”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen

Miten voisimme edistää tasa-arvoa? Entä jos tasa-arvon vihollinen onkin juuri tasa-arvo itse? Vastaamisen vaikeus alkaa jo ensimmäisellä askeleella: miten voimme määritellä sellaista, mitä ei voi olla olemassa? Voimme kuvitella tasa-arvon, jokainen tavallamme, mutta miljoonatkaan kuvitelmat, eivät tee siitä yhtään todellisempaa. Pystymmehän kuvitella Kuningas Arthurin ja Merlin -velhonkin. Tässä on tasa-arvo – on suuri harmi, että viisainkaan meistä ei pysty tuota lausetta totena lausumaan.

Mitenkäs sitä, mitä ei voi määritellä, voi sitten todentaa? Määrä, numerot ja kehityskäyrät ovat meille kuin paloja jumalasta. Rakkautta ei voi mitata määrässä, tämä toteamus on sentään kantanut meidänkin päiviimme. Muiden asioiden kanssa taitaa olla toisin. Me mittaamme kaikenlaista. Hölmöläisen hommaa monesti, jos malttaa rauhassa miettiä. Vaan juonen ydin onkin, että kertokoot numerot, mitä kertovat, niiden avulla voi aina vaatia parempia numeroita. Se on selkeää ja se näyttää ja tuntuu aktiiviselta tekemiseltä. Eihän se silloin voi olla väärin?

Yksi mielenkiintoinen mittari, jolla taivutamme tasa-arvoa numeroiksi, on: montako prosenttia johtajista on naisia ja montako miehiä? Jos luvut ovat lähellä toisiaan, onko se tasa-arvoa? Niin voisi äkkiä ajatella, vaikka todella pinnallista se onkin.

”Ei, kun tasa-arvoa on se, että kaikilla on sama mahdollisuus”, sanoi kaverini viime viikolla.

”Anteeksi, mutta mikä utopia tuo on?”, vastasin hänelle.

Jos tasa-arvoiseksi mahdollisuudeksi lasketaan se, että kuka vaan voi lähettää työhakemuksen, niin minua huuto-oksettaa. Apinakin voi kantaa kirjekuoren postiin, eikä koskaan tulisi valituksi mihinkään.

Kerrohan minulle, kuka ja missä loi esimerkiksi hyvän johtamisen parametrit? Ehkä miehet kauan sitten? Kuinka monesti olet lukenut keskenään ristiriitaisia johtajuutta käsitteleviä tekstejä? Ei niitä juurikaan ole, koska on konsensus siitä, mitä täytyy johtajan täytyy olla. Hyvä johtaminen on sitä ja tätä. Onhan se määritelty monta kertaa.

Tässä on kuitenkin iso haaste. Ei hyvää johtamista voi irrottaa tavoista, jolla organisaatio on rakennettu, miten palkitaan, millä vaatimuksilla rekrytoidaan, millä vaatimuksilla on aiemmin rekrytoitu, sanattomat säännöt jne. Nämä kaikki yhdessä luovat kokonaisuuden, jossa tänä päivänä pärjää toimimalla tietyllä tavalla. Miten se voi olla tasa-arvoa, jos on olemassa vahva kulttuuri, jossa tietyllä tavalla toimimalla pärjää paremmin kuin toisella?

Samaan aikaan puhutaan työelämän neljännestä vallankumouksesta. Itseohjautuvuus tulee ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa valtavasti. Eikö juuri tässä yhtälössä pitäisi korostua naisten vahvuudet ihmissuhdetaidoissa?

Vaan näytäpä minulle, missä johtajuus on määritelty uuden vallankumouksen oppien mukaiseksi!

Kuinka monesti naiselle ura johtajana on vaatinut, että hän oppinut ja suostunut olemaan ”yksi jätkistä”? Yksi peli, yhdet säännöt. Ei ei ei ei. Ei se niin mene.

Erilaisuuden hyväksymisen määrä korreloi suoraan yhteiskunnan sivistyksen kanssa. Asiat muuttuvat, oikeudet muuttuvat, mielipiteet muuttuvat. Uudesta tulee normi. Tässä olemme Suomessa tulleet jo pitkälle. Mutta johtaja on edelleen sitä ja johtaja on edelleen tätä.

Olin tilaisuudessa, jos nuori naisjohtaja nousi lavalle puhumaan. ”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen edessäni. Älä jumalauta puhu tasa-arvosta ja samoista mahdollisuuksista samassa lauseessa.

Miksi yhdessä pelissä ei voisi olla monta sääntöä? Miksi on oltava totuus, eikä vaihteluväli?

Maailma on ollut tähän asti jollakin tavalla ja se tapa, miten maailma on ollut, on tuonut tämän päivän johtajat siihen, missä he nyt ovat. Juuri nämä säännöt, jotka tänään ovat voimassa, sopivat heille. Muutos olisi heiltä pois. Tämän takia en usko prosenttien mittaamiseen. Tiedän. He nauravat minulle, kun sanon tämän.

”Poika, poika, eihän se nyt noin ole. Katos ku..”

Kyllähän minä katson. Katson ja kuuntelen, kun sinä näytät minulle rohkeimmat rekrytointisi johtamisessa. Juuri ne, missä tehdään jotain oikeasti erilailla. Ne, missä neljännen vallankumouksen opit tulevat todeksi. Ne, missä koko peliä on muutettu, koska on nähty, että erilaisuuden voima kasvaa kukkaansa nimenomaan vapaudessa. Eikä niitä, joissa vuosikymmeniä vanhat tavat määrittävät juonen kulun.

