktiviisesti, enkä toisaalta ole asiaa juuri ajatellutkaan”, vastaan hänelle.

Vastattuani selailen viestitulvaa vielä uudelleen. Asia poukkoilee kuin latoon lentänyt lintu. Sofialla on oma paniikkinappulansa. Kun kerran mainitsin hänelle asiasta, hän vastasi:

”Ai on vai? Missä se sitten on?”

”En oo ihan varma, sanoisin, että käden ulottuvilla.”

Laitan kuulokkeet takaisin päähäni ja klikkaan seuraavan palaverin auki. Vaikka pidän työstäni, leijuu déjà vu kevyenä sumuna monen päivittäisen kokouksen reunamilla. Muistan, kuinka pääsiäisenä lapset valitsivat pitkään ja huolella suklaamunia, kunnes lopulta päätyivät Nalle Puh – ja Autot-teemoilla käärittyihin muniin. Kun seuraavana päivä munat sai avata ja syödä, ihmetteli pienempi hämillään:

”Iskä, miten nää voi maistua ihan samalta?”

Loppujen lopuksi suklaamunia voi tehdä hyvin rajallisin tavoin. Ei ole silti vaikea saada asiat näyttämään eriltä, mutta niiden sisällä maailman säännöt pitävät yleensä pintansa.

”Haloo? Oletko siellä?”

Säpsähdän ja huomaan ajatuksissani unohtaneen liittyneeni palaveriin. Nousen ylös tuolila ja jatkan kävelyäni.

”Joo, anteeksi, vähän pätkii..”

*

Illalla soitan Sofialle.

”Kuolemako vaanii?”

”Hehe, joo ja ei. Oon tosissani.”

”Ymmärsinkö oikein, että työterveydessä sun oli siis käsketty liikkua enemmän ja stressata vähemmän?”

”Niin just. Ja mä googlasin, mitä kaikkee stressi aiheuttaa ja…”

Käden ulottuvilla, kuten sanoin. Hilpeys ja empatia kietoutuvat tanssimaan tangoa mielessäni, kun kuuntelen Sofiaa. Hieman verenpainetta, heräämistä yöllä, stressiä. Matka työterveyslääkärin sanoista kuoleman pelkoon koettelee loogisuuden ääriviivoja, muodostaen kuitenkin sinänsä uskottavan ajatuskulun. Jos noihin oireisiin todella kuolisi, olisi maailmassa pian yllättävän paljon tilaa. Tätä en tietenkään voi Sofialla sanoa ja mietinkin kuumeisesti, miten vastaan, kun kuvaelma lopulta taukoaa.

”Mikä tuossa kuulostaa kaikkein pahimmalta?”

”No se, kun en tiedä, mitä seuraa.”

”Että ne vain kasvaisi ja kasvaisi, etkä voi mitään?”

”Jotain sellaista.”

”Ootko kuullut, että niin olisi jollekin käynyt?”

”No en, mutta..”

Nalle Puh- ja Autot-kääreet, samalta maistuva suklaa. Sofia on tärkein ystäväni, enkä epäile hänen pelkonsa aitoutta hetkeäkään. Tunne on tosinta totta sille, joka sen kokee. Samaan aikaan meillä ihmisillä on ainutlaatuinen kyky olla itse ymmärtämättä lauseita, joita osaamme muille kertoa – Yksi rasahdus pimeässä voi saada unohtamaan kaikki vakuuttelut siitä, ettei mörköjä ole olemassa. Se, mikä tulee iholle, on totta juuri silloin. Ja juuri silloin on ei voi olla koskaan muulloin kuin se on. Sen täytyy olla siis ainutlaatuista.

”Se sun työterveyslääkäri on risahdus pimeässä metsässä, kun…”

”Apua! Taasko sä sekoat ja tulee joku käsittämätön tarina…”

En voi olla nauramatta reaktiolle.

”Tiedätkö, mä kerran pelkäsin yhtä juttua ihan älyttömästi ja yksi fiksu tyyppi sanoi mulle, ettei mitenkään voi just nyt todistaa mulle, että mun pelko on aiheeton, mutta ajan kanssa tulen huomaamaan, että se oli.”

