Olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia

Vauhti on paljon ja kaikkea liikaa. Ihminen sopeutuu nopeasti, mutta muuttuu hitaasti. Yksi meihin sisäänrakennettu ominaisuus on halu ymmärtää maailmaa. Haluamme saada järkeä ja järjestystä siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Tämä ominaisuus on peräisin meidän kehityshistoriastamme. Aivomme säästävät energiaa, kun niiden ei tarvitse jatkuvasti prosessoida monimutkaista tietoa.

Suuren osan arjesta meidän tapamme yksinkertaistaa näkemäämme ja kokemaamme on täysin toimiva tapa. Ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää juuriaan myöten. Ongelmia nousee kuitenkin nopeasti, kun ryhdymme keskustelemaan ja jakamaan omaa maailmaamme muiden kanssa. Kaiken ytimessä on, että asioiden paljous ja jatkuva halu ymmärtää saa meidät niin valheellisesti uskomaan: ”Se, mitä minä tiedän asiasta, on lähes kaikki, mitä tarvitsee tietää”.

Muodostamme mielipiteitä, jaamme tuomioitamme, teemme arvoasetelmia perustuen puhtaasti siihen, mikä oma tietomme asiasta on.

Näyttökuva 2019-11-13 kello 15.18.52

Kuinka moni isompi ja pienempi konflikti maailmassa saakaan alkunsa tästä samasta ihmismielen tyyppiviasta?

Jos haluaa omaa ajatteluaan korjata, jo yksi ajatus vie pitkälle parempaan:

Vaikka yksinkertaisuus viehättää, niin juuri mikään elämässä ei johdu vain yhdestä syystä.

Tämän jatkeeksi meidän kannattaa hakea hieman lisää oppia vanhalta kunnon Sokrateelta.

”Tiedän, etten tiedä mitään”, väitetään Sokrateen lausuneen aikoina ennen ajanlaskun alkua. Sokrates ei itse kirjoittanut yhtään mitään, vaan hänen filosofinen panoksensa perustui paljolti kysymysten esittämiseen keskusteluissa. Hän hakeutui sen ajan Ateenaan viisaiden miesten seuraan ja kysymyksillään pakotti heitä sanoittamaan väitteitään syvemmin. Lähes jokaisessa keskustelussa jo alussa käy selväksi, ettei alkujaan uskottavalta kuulostava väite kestäkään Sokrateen tarkempia kyselyjä. Asia on sitä, mutta myös tätä, ja vähän tuotakin. Lopulta yksinkertaisiltakin kuulostavien kokonaisuuksien määrittely käy yllättävän vaikeaksi.

Sokrateen oppiin kuului myös usko siitä, että paremman ajattelun kautta ihminen voi itse löytää oikeat vastaukset. Ja jos meissä kerran asuu tämä potentiaali, on vain meidän itsemme vastuulla selvittää aktiivisesti, mikä on oikein ja toimia sen mukaisesti.

Tuhansia vuosia on kulunut sitten Sokrateen ja tutkimusmetodit ja resurssit ovat kehittyneet paljon. Ehkä me tänä päivänä voimme tietää muutakin kuin ettemme tiedä mitään. Se, mikä Sokrateen ajattelusta kantaa kuitenkin tähänkin päivään, on, että harva mielipide ja näkemys sellaisenaan kestää tarkempaa tarkastelua.

Me voisimme toimia kuin Sokrates – kysyä enemmän ja antaa itsellemme ja muille mahdollisuus syventää ajatusta. Unohtaa kiire kertoa oma mielipide ja kysymysten kautta hetki viipyä asian äärellä yhdessä rapsuttaen sen pintaa. Emme valitettavasti juurikaan toimi näin, vaan olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia ja juoksevat päitään yhteen.

Se, mitä minä tiedän, on oikeastaan kaikki, mitä tarvitsee tietää.

Kaikki, mitä hoetaan, vaan ei koetella, saa pitää muotonsa. Väärä intuitio ei paljastu väittämällä. Se täytyy riisua, katsoa sen sisään.

Sopiva ripaus Sokratesta jokaiseen keskusteluun tekisi hyvää meille kaikille.