Jos minulla olisi osasto ja saisin palkata viisi esimiestä, niin haluaisin psykologin, tutkijan, lastentarhan opettajan, entisen kilpaurheilijan ja kokeneen myynnin osaajan. Enkä todellakaan rekryäisi kaikkia samanlaisella ilmoituksella ja vaatimuksilla, vaikka rooli olisikin kaikilla tiiminvetäjä. Uskon aidosti, että silloin päästäisin monesta esimiestyön hulluuksista eroon. Kuten esimerkiksi siitä, että ensin rekrytään viisi tiiminvetäjää samoilla vaatimuksilla, ollaan sokeita homogeenisen osaamisen järkyttäville rajoituksille ja sitten esimiespalaverissa haukutaan tiimiläisiä tyhmiksi, kun huomataan, että ”yhden koon johtaminen” ei riitäkään oikein mihinkään ja ratkaisuna lisätään vaatimista ja kontrollia. Miten homogeenisessä maailmassa voi puhua tasa-arvosta?

Pieni lapsikin sen tietää, ettei pallo mene kuution reiästä sisään.

Pieni lapsikin löytää keinon, millä ratkaista tilanteen.

Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.

Kuinka paljon elämästä kuluu hyväksymisen opetteluun?

Kuutiosta saa pallon, kun hioo tarkasti. Hetken se on entinen kuutio, pian jäljellä on pallo. Hän, joka hioi, voi olla missä vaan, mutta pallo jää sellaiseksi. Minä uskon, että se on vastuuttomuutta. Silti me jatkuvasti kerromme, miten sen, mitä näemme, pitäisi olla. Olisit enemmän tuota ja vähemmän tätä. Kun tulee saunasta, pakkasessakin on kuuma.

Heidän naurunsa on heidän. Tunnen jokaisen, enkä näe ketään. Minä hengitän ja he nauravat. Me olemme sujut. Aamulla kerroin arvostavani sitä paljon. En tiedä ottivatko tosissaan, mutta rehellisempi en osaa olla. Vaikka en ole läsnä, olen yksi. En yksin, vaan yksi. Siinä on elämän kokoinen ero, jos on nähnyt molemmat puolet.

Aurinko on palannut talvilomaltaan kuin Nuuskamuikkunen Muumilaaksoon. Valossa on pakko sulkea silmänsä, eikä silti ole pimeää. Hengitän, hengitän, on hienoa olla. En pelkää mitään, en kaipaa ketään. Tässä olen elossa. Jälleen he nauravat, hymyilen itsekin heidän iloaan.

Emme kukaan itseämme luoneet, kulmiamme muotoilleet. Siinä ne ovat pinnallamme, osana meitä. Ja niin helvetin vaikea niiden kanssa on elää. Kukaan ei ole, kuten pitäisi. Joko omasta mielestään tai sitten jonkun toisen mielestä. Se on tragedia. Mieti rakas ystäväni. Kuinka paljon elämästä kuuluu hyväksymisen opetteluun? Täytyy pelätä toista ja itseään, toivoa tulevansa palloksi. Vain huomatakseen, että muut ovat jo toisaalla.

Nuuskamuikkunen, mörkö ja hattivatti. Hän, joka hyväksyy varauksetta, on enkeli. Hän, joka hyväksyy, on painonsa arvosta kultaa. Heistä minä tänään kirjoitan.

Rakastan teitä jokaista.

Ja hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään

Elämä on uni, jota me jokainen näemme. Uni on kuin totta ja juuri se riittää. Se, mikä todella on totta, ei mahdu meihin. Sillä ei ole mitään väliä. Meidän elastiset rajamme taipuvat, vaan eivät loputtomiin. Sokea koskettaa esinettä tunnistaakseen sen, mutta tuleekin hetki, jolloin hänen kätensä vuotavat. Samoin minä voin tulla liki, mutta viimeinen metri tuulee lävitseni, minun on kuviteltava se itse.

Hän kysyi, ahdistaako minua koskaan. Viime yönä olin varma, että kuolen. Vastasin hänelle, että joskus. Ei se haittaa. Mikä tulee, se menee. Minä kestän kyllä, koska vuosia sitten tajusin, että jokainen kaatuu yksin. Seisominen yhdessä sen sijaan on paljon helpompaa.

Äitikin sanoi, että hän luuli aikoinaan elävänsä vain 30-vuotiaaksi. Se olikin veli, jonka maan multa heistä omakseen liian varhain otti. Aikaa on niin helvetin vaikea hahmottaa ja elämä on ainoa, mitä meille lopulta on annettu. Kaikki muu on suhteellista.

Siksi elämä on uni.

En tee kaikkea, mihin pystyisin. Miten ihmisen aika voisi siihen koskaan riittää? Enkä ole sitä kaikkea, mitä voisin olla. Jään kerta toisensa jälkeen vajaaksi omasta tahdostani. On pakko valita, mutta silti se tuntuu väärältä. Mikä sitten olisi oikein?

Tartu hetkeen sanotaan. Ehkäpä. Kerro ensin minulle: Kauanko se hetki kestää nykymaailmassa? Jokainen, joka on käynyt Twitterissä, tietää, ettei 280 merkkiin mahdu juuri mitään muistamisen arvoista. Sellaisia hetkiäkö keräisin, kunnes jokainen komero on täynnä? Tartu hetkeen on valhe, vaikka se ei mitään väitäkään. Se on valhe ja se on tyhjä lupaus, mutta me rakastamme valhetta vapaudesta enemmän kuin itse vapautta.

Minusta se on paljon enemmän väärin.