Kun lopettelemme puhelua, on Sofia saanut skaalattua mittasuhteita parempaan suuntaan. Joskus muutamakin kysymys pelkojen todellisesta luonteesta riittää palauttamaan mörön takaisin satukirjaan.

*

Seuraavana aamuna heti ensimmäisessä palaverissa kollegani aloittaa:

”En tajua, miten tämä asia ei nyt ole ollenkaan jalkautunut…”

”Ainutlaatuisuus on liioittelua ja lopulta melkein kaikki johtuu samoista vanhoista syistä. Ei aina kannata ihmetellä erikseen.”

Hiljaisuus linjoilla saa minut jo hetkeksi katumaan lausahdustani, mutta sitten naurahdan itsekseni. Potkaisen crocsit jaloistani korkealle ilmaan ja annan kostean nurmen pestä paljaita jalkojani.

Juuri nyt se koskettaa ihoani, tulee todeksi hymyssäni.

Tiedät kyllä helvetin hyvin, mistä puhun

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Tuijotin silmiin ja pidin tyhmänä. Pelko hänen pupilleissaan antoi voimaa ja imin sitä kaikin voimin. Hetkellinen ylijännite kasvoi tavalla, joka ei ollut kontrollissani. Käännyin katsomaan olkani yli. Jätkät seisoivat rivissä ja katselivat. Tinasotilaat, tarkoitettu leikkimiseen.

Vielä äsken kerrostalon leikkikentältä oli useampi meistä huudella parhaita solvauksiaan. Kenttää ympäröivät kerrostalot jokaisesta suunnasta ja ääni kantoi hyvin. Matias oli kiivennyt kiipeilytelineen päälle seisomaan ja huutanut kädet suun edessä tötteröllä: ”Painu kotiis tai tulee turpaan”.

Nyt etäisyys oli kaventunut, hahmosta piirtyi ihminen. Äskeinen kukkulankuningas seisoi hänkin vaiti. En tiedä vieläkään, miten päädyin kapellimestariksi, mutta siitä itseni löysin. Minä edessä, tinasotilaat taustalla rivissä. Puoleksi kanssani, puoliksi yleisössä. Kaikki odottivat lisää, muttei kukaan uskaltanut rohkaista. Huutaa edes nopeasti: ”Lyö sitä”, ja sitten katsella ympärilleen kuin etsien, mistä ääni kuului.

Ääni jokaisen päässä kertoi, ettei tämä ole oikein, mutta mitä helvettiä se sitten oli?

Kun joku tekee jotain hauskaa, voi sille nauraa. Nauru raikuu, jaettuna kaksinkertainen. Sellainen nauru pidentää ikää. Tehdä eri lailla, muttei olla. Hetkessä hassutella. Siihen me olimme tottuneet. Jätkät muistivat edelleen, kun talvella olin hypännyt kaukaloon suojat edelleen luistimen terien päällä. Kaaduin kolme kertaa ennen kuin itse tajusin. Nolottihan se aluksi, mutta pian kääntyi omasta mielestänikin hauskaksi. Tai Harri, porukan pienin, joka oli toivonut joululahjaksi Ilveksen pelipaidan, mutta Janeckyn nimellä. Janecky pelasi Helsingin Jokereissa, eikä todellakaan Tampereella.

”Ilves on mun suosikkijoukkue, mutta Janecky on mun suosikkipelaaja”, hän perusteli viattomin silmin.

Matiaksen kanssa nauroimme kaukalolla katketaksemme, kun Harri ensimmäisen kerran tuli paita päällään luistelemaan. Viikon jälkeen kukaan ei enää suuremmin asiaa miettinyt.

Olivat ja menivät.

Kun jokin asia sitten todella oli eri lailla, tilanne muuttui toiseksi. Se ei ole enää ohi menevä hetki, jossa hassutellaan, vaan asioiden todellinen tila. Jokin on eri lailla ja silloin asiat ovatkin yhtäkkiä kahdella tapaa samaan aikaan. Tätä tilannetta emme osanneet käsitellä (käsitellä, koska ei sitä noin vain sivuuttaakaan voinut).

Alkukantainen ihminen herää eloon ja nousee kiipeilytelineen päälle huutamaan. Kumpi on parempi, minä vai sinä? Sillä kaksi eriä ei voi (tyhmälle) olla kaksi samaa.