Nyt alkaa ongelma hahmottua

Vastakkainasettelu on tehokas keino ohjaamaan meidän ihmisten ajattelua. Olemme taipuvaisia valitsemaan puolemme sekä nopeasti muodostamaan ajatuksen ”me vastaan ne” -asetelmasta. Kun esimerkiksi illanistujaisissa seurue jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka kisailevat keskenään musavisassa tai vastaavassa, niin lähes välittömästi tulee keskusteluun ”me paremmat” ja ”ne huonommat”. Hetkellisen leikkimielisyyden ollessa kyseessä, ei tällä onneksi ole suurta merkitystä.

Jos eri leireihin jako jatkuu pidempään, se alkaa vaikuttaa yhteiskyvykkyyteen ja tapaan ajatella. Varmaan jokaisella työpaikalla, järjestössä, seurassa on ”me”, jotka hoidamme asiat kunnolla, ja ”ne”, jotka hoitavat asioita vain sinne päin ja joiden virheitä joutuu korjailla. On toki myös olemassa myös tilanteita, joissa puolensa valitseminen on juuri oikea tapa toimia. Rasismi, perheväkivalta, seksuaalinen ahdistelu jne. ovat yksiselitteisesti väärin ja näissä tilanteissa oikea teko onkin valita selkeästi puolensa.

Ihmisen taipumus vastakkainasetteluun ei valitettavasti rajoitu kuitenkaan näihin leikkimielisiin kisailuihin, eikä tilanteisiin, jossa laki tai moraali selkeästi alleviivaavat väärän. Me ihmiset vastakkainasetumme vähän missä sattuu ja vähän miten sattuu. Tämä näkyy meidän joka päiväisessä arjessamme ja tekee monesti asioista keskustelun vaikeaksi.

Väärä vastakkainasettelu on termi, jolla kuvataan argumentaatiovirhettä, jossa tilanne keinotekoisesti rajataan mustaan ja valkoiseen.

”Jos et kannata Tapparaa, et tiedä jääkiekosta mitään.” (vaikka suurin osa esim. NHL:n huippupelaajista tuskin on koskaan edes kuullut Tapparasta)

”Jos uskot Jumalaan, olet joku hihhuli.” (Tietämättä yhtään, miten toinen edes määrittelee Jumalan)

”Kehä kolmosen ulkopuolella ei ole kuin landea.” (Vaikka Tokio, Lontoo, New York ovat kaikki kehä kolmosen ulkopuolella)

Nämä ovat toki vain esimerkkejä esimerkin vuoksi. Samanlaista keinotekoista vastakkainasettelua me luomme myös moniin arjen asioihin, eikä näkökulmien virheellinen rajaamien ole aina edes osapuolille itselle selvää.

Yksi iso kokonaisuus, jossa väärä vastakkainasettelu tänä päivänä jyllää, on ilmastonmuutos. Toinen leiri puhuu lihaverosta, yksityisautoilun kieltämisestä ja menee oman kangaskassin kanssa kauppaan, ettei tarvitse ostaa muovipussia. Toinen leiri postailee someen uutisia, kuinka paljon tulivuorista tulee hiilidioksidia ja kuinka ilmasto on aina muuttunut.

Kysyin yhdeltä tutultani, joka kuuluu ilmastomuutosskeptikkoihin, että mikä järki tuossa on kampittaa kaikenlaisia lähtöjä puhtaamman yhteiskunnan puolesta. Ensimmäinen vastaus tuli sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä: ”Ilmasto on aina muuttunut, ei paljoa auta, jos me täällä lisätään veroja”.

Keskustelu jatkui ja kysyin: ”Oletko samaa mieltä, että merissä on aivan järkyttävä määrä muovia, jota eläimet nielevät? Ja että maailmassa on iso läjä kaupunkeja, joissa hengitysilma on saastunut? Amazonilla tuhotaan pesojen kuva silmissä sademetsää urakalla, meinaatko, että se loppuu, jos me jatketaan ilolla heidän tuotteiden maahantuontia?”

Niin, kyllähän nämä on totta.