Tiedän, että olen epäsymmetrinen. Olen myös ilkeä, kylmä ja etäinen. Joka näin väittää, on varmasti oikeassa. Tyydyn tuomiooni. Itsellesi voit sitten olla oma itsesi, kaikille muille olet tulkinta. Onneksi omassa unessaan voi olla, mitä haluaa. Ja näin toiminkin, olen Elvis vaalean sinisessä Cadillacissa. Osaan lentää ja kävellä läpi seinien.

Jos kuolen ensi yönä, se ei tule yhtään liian aikaisin. Minä haluan tarttua vapauteen. Siihen, että elämä on nyt. Jos ahdistaa, syleilen sitä.  Ei se helppoa ole, mutta olen päätökseni tehnyt. Miksi murehtia maailman rajoja, kun niihin ei voi mitenkään ylettää?

Me taivumme ja unemme sen mukana. Mielensä pahoittaminen on joka päiväinen mahdollisuus, mutta sinä olet vapaa kääntämään katseesi. Pahuutta tai hyvyyttä, tee tulkintasi ja ole varoivainen. Älä tartu hetkeen, koska hetkessä kaikki voi mennä päin helvettiä. Vääristyä kaikenlaiseksi, mikä ei kanna minnekään. Ja jokainen kaatuu yksin. On sallittua jäädä vajaaksi – olla olematta sitä, mitä voisi olla. Yksikään ihmiselämä ei ole siihen kuitenkaan tarpeeksi pitkä. Tiedätkö, kuinka kolmevuotias värittää traktorin kuvan? Niin, että värit menevät joka reunasta reilusti yli ja silti hän on sydäntään myöten ylpeä tekeleestään.

Se on vain idea aikuisten päässä, että pitää värittää tarkasti rajojen sisäpuolella. Juuri niiden samojen aikuisten, jotka toisaalla asiantuntevasti ihastelevat abstraktin taiteen puhuttelevuutta.

Ahdistus, kuolema, onnellisuus ja hyvä elämä. Unia elämänvirrassa.

Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. Jos joku näkee toisenlaista unta, se on hänen asiansa.

Typerys minä olen, luova satakielinen typerys.

Ota eteesi valkea paperi ja lyijykynä, aloita kirjoittamaan runo. Häh? En minä osaa mitään runoa kirjoittaa! Valitse valokuva ja keksi tarina sille, mitä kuvassa näkyy. Jaa a, mitähän keksisi, onpas vaikeaa. Tyhjä katse, kynnet koskettavat takaraivoa. Kauempaa katsoen voisi luulla, että häntä on juuri pyydetty kirjoittamaan teoria kaikesta olemassa olevasta.

Ehkä rohkaisu auttaa. Eihän runon tarvitse olla kuin kaksi riviä ja suomen kieli on täynnä riimejä. Talo ja valo – kuu ja puu. Kynä koskettaa hetkeksi paperia ja nousee uudelleen, tuskastunut huokaus. Terä piirtää sanan paperille, pysähtyy, sitten yliviivaa sen huolellisesti, ettei kukaan näe, mitä siinä luki. Ei se toiminut ollenkaan.

”En minä ole mikään luova tarinankertoja”, hän huokaa ja antaa kynän kieriä lattialle.

Harva meistä kirjoittaa ajatuksiaan paperille, mutta onko luovuus silti vain harvojen etuoikeus? Tilanne ei olekaan ihan yksinkertainen. Luovuuden puute on itse asiassa osa luovaa näytelmää. Uskotko? Suo, kuokka ja ritarilinnat asuvat kaikissa, sen minä aion sinulle nyt todistaa.

Muistele tilannetta, miten joku kertoi taidokasta tarinaa, kun hän oli unohtanut hoitaa lupaamansa asian. Muistele, kun joku saapui pahoin myöhässä paikalle. Jos meissä ei asuisi luovuus, kertomus myöhästymisestä olisi kolme sanaa pitkä ”en lähtenyt ajoissa”. Sen sijaan kerromme tarinaa, josta saisi aloituksen novelliin. Tapahtui sitä ja tätä. Siksi ainut vaihtoehto oli saapua myöhässä.

Mikä rohkea paljastus ”en lähtenyt ajoissa” olisikaan haavoittuvaisuudestamme. Riisua aseensa ja tunnustaa, en ole täydellinen. Mutta mutta mutta – samallahan minä luopuisin oikeudestani osoittaa seuraavaa myöhästyjää sormella. En olisi häntä parempi, vaan olisin kuin hän. Kukapa itseään osoittaa sormella, kun hiiliä jaetaan? Siksi luon synninpäästökseni tarinan myöhästymisestä. Se saa juonen kuin itsestään. Emme edes muista, mikä olikaan totta ja mikä uhrilahja tarinalle. Annamme suumme kertoa ja yllätymme itsekin. Mitä ihailtavaa luovuutta, mitä tarinankerrontaa!

Ei luovuutemme tässä vielä ollut, esimerkkejä on vaikka kuinka.

Näemme asemalla kuinka nainen kimaltaa timanteissaan kauniina kuin paratiisin lintu. Voisimme olla iloinen hänen puolestaan, nauttia kauneudesta. Meissä asuu kuitenkin metsästäjä, joka haluaa saaliikseen juuri tuon linnun. Jos jollain on vähän enemmän kuin minulla, se on ok. Jos jollain on paljon enemmän kuin minulla, se täytyy ampua alas. ”Katso nyt tuotakin naista. Kuinka raskasta tuollainen mallinuken elämä!” Hetkessä keksimme tarinan kertomaan, miksi emme mistään hinnasta vaihtaisi osia hänen kanssaan. Timantit ja kauneus pilaisivat elämän.