Tuijotin ja pidin siis tyhmänä. Laskeva aurinko paistoi edelleen kuumana, osui silmiini. Tiesin, että nyt täytyisi varoa kaikenlaista heikkoutta, kuten esimerkiksi käden laittamista otsalle varjoksi. Kivet jalkojemme alla olivat nyrkin kokoisia ja niiden päällä oli vaikea seistä paikallaan. Vuoden päästä tässä kohtaa emme seisoisi enää me, vaan samanlainen kerrostalo kuin oikealla puolellamme. Vilkaisin uudestaan hänen kenkiään.

”Paappakengät”, sanoin.

”Mikä se on?”

Käännyin kohti yleisöäni.

”Se ei tiedä, mitkä on paappakengät”.

Tinasotilaat nauroivat äänekkäästi. Teennäinen ryhmäräkänauru oli kasvuvaiheemme välitodistus. Voimantuntoa on niin vaikea itse erottaa tyhmyydestä.

Yksittäisiä rikkaruohoja kasvoi kivien välistä siellä täällä. Aukean ja jalkakäytävien välissä oli kaistale, jota rakennusmiehet eivät olleet vielä tasanneet. Siellä kasvoi korkeampaa heinikkoa, jonka keskeltä lauma maitohorsmia oli puskenut valoon. Kun liikenne taustallamme hetkellisesti vaimeni, saattoi juuri ja juuri kuulla, kuinka liikennevalot piipittivät punaisen merkkiä. Juuri sitä olisi minun kannattanut kuunnella tarkemmin, muttei semmoiselle ollut nyt aikaa.

Paappakengät, eli miesten ruskeat nahkaiset nauhattomat kengät, jotka olivat hänelle ainakin kaksi kokoa liian suuret, olivat tukevasti tikkumme nokassa. Kun on peliin lähtenyt, on perääntyminen herkästi luovuttamista. Sitä ei voi tehdä noin vain tai koska vain. Täytyy edetä taidolla ja harkiten, jotta kaikki seuraavana päivänä taipuu sankarikuvaelmaksi. Ja vielä ei ollut sankaribarometri ollenkaan kylläinen.

*

Hän taisi olla musta ja minä valkea. Tai odotahan, ehkä se oli juuri toisinpäin? Vai olimmeko keltainen ja punainen? Violetti ja oranssi? Älä luulekaan, että sillä olisi minulle mitään väliä.

En minä seuraasi pyytänyt päästä opettamaan, vaan kertomaan. Vaikka sanon jotain, ei minun tarvitse olla sitä mieltä. Ei minun tarvitse pysyä totuudessa, vaan tarinassa. Tiedän, kuinka mieli tekee kaivaa jokin niin sanottu fakta, jonka taustasta ei kukaan lopulta tiedä mitään. Hah, suksi kuuseen! Sinä tiedät kyllä helvetin hyvin, mistä minä puhun. Ihan sama, mitkä sanat haluaisit suuhusi sallia.

Sinä tiedät, mikä on totta.

Minä sen sijaan en ole mitään. Piirrä pehmeällä lyijykynällä raamit ja listi minut niiden sisään. Tomma tunnor bullrar mest, opetti isoäitini.

*

Hänkin katsoi kenkiään ja takaisin minua. Halusi ymmärtää miksi.

”Lyö sitä turpaan”, Matias lopulta huusi. Kukko oli herännyt, muttei rohjennut tunkiolle.

”Halutko sä turpaan?” kysyin.

”Mitä on turpaan?”

Tällä kertaa annoin yleisöni olla. Tinasotilaat. Kukko tunkiolla, broileri paskassa. En ollut koskaan elämässäni lyönyt ketään. Olin käynyt muutaman kerran painitreeneissä, mutta lopetin, koska siellä sai kipeää.

En minäkään tiennyt, mitä on turpaan. Muistelijasta riippuen minulla meni sisu kaulaan tai tulin järkiini.

”Ne nauraa, kun sulla ei oo lenkkareita.”

”Miksi ne nauraa sille?”