”No kerro, mulle kuka häviää, jos ihmiset elää puhtaammin? Keneltä se on pois?”

Sitten päästiinkin aiheeseen verotus eli hetkessä hypättiin aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Tyypillinen väärän vastakkainasettelun ilmiö.

”Jos valtio lätkii lisää veroja, kuten lihavero ja lentovero niin kuka takaa, että ne rahat menevät mitenkään ilmastotalkoisiin? Eivätkä katoa vain jonnekin tavallisen äänestäjän käsityskyvyn ulkopuolella oleviin sote-kaivoihin.”

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Suomalainen politiikka on systeemiltään halvaantunut, koska neljän vuoden vaalikausi ei mahdollista kovia päätöksiä – äänestäjät eivät tykkää luopumisesta. Siksi pitää luvata perättömiä mukavilla sloganeilla, kuten vappusatanen, ilman, että sitä satasta koskaan oikeasti kellekään jaetaan. Mihin tosiaan lihaverolla kerätyt rahat lopulta menisivät?

Nyt alkaa ongelma hahmottua.

Käytännössä kyse on siis pelosta, että valtio vain ilmastonmuutoksen varjolla verottaa keskiluokkaa enemmän ja veronmaksaja ei lopulta saa mitään takuita mihin rahat menevät.

”Uskotko, että tuota ongelmaa edistää se, että kieltää koko ilmastonmuutoksen? Ja että puolestapuhujia nimittää ilmastohihhuleiksi ja vihervassareiksi?”

”No ainakin niiltä veroilta voitais välttyä”.

Eli lisäverojen pelossa taktiikaksi valikoitui koko muutoksen kieltäminen.

Tässä on mitä parhain esimerkki, miten vaarallinen asia väärä vastakkainasettelu on. Se vääristää julkista keskustelua ja jakaa ihmisiä leireihin tavalla, joka ei oikeastaan edistä enää kenenkään etua.

Kun asioista tekee yksinkertaisia, ne on helpompi käsittää. Se ei vielä valitettavasti tarkoita, että ne olisivat mitenkään totta. Monissa asioissa oikeasti on monta puolta, eikä niiden vääntäminen mustaksi ja valkoiseksi palvele kuin tyhmyyttä. Rintamalinjojen pystytys on oikeastaan kaikin puolin huono tapa edistää itselle tärkeitä asioita.

Tiedostava kuluttaja on hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä

Ilmastonmuutoksestakin puhuttaessa monesti sanotaan, että maailma muuttuu ihminen kerrallaan. Lausahdus sinänsä kuulostaa ihan uskottavalta. Mieleeni ei kuitenkaan tule yhtään esimerkkiä historiasta, jossa jokin merkittävä muutos olisi tapahtunut ”ihminen kerrallaan”. Muutosten taustalla on lähes aina tarina tai ideologia, joka yhdessä yhteiskunnan muun kehityksen kanssa saa aikaan laajempaa kuplintaa. Ennen kuin muutos lopullisesti pulpahtaa pintaan, on jo paljon tapahtunut. Voidaan sanoa, että Talvisota alkoi Mainilan laukauksista, mutta todellisuudessa sotaa kohti oli kuljettu jo pitkään ja kaikki vain sattui kulminoitumaan Mainilan laukauksiin.

Jos mietitään ”ihminen kerralla -muutosta”, niin siihen hyvää perspektiiviä antaa Harvardin yliopiston tutkimus. Sen mukaan poliittisen protestin taakse tarvitaan aktiivisiksi vähintään 3,5% kansalaisista, että protestin ajama muutos toteutuisi. Tutkimus perustuu 323 väkivallattomaan protestiin vuosilta 1900-2006. Se tarkoittaa lukumääränä, että melkein 200 000 suomalaisen pitäisi aktiivisesti kampanjoida esim. ilmastotekojen puolesta. (Chenoweth & Stephan, 2011)

Ilmastotekojen yhteydessä Suomessakin puhutaan mm. tiedostavasta kuluttajasta. Mikä on se on? Uskallan hieman kärjistäen sanoa, että tiedostava kuluttaja on enemmänkin vain hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä. ”Lopetin lihansyönnin, koska lihantuotanto saastuttaa” on loppujen lopuksi esimerkki lähes turhasta niin sanotusta ilmastoteosta, jonka jälkeen mikään ei ole toisin.