Me ihmiset olemme koomisia.

Me keksimme kaikenlaista ja sekoamme itsekin juonenkäänteissämme. Omassa tarinassamme olemme aina veteen piirretyn viivan paremmalla puolelle. Totta tai ei – emme me siitä pulaan joudu. Virheemme ovat sattuman pakottamia, puhtaita vahinkoja. Kaikki, minne emme itse yletä, on huonoa. En edes haluaisi kurottaa tuonne, sillä juuri tuo korkeus on typeryyttä.

Satiirimme valmistuu hetkessä, jos se auttaa meitä säilyttämään kasvojamme – ettemme siinä hetkessä olisi vähemmän kuin toinen.

Typerys minä ihminen olen, luova satakielinen typerys. Osaan improvisoida monta ivamukaelmaa siitä kaikesta, mihin en yltänyt ja missä en onnistunut.

Ehkä runoasi ei koskaan tule paperille, eikä sille kuvalle löydy tarinaa. Niin voi käydä, mutta se ei johdu luovuudestasi tai sen puutteesta. Se johtuu siitä, että sielunsa paljastaminen pelottaa. Mitä jos toinen ei pidäkään tästä. Ahdistumme – menemme kerälle kuin siilit. Juuri nämä piikkimme ovat pelkomme.

Pelko on meissä aina ja ikuisesti. Juuri kun luulemme voittaneemme pelon, huomaammekin vain vaihtaneemme sen kohdetta. Pelko on muodoton osa meitä. ”Minä pelkään, koska ihmisen osaan kuuluu pelätä ilman järkisyytä”, sanoi ei-kukaan koskaan.

Tarinamme elävät mukana ja yritämme luovilla tavoilla rationalisoida tunteemme. Sillä juuri luovia me jokainen olemme. Kasvatamme käärmeen satakertaiseksi ja kirjoitamme syntilistaa maailmalle, että saisimme ihmisen vierellämme hyväksymään, että syy ei ole minussa.

Voiko enää enempää luovuutta elävä olento itsestään tiristää!

Kun ensi kerran saat kynän ja paperin, kirjoita.

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.

Olet pahempi maailmantuhoaja kuin hän

Koko evoluutiohistoria rakentuu paljon ajatukselle, että toiset yksilöt/lajit pystyvät vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin paremmin kuin toiset. Sinne jäi neandertali, kun ei pärjänny homo sapiensille. Sinne dinosaurukset, kun tuli meteoriitti.

Samanlailla yhden lajin sisällä tietyt ominaisuudet katoavat ja tietyt vahvistuvat. Niillä eläimillä, joita tänä päivänä elää on mitä uskomattomimpia keinoja vaalia henkeään. Suojavärit, myrkyt, nopeus, hätähuudot ja rivi muita keinoja, jotka ovat kehittyneet aikojen saatossa. Tämän luonnon hitaan mutta laadukkaan muokkautumisen huomaa, kun tuodaan lajeja mantereelta toiselle. Minkin tultua Amerikasta Suomeen on vesikko kadonnut kokonaan ja hilleristä tullut uhanalainen. Ne elävät samoilla alueilla, mutta minkki agressiivisempi ja isokokoisempi, joten se on vallannut tilaa.

Mitä yritän sanoa, on, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa.

Biologia ei tunne tasa-arvoa.

Satoja vuosia sitten nousi humanismi, jossa usko ihmisen järkeen ja kykyyn korostuu. Sen sijaan, että kaiken selitys olisikin Jumala, ihmisen pitääkin löytää merkitys itse elämästään. Ihminen itse on tarkoitus.

Viime vuosikymmeninä on puolestaan vahvistunut paljon ajatus, että eläimilläkin on tunteet. Ehkä ihminen ei olekaan ihan kaiken muun yläpuolella. Enää humanismikaan ei riitä vastaukseksi elämän merkityksestä.

Mihin on tultu tänään?

Tasa-arvon ajatuksesta on tehty lyömäase poliittisiin ja ideologisiin leikkeihin. Röyhkeää mutta totta. Jenkkilässä käytetään terveydenhoidon varoja enemmän per terve rikas kuin per sairas köyhä, koska rikkaalla on vakuutus, jota lääkärifirmat voivat lypsää. Mutta se on ihan ok, koska ”kaikilla on samat mahdollisuudet”. Täydestä menee kuin väärä raha. Vastaavia esimerkkejä siitä, miten tasa-arvoa käytetään epätasa-arvon oikeutuksena, löytyy pilvin pimein.

Jos tälle asialle haluaisi tehdä jotain, miten sitten kannattaisi toimia?

Siinäpä se vaikeus juuri asuukin.

Rajattomuus maailmassa ei toimi, mutta suurin osa rajoista ja säännöistä aiheuttaa eriarvoisuutta. Taitaa olla ihmiskunnan vaikein kysymys: mihin vetää milloinkin yhteisen hyvän raja?

Vaikka yhteiskunnissa onkin päättäjiä, joiden äly riittää näkemään valoa kompleksisissa asioissa, niin käytännössä missään maassa ei ole poliittista järjestelmää sen tehokkaaseen toteuttamiseen. Suuret massat äänestävät ja suuret massat ovat kiinnostuneita vain niistä tarinoista, jotka he tajuavat riittävän helposti ja riittävän nopeasti. Kaikki viisaus yli sen kääntyy itseään vastaan.