Kivet jalkojeni alla kasvoivat valtaviksi. Tasapainottelu sai selkäni hikoamaan. Epämiellyttävyys nousi rankaani pitkin niskaan, josta se levisi koko vartalooni. Yhtäkkiä halusin vain kotiin.

”Lähdetään ny meneen!” huusin tinasotilaille ja tönäisin häntä olkapäähän vastentahtoisesti. Sankarikuvaelman hinta oli maksettava edes jotenkin.

*

”Onko se totta?” äiti pamahti huoneeseen kuin olisi tullut ovesta läpi.

”Mikä?”

”Näin Matiaksen äidin pihalla.”

Kielsin. Selitin. Mutta kun. Ponnettomasti kuin laiskiainen arkiaamuna. Yhtä hyvin olisin voinut myöntää kaiken saman tien. Äiti tenttasi kuin roomalainen tuomari ja lopulta kerroin kaiken.

”Luojan tähden, miksi! Noinko mä olen sua opettanut?” äiti pienen hiljaisen hetken jälkeen huusi.

”En minä tiedä”, vastasin itku kurkussa.

Ei tullut sankarikuvaelmaa, vaan tragedia. Erehdyin vain päähenkilöstä.

Äiti vei minut niskasta eteiseen. Kun meinasin tarttua lenkkareihini, kajahti käsky kuin kapteeni Kuortin suusta: ”Kumpparit!”

”Eihän siellä sada?”

Äiti tempaisi lenkkarit käteensä ja tuijotti kuin susi. Puin kumpparit jalkoihini ja äiti työnsi minut ovesta ulos ja löi lenkkarit syliini.

”Takaisin et tule ennen kuin olet antanut nuo sille pojalle. Etsit sen vaikka menis koko ilta.”

Ovi pamahti kiinni ja siinä seisoin rappukäytävässä mustat Adidaksen sylissäni. Ne olivat melkein uudet. Valkoiset raidat kyljissä ja tarra, joka kiersi hienosti nauhojen päältä. Aitoa nahkaa oli myyjäkin julistanut. Katsoin kenkiäni. Tiesin, että äiti oli tosissaan.

Kyyneleet valuivat silmistäni.

Kun astuin rappukäytävästä ulos, näin Matiaksen kiipeilytelineellä. Saman tien häpeä hyökkäsi. Pian Matias seisoisi edessäni. ”Hähä! Miksi sulla on kumpparit?”. Eilen areenalla kaikki oli niin toisin. Valtavaksi helpotuksekseni Matias nosti vain leukaansa tervehdykseksi, mutta antoi minun olla. Vuosien jälkeen hän kertoi, että aikamoisen satikudin oli isältään saanut. Ei ollut pilkka päällä hänkään.

Totta kai tiesin, missä hän asui. Kaikki tiesivät. Tietenkin.

Soitin ovikelloa ja hänen isänsä avasi. Minua hävetti enemmän kuin koskaan aiemmin. Isän taakse ilmestyi ensin kaksi hänen siskoaan ja sitten hän. Kaikki katselivat minua ja odottivat selitystä. Katsoin häntä silmiin, pelko pupilleissani. Laskin kengät kynnykselle ja kaikki tahtoni pinnistäen sain sanotuksi: ”Ole hyvä”.

Lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin. Jotain hänen isänsä huusi perääni, mutten halunnut kuulla. Juoksin meren rantaan saakka kuin jokin jahtaisi minua. Tavallaan asia juuri näin olikin.

Kun itsensä takia joutuu nöyrtymään, oppii, mutta pienen hetken se on kauheinta maailmassa.

Siltä minusta tuntui.

*

Missä ikinä tänään kuljetkaan: Anteeksi.

Sen unohdin sanoa.

Silleen tämä menee

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kun hikipisara salakuljettaa aurinkorasvaa otsalta, silmiä kirvelee. Kohotan aurinkolaseja ja yritän pyyhkäistä silmäkulmaani t-paidan lähes olettamalla hihalla. Siihen jää kevyt valkoinen jälki toisen samanlaisen viereen. Ehkä ne lähtevät meressä huuhtomalla hieman myöhemmin. Tasaiset aallot viilentävät jalkoja samalla, kun laiturin pinta kipristelee korkeassa kuumeessa.