Tiedän, että tässä on helppo vasta-argumentoida: Onpas toisin, pieni teko kerrallaan saadaan aikaan iso aalto. Haluaisin uskoa samaan, mutta epäilen vahvasti. Pieni teko ilman tarinaa on ja pysyy pienenä tekona vailla merkittävää vaikutusta. Ihminen itse varmasti saa hyvän olon lihattomasta elämästään, mutta maailma ei ole lähempänä pelastumistaan.

Lihattomuudessa, lentämisen lopettamisessa ja muissa ekoteoissa on nimittäin yksi iso ongelma. Ne ovat luopumista. Tekemättä jättämisestä ei koskaan tule ilmiötä, koska siinä on negatiivinen sävy. Ihminen keskimäärin ei halua luopua oikein mistään, minkä hän on kerran elämässään saavuttanut. Täytyy mennä kohti.

Jos maailma ei muutukaan ihminen kerrallaan ja jos mielenosoitukseenkin vaadittaisiin jo Suomessa 200 000 ihmistä, niin mikä sitten muuttaa maailmaa?

Raha, politiikka ja aseet. Ja joukkovoima.

Ihminen on yksinkertainen eläin, joka janoaa sitä, että asiat ovat selkeitä. Haluan pelastaa maailman, mutta keskityn vain omiin valintoihini, on meidän oma keinotekoinen rajaus, jonka teemme luodaksemme turvallisen kuplan ympärille. Syötkö juuri sinä lihaa vai et, ei valitettavasti kuitenkaan vaikuta mihinkään noista maailmaa muuttavista tekijöistä. Politiikkaan pystyisi vaikuttamaan äänestämällä, mutta suomalaiset vaalit naurettavine lihaverokeskusteluineen ei paljoakaan keskimääräistä äänestäjää koskettanut. Osa politiikoista haki näyttävää retoriikkaa nyassiylilyönneillä, joka taktiikkana ei Suomessa oikein pure. Suomalainen äänestäjä ei ole halukas lähtemään semmoiseen kikkailuun.

Luopumisen retoriikan kautta ei joukkovoima myöskään kasva, jos tukena ei ole välitöntä isoa uhkaa. Sitä ei ilmastonmuutoksessa ihmisten mielissä ole. Luopuminen ja siitä puhuminen ei siis toimi. Tarvitsee luopua luopumisesta.

Ilmastoystävälliset tuotteet, kuten ekologinen ruoka, on pääsääntöisesti terveellistä ja kestävempää. On sinänsä meidän jokaisen etu syödä ekologisesti, vaikka ilmasto ei mihinkään olisi muuttumassakaan. Näin kannattaisi toimia, mutta juurikin näin me emme toimi. Tässä päästään ihan ongelman ytimeen.

Emme toimi näin, koska on paljon helpompaa ja halvempaa tehdä maittavaa ruokaa ns. perinteisistä aineksista. Ei ole tietoa, rutiinia ja osaamista. Ajamme bensa/diesel -autoilla, koska se on helpompaa. Meiltä puuttuu kohti menemisen retoriikka, ei pelkästään Suomessa, vaan globaalisti. Keskustelu on juupas-eipäs tasolla, jossa ei ole ihmismassojen kannalta mitään houkuttelevaa. Tämän vuoksi meiltä jää kohti menemisen houkuttelevuuspotentiaali kokonaan hyödyntämättä. Valtavan tehokas ase makaa toimettomana, kun ihmiskunta käyttää aikaansa kepeillä tappeluun.

Kun joukkovoima kasvaa tarpeeksi suureksi, se rupeaa paineistamaan poliittisten päätösten tekijöitä. Kun joukkovoima kohti ekologisia valintoja kasvaa tarpeeksi suureksi, alkavat isot pääomat siirtyä sinne. Jos todella haluat tehdä ilmaston eteen asioita, tule pois siitä kuplasta, jossa ”omat arjen valinnat riittävät”. Ne eivät riitä yhtään mihinkään.