Tilanne on vähän sama kuin pitäisi 12 -vuotiaalle kertoa muutamalla lauseella millainen on hyvä avioliitto. Mitä meille jää käteen tästä haasteesta, on ihan järkyttävän suurella painoarvolla kyllä/ei -väittely.

Ei kivihiilelle. Suomi luopuu siitä vuoteen 2029 mennessä. Just näin! Ilmastoa pitää suojella! Mitä tapahtuu vapautuneille päästökiintiöille? Ne menevät muualla EU:ssa jakoon. Sama saaste pusketaan sitten taivaalle jostain muualta. Mutta saatiinpa täällä jotain kiellettyä.

Mihin menevät palautetut muovipullot, uudelleen käyttöön pulloina? Ei. Niistä tehdään sadetakkeja, reppuja, muovikuitua jne. Uudet juomat pullotetaan uusiin pulloihin.

Meidän yhteisöllisen tason ajattelu ei salli moninaisuuksia, vaan se typistyy aina torsoksi, joka parhaimmillaankin sivuaa kokonaisuutta. Tämän takia tasa-arvoakin on helppo ruokkia sutena ja puhua lampaana. Poliittinen systeemi pakottaa toimimaan tavoilla, että torsoajatteleva äänestäjäkunta pysyy tyytyväisenä. Sen hinta näyttää tällä hetkelle olevan todella kova. Ääriajattelu elää vahvistuvaa renesanssia ja poliittinen päätöksen teko tärkeissä asioissa invalidisoituu. Muistamme, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa. Aina on joku, joka hyötyy enemmän kuin toinen.

Kaikkea ei voi kieltää. Kaikkea ei voi sallia. Mitä voimme sitten tehdä?

Lopettaa se perkeleen mustavalkoinen ajattelu siitä, miten yksi asia korjaisi kaiken. Ei silleen, että joku muu lopettaa, vaan minä itse lopetan. Tänään. Nyt.

Laittaa vapautunut energia siihen, miten voimme tuoda asioiden eri puolia enemmän yhteisiksi. Mitä parempi on yhteinen ymmärrys, sitä viisaampi on yhteinen päätös.

Jokainen keskustelu, jonka käyt. Jokainen lause, jonka someen kirjoitat. Jokainen tykkää-klikkaus, jonka painat. Jos näillä edistät mieluummin kapeaa torsototuutta kuin todellisuuden moninaisuutta, niin olet pahempi maailman tuhoaja kuin hän, joka laittaa muovipullonsa suoraan roskikseen.

Luoko tapasi ajatella hukkaa vai onnellisuutta?

Jokainen päivä elämässä on ainutlaatuinen. Aurinko laskee ja aurinko nousee ja uusi päivä tuo aina eteemme kysymyksiä, joihin joudumme vastaamaan. Suuren osan niistä selvitämme helposti ja niiden vaikutus elämäämme on pieni. Missä tänään syötäisiin lounas, minkä väriset sukat laitan jalkaan ja ostaako Pepsiä vai Coca-Colaa – näihin kysymyksiin vastaamisen voi helposti jättää autopilotin hoidettavaksi. Samalla me kuitenkin törmäämme päivittäin arjessa, töissä, parisuhteessa jne. myös kysymyksiin, joilla on selkeästi isompi merkitys elämässämme. Mitä paremmin osaamme näitä haasteita ratkaista, sitä helpompi on elää onnellista elämää. Siksi ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten hyviä olemme ongelmanratkaisussa.

Painaessamme arjessa autopilotilla eteenpäin me unohdamme miettiä asioita syvemmin ja luotamme vain intuitioomme. Sanotaan, että jopa 90% meidän ajattelusta menee autopilotilla. Sukkien valitsemisessa se on täysin riittävä tapa toimia, mutta intuitio on monesti sokea asioiden ainutlaatuisuudelle. Mitä intuitio siis käytännössä tekee, on, että se skannaa kokemushistoriaamme taaksepäin ”miten tällainen asia oli viimeksi” ja muodostaa vanhojen kokemusten pohjalta parhaan arvauksen siitä, miten asia nyt on. Jokainen päivä ja tilanne on kuitenkin erilainen. Intuitio siis missaa koko ajan vivahteita ja syvempiä ulottuvuuksia.

Pieni esimerkki aiheesta: Tiedätkö miksi Suomessa on talvella kylmempi kuin kesällä?

Siksi koska pallon pyöriessä akselinsa ympäri etäisyys aurinkoon on talvella pidempi.

Aika yksinkertainen ja ymmärrettävä selitys.

Sen lisäksi ihan väärä vastaus.

Mietitääs hetki. Auringon etäisyys maasta on n. 160 miljoona kilometriä. Maapallon säde on puolestaan n. 6000km. Nuo ovat kaksi täysin eri suurusluokan mittoja. Se, miten päin meidän pallomme täällä on, ei vaikuta etäisyyden puolesta mitään. Se, mikä vaikuttaa, on, kuinka paljon vuorokaudessa on valoista aikaa ja missä kulmassa säteet osuvat palloon. Tulessaan suorempaan valo ei hajoa ja siksi lämmittää enemmän.

Tässä vain pieni esimerkki siitä, miten intuitio saattaa pettää meidät, ilman, että ymmärrämme edes epäillä sitä. Oppi on, että tärkeiden kysymysten ratkaisuun kannattaa siis soveltaa muutakin kuin intuitiota.

Miten niitä ongelmia ja haasteita sitten kannattaa ratkaista?

Eteemme tulevat kysymykset voidaan jaotella kolmeen eri kategoriaan.