”Täällä on simpukankuoria”, Sofia huutaa. Hän pitää vasemmalla kädellään keltaista hamettaan veden pinnan yläpuolella ja oikealla esittelee löytöään. Hymyilen vastaukseksi. Oikeastaan kaikessa, mikä tulee merestä, on mielestäni tunkkaisen suolan haju ja maku. Meri on parasta pinnan päältä katsellessa, maailma sen syövereissä ei tunnu ollenkaan kutsuvalta. Sofialla on monenlaisia simpukankuoria kotonaan ikkunan lasien välissä. Jos en olisi 80-luvulla nähnyt, miten avattuja tulitikkuaskeja aseteltiin kosteutta poistamaan, voisin pitää hänen tapaansa erikoisena. Ehkä tämäkin löytö päätyy akkunalle.

”Auts, tää polttaa!” Sofia sanoo astuessaan vedestä laiturille. Hetkeksi hän päästää lapsen itsessään todeksi. Sipsuttelee varovasti varpaillaan, hymyilee kesää. Istuutuu sitten viereeni ja heiluttelee varpaitaan veden pinnalla kuin testatakseen voisiko siinä kävellä. Nainen vai tyttö, aikuinen vai lapsi. Toisten puolesta on niin helppoa sanoa, miten olla. Itsensä kanssa on vaikeampaa. Mikä minusta tulee isona on nelikymppisenkin mielessä ihan validi kysymys.

En osaa selittää miksi, mutta aina, kun Sofia päästää lapsenmielisen (ja tarkoitan tätä ainoastaan hyvällä) puolensa esiin, minulle tulee turvallinen olo.

”Mulla alkaa loma ensi keskiviikkona”, hän jatkaa vakavamman oloisena.

”Eikö tuollaisen pitäisi vähän hymyilyttääkin?”

”Niin kai. Pitäisi sitä ja sitten vähän tota. Koko ajan pitäisi.”

Pyyhkäisen hikipisaran toisestakin silmäkulmastani ja katson häneen. Kevyt tuuli keinuttaa hänen kastanjanruskeita hiuksiaan huolestuneen ilmeen ympärillä. Simpukankuori makaa laiturilla välissämme. Vaalea lähes mitättömän oloinen kappale. Niin vaikea on vierestä sanoa, mikä toiselle on tärkeää. Sofia pitää käsillään tiukasti kiinni laiturin reunasta kuin olisi minä hetkenä hyvänsä valmis ponnistamaan ylös kävelemään veden pinnalla.

Jostain mieleeni pomppaa, kuinka vuosia sitten uutisoitiin onnen kaavan löytymisestä. Jutussa oli jokin monimutkainen matemaattinen malli kuvattuna. Vaikka siinä varmasti jotain perää olikin, en pitänyt sitä muuna kuin Pradaan puettuna provosointina. Ei tunne käänny tiedoksi. Siksi minun on helppo ymmärtää, mitä Sofia tarkoittaa.

”Mitäs meidän nyt sitten pitäisi?”

”En mä tiedä. Tuntuu, että kaikkea. Ei oo yhtään lomafiilis.”

”Onko duunissa tai kotona jotain menossa?”

”Ei silleen. Ehkä mä oon vain niin ankara itselleni. Tiedätkö, kaikki pitäisi tehdä aina viimeisen päälle. En osaa hellittää.”

Tunnen, kuinka jokainen kastajanruskealla kehystetty solu huokuu huolestuneisuutta. Aikuinen ja lapsi, vaihdos on portaaton ja kavaltavan nopea. Niin kuin Sofia sanoi – pitäisi sitä ja tota. Kun jalkamme ovat hetken vaiti vedessä, pienet kalat alkavat kiertää niiden ympärillä. Piikkiperseiksi nimitimme niitä serkkuni kanssa aikoinaan. En tiedä tänäänkään, mikä niiden oikea nimitys on. Pieni jalan ojennus, vesi värähtää ja kalat säntäävät karkuun. Tärkein asia, mikä meidät kaloista ja muista eläimistä erottaa, on, että ihmisinä me pystymme kuvittelemaan. Ei tarvitse vain reagoida siihen, mikä värähtää juuri edessämme. Kykenemme luomaan asioita, kertomaan tarinoita, joita ei koskaan tapahtunutkaan.