Täytyy pystyä luomaan ja rakentamaan tarinaa ja ilmiötä, jossa vihreämpi tulevaisuus on houkutteleva kohti menemisen arvoinen asia. Kirjoita, vaikka blogia, jossa on reseptejä maukkaisiin ekologisiin ruokiin ja avaa niiden terveysvaikutuksia kansantajuisesti. Ota vaikka yhteys paikallislehteen ja tehkää yhdessä lehden etusivulle kartta, kuinka helppoa teidän kaupungissanne onkaan ladata sähköautoa ja kylkeen tarina, kuinka kätevää se jonkun esimerkki-Eskon arjessa on. Jo tämän kaltaiset pienet asiat luovat tarinaa, johon muutkin voivat kiinnittäytyä ja tuntea kohti menemisen kutsua.

Maailma ei muutu ihminen kerrallaan, vaan tarina kerrallaan. Nyt jos koskaan tämä on tärkeää ymmärtää. Raha ja politiikka kyllä seuraavat massoja, siitä ei huolta.

Kyse on siitä, mitä massat seuraavat.

Kunnia, se on valuuttaa

Älä puhu muukalaisille, älä ole mitään vailla. Vain sinä olet todellisuus. Älä pelkää, äläkä luovuta. Ole jotain ja ole kaikkea. Parhaimmillaan kosketuksesi tekisi naarmun timantin pintaan – kulminaatiopiste ihmissankarille, viitta liehuu kuuta vasten. Jos pyydät apua, se täytyy maksaa takaisin. Korkoa, vaikka ei sitä pyydettykään. Kunnia. Se on valuuttaa, jolla maksat surusi pois. Hymyilin jonossa murtuneen näköiselle naiselle. Se oli suopeutta. Jokainen vastaa itsestään, minä päätän.

”Kysyitkö naiselta, mikä hänen on?”

”Hah. Miksi?”

”No ehkä hän olisi arvostanut sitä?”

”Jokainen. Vastaa. Itsestään.”

Katselen lentokoneesta pilviä alaspäin. Homo sapiens on viisas ihminen, taivas on vain yksi mahdollinen sijainta. Vanhassa tekstissä sanottiin, että jos Jumala olisi halunnut ihmisen lentävän, hän olisi antanut ihmiselle siivet. Ja miten kävi? Ihminen teki ne itse. Ei armoa, eikä höyheniä. Metallia, maasta itse kaivettu. Ihminen pystyy ja rahalla saa. Mitä ne pilvet edes ovat? Vesihöyryä. Eikä kukaan niiden reunalta katsele ketään. Minulla on kuva pilvien päältä ja et löydä siitä yhtään olentoa. Kaikki mitä on, on nyt, eikä joskus eilen. Lopettakaa hulluus.

Pahuus on valhetta. Olen pilvien päällä ja lennän. Hieman alempana on valkea vana, josta toinen lentokone kulki aiemmin. Siihenkö jäätikkö sulaa? Riittää, kun kiellän ja katson kauemmaksi. Olenhan voittamaton.

Laitan peliin kaikkeni ja pääsen mihin vaan. Satakymmenen prosenttia, juuri sen verran meidän täytyy itsestämme antaa. Ehkä sinä muistatkin? Satakymmenen on vähän järjetön juttu. Vähän liikaa. Mutta se on minimi ja halustahan se vain on kiinni. Kaikki alle on motivaatio-ongelma, kai sinulla on peili?

.

.

Minä pidän sinusta. Sinä kelpaat, sinä riität sellaisena kuin olet. Älä usko hulluuksiin. Elämä on kaunista, eikä kuuhun tarvitse kurkottaa. Iloitkaamme siitä, että olemme yhdessä elossa.