  1. Yksinkertaiset ja mitattavat
  2. Monimutkaiset ja mitattavat
  3. Kompleksiset ja ei-mitattavat

Monesti me arjessa ratkaisemme kaikenlaisia näitä haasteita samalla tavalla. Nämä kaikki vaativat kuitenkin ihan eri tyylisen ratkaisumallin. On ihan uskomaton tehottomuuden lähde ratkaista ongelmaa väärällä tavalla.

Yksinkertaiset ja mitattavaton esimerkiksi kahvinjuonnin vähentäminen. Sanotaan, että olet tähän asti juonut seitsemän kuppia kahvia päivässä ja haluat vähentää sen neljään. Juotujen kuppien määrä on helposti laskettavissa, eikä tulosta voi juurikaan tulkita eri tavoilla. Tämä haaste menee kategoriaan ”tekemistä vaille valmis”. Käytännössä se on siis vaatimista itseltä. Asian ratkaisu on hyvin yksiselitteinen: kaada vähemmän kahvia kurkkuusi. Tämä ei vaadi syvempi analyysejä, eikä oivaltamisia, vaan syy ja seuraus on kiistatta kaikkien nähtävillä.

Työelämässä esimerkki voisi olla vaikkapa ajoissa töihin tuleminen tai asiakkaan yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa. Näissäkin raportointi on yksiselitteistä kyllä/ei tasoa, eikä tuloksen tulkitseminen herätä useampia erilaisia tulkintoja.

Monimutkaiset ja mitattavaton esimerkiksi painonpudotus. Se on helposti mitattavissa, mutta syy ja seuraus ei enää ole pelkästään kyllä/ei asteikolla, eikä tämä ongelma ei ole vain tekemistä vaille valmis. Jos lähdet vain laihduttaa kyllä/ei -asenteella ja jätät summissa herkkuja pois ja syöt pieniä annoksia, niin lyhyellä aikavälillä se voi tuoda jotain tuloksia, mutta pitkällä aikavälillä tulosten saavuttaminen ja pitäminen on vaikeaa.

Miten tämmöistä ongelmaa kannattaa ratkaista, on lähteä tutkimaan asian juurisyitä. Mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten se estettäisiin? Pidät vaikka ruokapäiväkirjaa viikon ja huomaat, että iso osa kaloreista tuleekin energiajuomista ja illan napostelusta. Miksi juot energiajuomia? Paljonko vaikuttaisi niiden vaihtaminen sokerittomaan? Miksi illalla napostelet? Koska väsyttää ja on mukava rojahtaa sohvalle katsomaan telkkaria. Miksi väsyttää, miten muuten illan voisi viettää? Menemättä tämän syvemmin juurisyyanalyysien eri malleihin, niin jo muutaman miksi kysymyksen jälkeen saattaa löytyä se asia, jota kannattaa muuttaa. Sitten vain päätät, miten toimit tulevaisuudessa eri lailla ja lähdet testaamaan sitä. Tulos on edelleen mitattava, joten kuukauden päästä voit mennä puntarille ja katsoa toimiko keinosi, ja tehdä tarvittaessa tarkennuksia.

Työelämän esimerkki tämän kategorian haasteesta on vaikkapa, kuinka paljon myyjä tekee kauppaa. Se on mitattavissa ja asiakaskohtaamista voi purkaa osiin ja kokeilla erilaisia asioita. Myyntimittari heilahtaa paremmaksi, jos keinot toimivat ja jos eivät toimi, niin sitten palataan uuden analyysin äärelle.

Kompleksiset ja ei-mitattavaton kaikista vaikein ryhmä. Arjen esimerkki voi olla vaikka masentuneisuus. Ei ole mitään yksiselitteistä mittaria siitä, mitä masentuneisuus on ja mitä se ei ole. Syy ja seuraus -suhteet ovat hyvin monimutkaisia ja voi olla mahdotonta sanoittaa koko kokonaisuutta. Käytännössä kaksi merkittävää eroa 1. ja 2. kategorian haasteisiin on, että tässä kategoriassa intuitio toimii kaikista huonoiten. Paljon tärkeämpää, kuin vastaaminen, on oikeiden kysymysten löytäminen. Se, mikä on sinun taustasi ja kokemuspohjasi elämässä, vaikuttaa todella paljon minkälaisia ratkaisuja näet. Jos olet liikuntaihmisiä, voit helposti intuitiolla tarjota vastaukseksi ”rupeet kuule vain liikkumaan enemmän”. Joku toinen voi kaupata vastaukseksi, että lepää enemmän. Kolmas sanoo, että syö terveellisemmin. Neljäs sanoo, että lopeta alkoholin käyttö ja viides sanoo, että lähdetään festareille nollaamaan. On täysin mahdotonta sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä (todennäköisesti kaikki ovat tavallaan vähän oikeassa). Ja vain yhden vastauksen uskominen oikeaksi voikin itse asiassa pahentaa asiaa.

Vastauksen etsimisen sijaan kannattaakin keskittyä stukturoimaan kysymystä paremmaksi. Mistä kaikesta masentuneisuus voikaan johtua, miten todennäköisiltä eri vaihtoehdot omalle kohdalle tuntuvat, minkälaisia kokemuksia muilla ihmisillä on jne.