Kaiken tämän luovuuden keskellä onkin sitten vaikea muistaa, ettei kaikki, mikä voidaan kuvitella ja ääneen sanoa, voi silti koskaan välttämättä tulla todeksi. Jotkin asiat pysyvät utopistisina ainiaan.

Lapsuuden tarinassa Nils Holgersson lensi villihanhella ja kasvoi aikuiseksi. Todellisuudessa emme samalaista mahdollisuutta saa. Siksi olen jo ajat sitten hyväksynyt, että vain hetkessä voimme venyä kaiken sen mittaiseksi, mitä toisiltamme vaadimme. Ainutlaatuisuus on sitä, että jokainen tekee omat virheensä. Jos pelkäät virheitä, pelkäät ainutlaatuisuutta.

”Haloo, mihin sä katosit?” Sofia katkaisee ajatusleijailuni ja on kuin olisi työntämässä minut alas laiturilta.

”Ei me voida lentää villihanhilla.”

”Öööö… Ok.”

”Niin. Katso toi vene tuolla. Ne kulkee ja me ollaan täällä, ei ne meistä piittaa. Silleen tämä menee.”

Sofia siristää silmiään, katsoo valkeaa venettä, joka hyppii aalloilla. Läpsyttelee jalan pohjiaan veden pintaa, kunnes yhtään piikkipersettä ei enää näy.

”Kyllä mä sen tavallaan tajuan.”

”Muistatko, kun näytin sulle sen pätkän Hurriganesia?”

”Huoh! Minkä niistä?”

”Sen, missä Cissen naama menee melkein ympäri, vaikka se soittaa vain yhtä säveltä. Mä oon monesti miettiny sitä. Ei se, että on ankara itselleen, oo vain asennekysymys. Se on osaamista tai siis sen puutetta. Tiedätkö? Niinku taitoo tajuta, mikä riittää ja tehdä se vähempi hiton hyvin.”

”Ole kuin Cisse. Tiesitkö, että nää sun filosofiat on joskus vähän vaikeita seurata?”

Nousen ylös ja venyttelen jäseniä. Silmiäni kirvelee jälleen. Nostan aurinkolasit pääni päälle ja pyyhin kasvojani huolella. Musta paitani näyttää lopulta kuin olisin kierinyt öljyssä.

Kun varjostan kädellä kasvojani, huomaan, miten laiturilla Sofian simpukankuoren vaalea pinta loistaa tavallaan kauniina. Kumarrun poimimaan sen käteeni.

”Saanko mä tän?”, kysyn ja Sofia käännähtää ihmeissään.

”Minkä, sen simpukan? Totta kai.”

Vaikka suu lopettaa puhumasta, katse jatkaa vielä virkkeen verran. Mitä sinä sillä teet? En juuri mitään on aikalailla rehellinen vastaus. Vaan miksi tyytyä siihen? Emme voi lentää villihanhilla, emme olla kuin Peukaloinen. Täytyy löytää toisia reittejä. Katselen simpukankuorta kädelläni, tunkkainen suolan haju tuntuu nenässäni. Tällaisissa tilanteissa meidät lopulta punnitaan. Toisaalta sitä ja toisaalta tota. Cisse ja Hot Wheelsin säkeistö soivat mielessäni. A whole lotta bumping goin on. Kuinka pieni on yksi sävel ja miten siitä voi kasvattaa jotain, joka kantaa vuosikymmenien päähän.

Tarttua itse, koska niin vähän hyvää tulee annettuna.

”Kun sun loma loppuu, mä annan tän sulle takas. Sitten muistat duuniin mennessäsi, että usein yksi sävel riittää.”

”Ootko sä vähän pöljä?”

”Kyllä mä vähän taidan olla.”

Laituri polttelee jalkojamme, kun kävelemme takaisin autolle. Valkoinen vene katoaa saaren toiselle puolelle ja kalat laiturin edustalla saavat rytminsä takaisin. Mieleni tekee nousta varpaille ja juosta. Juuri niin kuten lapsena Vikingan rannalla. Ensin hiekalla edes takaisin ja sitten, kun hetki on kyllin, suoraan veteen miettimättä ollenkaan, onko se kylmää vai ei.