Sillä suurin kaikista on rakkaus.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

Tärkeintä ei ole matka, eikä päämäärä

Jokaisen meidän sisällä on vankila, jossa pimeys pitää valoa kahleissa. Tämä oppi on osa manikealaisuutta, joka oli iso uskonto muinaisen Persian alueella. Ajatus kahdesta vastakkaisesta voimasta löytyy toki monestakin uskonnosta. Manikealaisessa ajatuksessa on kuitenkin oma kulmansa. Oppi valosta pimeän kahleissa sisältää ajatuksen, että valo on jo valmiiksi meissä. Se on vain vankina ja sen voi vapauttaa. Valoa vapautuu sen tekoja tehdessä ja lopulta se on kokonaan irti pimeästä. Toki manikealaisuus, kuten moni muukin uskonto, sisälsi paljon kieltoja, joiden kautta hyvää määriteltiin; selibaatti, raittius, lihansyönnin välttäminen jne. Unohdetaan kuitenkin tarkemmat opit.

Jokainen meistä on varmasti useita kertoja miettinyt, mitä elämällään tekisi. Mihin kannattaisi ryhtyä ja mihin ei? Onko minusta siihen tai tuohon? Kannattaako edes yrittää, eihän mulla ole yhtään lahjakkuutta tuohonkaan?

Monesti me myös sanomme, että ei tärkeintä ole päämäärä, vaan matka sinne. Kaunis ajatus, mutta onko se vähän oudosti sanottu? Miksi ihmeessä matka olisi tärkeämpää kuin päämäärä? Eikö silloin joko koko päämäärä ole asetettu väärin tai puhuja on jo lähtiessä valmistautunut epäonnistumaan?

Valo on jo meissä, se vain on vankina.

Päämäärä vai matka? Kysymystä voi tarkastella myös kolmannesta näkökulmasta. Entä jos tärkeintä ei olekaan päämäärä, eikä matka, vaan ihan jokainen yksittäinen askel – riippumatta siitä, onko askel jotain suurempaa matkaa. Jokaisessa ihmisessä asuu potentiaali radikaaliinkin muutokseen. Me pystymme sekä hyvään, että pahaan ihan uskomattomissa mitoissa. Ihminen vain ei ole rakennettu muuttumaan, vaan enemmänkin pysymään samana. Arkemme ei erityisemmin houkuttele meitä löytämään syvempiä ulottuvuuksia. Sillä jatketaan, millä tähänkin tultiin. Me kyllä asetamme tavoitteita, joista moni jää saavuttamatta. Tai vaihtoehtoisesti puskemme asenteella loppuun asti. Rankkaa oli, mutta tehty on. En sano, että kummassakaan vaihtoehdossa mitään väärää olisi. Jos kuitenkin ajattelee yksittäisiä askeleita (ilman selkeää päämäärää) merkityksellisinä, niin tilanne näyttääkin toiselta.

Valon tekoja ovat muun muassa toiselle ihmiselle hymyileminen, pienien kauniiden sanojen sanominen, välittävä koskettaminen, läsnä oleminen toiselle. Ei näillä tarvitse olla päämäärää, vaikka niillä varmasti on seurauksia. Kun tekee valon tekoja, ei tarvitse tietää, mihin kaikki lopulta päätyy, vaan niiden arvo on teko itsessään. Nykyajan pikaruokatodellisuudessa kaikkien asioiden pitäisi tapahtua heti tai vähintäänkin olla selkeänä heti, mitä tästä seuraa. Valon teot eivät tähän muottiin taivu. Ne vapautuvat vankilasta askel kerrallaan, sitä mukaan, kun me teemme niitä. Mitä niistä seuraa ja koska, on arvoitus.

Siksi pienen hyvän tekeminenkin on tavallaan uskonto – kuin modernia manikealaisuutta. Uskoa siihen, että jonain päivänä kauniit sanat ja jaetut hymyt palaavat lähettäjälleen, ja on hänen vuoronsa olla saama puolella.

Sama ajatus toimii myös toisinpäin. Jos pieniä hyviä tekoja yrittää sovittaa pikaruokatodellisuuden sääntöihin, niin pimeys kasvaa. Hyvän tekeminen välittömän vastapalveluksen toivossa ei ole hyvyyttä, vaan ainoastaan laskelmoitu sosiaalinen sijoitus. Se luo ympärilleen lisää välittömän vastapalveluksen odotuksia. Silloin ollaan entistä kauempana valon vapautumisesta.