Kun on tarpeeksi dataa ja ajattelua taustalla siitä, mistä oikeasti nyt on se kysymys, niin sitten voi lähteä hakemaan interventiota asiaan. Ei siis vastausta, vaan interventiota. Ihmisen mieli haluaa näiden 3. kategorian ongelmien äärellä ”ymmärtää, mitä tämä on konkretiassa”. Mutta kaikki asiat eivät vaan taivu sanoin kuvattavaksi konkretiaksi, vaikka ihminen mitä haluaisi. Tässä esimerkissä mahdollinen interventio voisi olla, että lähdet lisäämään liikuntaa ja menet joka ilta viimeistään tiettyyn aikaan nukkumaan ja katsot, onko vaikutusta. Tiedät, että nämä tuskin ratkaisevat koko ongelmaa, mutta voivat olla yksi askel parempaan.

Tärkeää on myös muistaa, että 3. kategorian ongelmat ovat aina ainutlaatuisia. Niihin on hyvin vaikea konseptoida ratkaisuja, koska syy ja seuraus -suhteet ovat niin monitasoisia. Kun muutat yhtä asiaa, niin koko haaste muuttaa muotoaan. Yksi ratkaisu voikin luoda kaksi uutta kysymystä.

Työelämän esimerkki voisi olla vaikka, miten me tehdään meidän tiiminvetäjistä parempia johtajia.

Haasteita on siis erilaisia ja ihan keskeinen pointti on, että eri tason haasteet vaativat ihan eri tason ratkaisumalleja. 1. Kategoriassa on turha tehdä asioista monimutkaisia. Ne ovat yksinkertaisia asioita, jotka kannattaa pitää yksinkertaisina. Nämä ovat myös asioita, joita jokainen voi vaan vaatia itseltään (tai esimies tiimiltään).

Jos lähdet näistä yksinkertaisista ongelmista tekemään monimutkaisempia esim. ”käymään palaverissa läpi vielä kerran, että miksi se yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa olikaan tärkeää ja harjoittelemaan, miten sitä kannattaa kysyä”, niin se on tyhmyyttä. Teet yksinkertaisesta asiasta vaikean, tuotat hukkaa ja luot tehottomuutta organisaatioosi.

  1. kategorian ongelmat ovat monimutkaisempi mutta mitattavia. Näissä ongelman purkaminen auki esim. kysymällä monta miksi-kysymystä ja sitten valitsemalla uuden tavan toimia ja mittaamalla sen vaikutusta on hyvä tapa toimia. Tähän voi sisältyä uusien tapojenkin harjoittelua. Syy ja seuraus -suhde on kuitenkin sikäli selkeä, että jos esim. myyntiluvut eivät muutu, niin keino oli väärä.
  2. kategorian ongelmat ovat asioita, joita et voi mitata ja joihin on tyhmyyttä kuvitella, että tiedät vastauksen. Näihin ei ole yhtä vastausta ja vaikka joku keino joskus toimiikin, niin se ei tarkoita, että se olisi toisinnettavissa. Siksi fokus pitääkin laittaa nimenomaan parempien kysymysten luomiseen. Niiden pohjalta voi hakea pienempien interventioiden kautta parannuksia. Toisin sanoen et voi koskaan ratkaista 3. tason ongelmaa, mutta voit tehdä asioista parempia tai huonompia.

Suurimmat synnit ongelman ratkaisussa ovatkin monesti:

  • yksinkertaisista asioista tehdään turhaan monimutkaisempia
  • kompleksista asioista lähdetään pusertamaan oman intuition pohjalta yksinkertaista konkretiaa, jonka jälkeen uskotellaan valheellisesti, että nyt on tilanne hallinnassa.

Näin toimimalla luot kallista tehottomuutta ympärillesi ja saat silti istua ja ihmetellä, miksei tämä asia ole vieläkään muuttunut.

Vika ei välttämättä olekaan ”ne muut”, vaan vika saattaa olla sinä itse, joka et erota eri tason haasteita toisistaan.

 

Uudet ilmiöt – nousu ja tuho (kasvava kompleksisuus part3)

Maailma muuttuu ja muutoksen tahti ei ole tasainen vaan kiihtyvä. Siksi yksi keskeinen ominaisuus, mikä liittyy muutokseen ja kasvavaan kompleksisuuteen liittyy, on uusien ilmiöiden esiintulo. Syntyy jotain, mitä aiemmin ei ollut, ja joka on enemmän kuin osiensa summa. Toisaalta voidaan sanoa, että ihminen on aina keksinyt uutta. Se onkin totta, mutta simerkkinä muutoksen kiihtyvästä vauhdista kertoo, että siinä missä roomalainen sotilas näytti aikoinaan 500 vuotta käytännössä samalta, niin nykyään jo 50 vuotta armeija on lähinnä nostalginen nähtävyys.

Vauhti ei siis tuplaannu vaan se moninkertaistuu. Siksi myös ennakoimattomuus kasvaa – ihminen keksintöineen yllättää itse itsensä yhä useammin ja yhä nopeammin.

Emergenssillä on sana, jolla tarkoitetaan, kun jostain kokonaisuudesta nousee kokonaan uusi ilmiö. Yksinkertainen esimerkki emergenssistä on, kun mies ja nainen menevät yhteen ja saavat lapsen. Lapsi on yhdistelmä vanhempiensa geenejä, mutta silti jokaisessa lapsessa ainutlaatuisuutta, jota ei voi redusoida enää takaisin jompaankumpaan vanhempaan. Tästä emergenssisä on siis kysymys, osatekijät muodostavat yhdessä jotain kokonaan uutta, jota ei aiemmin ollut. Yksi emergenssin ominaisuus on, että uusien ilmiöiden muodostuminen vaatii kompleksisuutta. Toisin sanoen, mitä yksinkertaisempi ympäristö, sitä vähemmän uusia ilmiöitä syntyy.

Esimerkiksi satoja vuosia sitten musiikkisoittimet olivat kalliita ja harvinaisia, eikä ns. tavallisella kansalla ollut useinkaan mahdollisuuksia niiden hankintaan, puhumattakaan oman musiikkinsa esittämisestä yleisölle. Musiikin tuotanto ja esittäminen oli harvojen käsissä.

1800-luvun alussa painetut nuotit ja piano toivat musiikin myös tavallisten ihmisten koteihin. Tämä trendi säilyi lähes sellaisenaan yli sata vuotta, kunnes 1900-luvun alussa keksittiin gramofoni ja levyteollisuus sai alkunsa.

1920-luvulla tuli radio ja 1950-luvulla televisio. Samaan aikaan elintaso etenkin länsimaissa nousi, niin tavallisissakin perheissä voitiin harrastaa musiikkia yleisemmin.

Eli kun tekniikka kehittyi, niin uusia ilmiöitä alkoi nousta kiihtyvällä vauhdilla. Käytännössä siis erilaisten musiikkityylien esiin nouseminen kiihtyi moninkertaiseksi. Elvis Presley, Jerry Lee Lewis ja kumppanit mullistivat musiikkimaailmaa 50-luvulla ”hetkellisellä ilmiöllä” nimeltä rock’n roll. Vaikka musiikkityyli sinänsä oli uusi, niin heidän musiikkinsa oli kuitenkin soitettu siististi pukeutuneena ja perinteisin soittimin; kitara, rummut, kontrabasso ja piano. Silti Elviksen liikehdintä tuomittiin synniksi 50-luvun puolivälissä ja Variety magazine julisti 1955 mahtipontisesti rokista ”It’ll be gone by June”.

Rock ei kuitenkaan kuollut, kuten ennustettiin. Jo 60-luvulla järjestettiin legendaarinen Woodstock-festivaali. 80-luvulla musiikkimaailmaan oli noussut death metal saatananpalvontaa matkivine esityksineen. Rap, techno, nu metal, garage, indie, aor jne – nykyään musiikkityylejä on todella paljon ja rokkikin elää edelleen. Myös uusia soittimia on ilmestynyt, esimerkiksi syntetisaattori. Tämän päivän monet isot nimet luovat koko musiikkiinsa pelkästään tietokoneella ja tekoäly pystyy jo itsekin säveltämään musiikkia.

Kompleksisuuden kasvun kaksi ihan keskeistä ominaisuutta ovat siis:

  • Kompleksisuus synnyttää ilmiöitä, joita emme osaa ennustaa ja jotka yllättävät meidät (rokin piti kuolla 1955 kesäkuussa, mutta kövikin päinvastoin ja musiikkiityylejä tuli entistä enemmän).
  • Mitä enemmän kompleksisuutta, sitä enemmän uusia ilmiöitä (radio, tv, gramofoni, levysoittimet, moniraitanauhoitus, efektit jne antoivat mahdollisuuden räjähtävälle moninaisuuden kasvulle).

Kompleksisuuden kasvun ja uusien ilmiöidensuhde EI siis ole lineaarinen. Kuten musiikkiesimerkissä nähdään, kun ympäristö muuttuu jonkin asian suhteen suotuisaksi, niin kasvuvauhti on räjähdysmäinen.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mitä väliä sillä on, jos tulee uusia ilmiöitä?

Vastaus on nousu ja tuho.

Aina, kun tulee uutta, niin jokin vanha tekee sille tilaa. Lapsuudessani 80-luvulla useimmissa kodeissa oli filmirullakamera, lankapuhelin, Commodore 64, kuvaputkitelevisio ja tietosanakirjasarja. Nykyään näistä ei ole jäljellä oikeastaan mitään. Tämä ei tarkoita pelkästään, että kodeissa ovat tavarat vaihtuneet. Se tarkoittaa ennen kaikkea, että moni niistä yrityksistä, jotka valmistivat noita esineitä, on mennyt konkurssiin (Commodore, Kodak, Salora jne jne). Moni työntekijä on joutunut työttömäksi. Monen osaaminen on vanhentunut. Sijoittajien rahoja on sulanut olemattomiin. Ja samaan aikaan on noussut uusia menestystarinoita.

Nousu ja tuho tulevat toistumaan tulevaisuudessakin, se on varmaa, mutta nopeammalla syklillä. Elämme aikakautta, jossa kuka voi julkaista oikeastaan mitä vaan koko maailman nähtäville. Vielä 150 vuotta sitten uutisten leviäminen maailmalle kesti viikkoja, 50-vuotta sitten päiviä. Nyt maksimissaan tunteja.  Jollain voi olla jo nyt valmisteilla jotain, joka tekee minun osaamisestani päiväysvanhaa. Ja hän voi huomenna saada sen koko maailman tietoisuuteen.

Tälle ajatukselle on helppo naureskella, että niin varmaan, ei se mun duuni nyt päivässä katoa. Saahan sitä nauraa. Niin nuo konkurssiin menneet firmatkin tekivät. Ja niin naureskeli Stockmannkin Zalandolle reilu kymmenen vuotta sitten. Ja historia kuitenkin opettaa, että emergenssi-ilmiöt luovat nousua ja tuhoa

Siksi sille, mitä meillä tänään on, kannattaa laittaa koko ajan vähemmän painoarvoa. Tiedon kokema inflaatio on korkeaa. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on meidän kiinnostus ja kyvykkyys sitä kohtaan, mitä huomenna voi olla.

Miten minä teen itsestäni tai bisneksestäni koko ajan uudella tapaa merkityksellistä?