Samaa ajatusta voi kokeilla myös toisenlaisiin tavoitteisiin, liittyvät ne sitten terveyteen, uraan, ihmissuhteisiin tai mihin vaan. Unohtaa päämäärä ja miettiä, mitä olisivat valon teot tässä asiassa. Tehdä niitä askel kerrallaan askeleen itsensä vuoksi. Hyvä summautuu ja hyvä yllättää kyllä lopulta.

Jokainen uskokoon mihin haluaa, mutta pieni ajatus sovellettua manikealaisuutta saattaa olla hyväksi jokaiselle.

”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen

Miten voisimme edistää tasa-arvoa? Entä jos tasa-arvon vihollinen onkin juuri tasa-arvo itse? Vastaamisen vaikeus alkaa jo ensimmäisellä askeleella: miten voimme määritellä sellaista, mitä ei voi olla olemassa? Voimme kuvitella tasa-arvon, jokainen tavallamme, mutta miljoonatkaan kuvitelmat, eivät tee siitä yhtään todellisempaa. Pystymmehän kuvitella Kuningas Arthurin ja Merlin -velhonkin. Tässä on tasa-arvo – on suuri harmi, että viisainkaan meistä ei pysty tuota lausetta totena lausumaan.

Mitenkäs sitä, mitä ei voi määritellä, voi sitten todentaa? Määrä, numerot ja kehityskäyrät ovat meille kuin paloja jumalasta. Rakkautta ei voi mitata määrässä, tämä toteamus on sentään kantanut meidänkin päiviimme. Muiden asioiden kanssa taitaa olla toisin. Me mittaamme kaikenlaista. Hölmöläisen hommaa monesti, jos malttaa rauhassa miettiä. Vaan juonen ydin onkin, että kertokoot numerot, mitä kertovat, niiden avulla voi aina vaatia parempia numeroita. Se on selkeää ja se näyttää ja tuntuu aktiiviselta tekemiseltä. Eihän se silloin voi olla väärin?

Yksi mielenkiintoinen mittari, jolla taivutamme tasa-arvoa numeroiksi, on: montako prosenttia johtajista on naisia ja montako miehiä? Jos luvut ovat lähellä toisiaan, onko se tasa-arvoa? Niin voisi äkkiä ajatella, vaikka todella pinnallista se onkin.

”Ei, kun tasa-arvoa on se, että kaikilla on sama mahdollisuus”, sanoi kaverini viime viikolla.

”Anteeksi, mutta mikä utopia tuo on?”, vastasin hänelle.

Jos tasa-arvoiseksi mahdollisuudeksi lasketaan se, että kuka vaan voi lähettää työhakemuksen, niin minua huuto-oksettaa. Apinakin voi kantaa kirjekuoren postiin, eikä koskaan tulisi valituksi mihinkään.

Kerrohan minulle, kuka ja missä loi esimerkiksi hyvän johtamisen parametrit? Ehkä miehet kauan sitten? Kuinka monesti olet lukenut keskenään ristiriitaisia johtajuutta käsitteleviä tekstejä? Ei niitä juurikaan ole, koska on konsensus siitä, mitä täytyy johtajan täytyy olla. Hyvä johtaminen on sitä ja tätä. Onhan se määritelty monta kertaa.

Tässä on kuitenkin iso haaste. Ei hyvää johtamista voi irrottaa tavoista, jolla organisaatio on rakennettu, miten palkitaan, millä vaatimuksilla rekrytoidaan, millä vaatimuksilla on aiemmin rekrytoitu, sanattomat säännöt jne. Nämä kaikki yhdessä luovat kokonaisuuden, jossa tänä päivänä pärjää toimimalla tietyllä tavalla. Miten se voi olla tasa-arvoa, jos on olemassa vahva kulttuuri, jossa tietyllä tavalla toimimalla pärjää paremmin kuin toisella?

Samaan aikaan puhutaan työelämän neljännestä vallankumouksesta. Itseohjautuvuus tulee ja ihmissuhteiden merkitys kasvaa valtavasti. Eikö juuri tässä yhtälössä pitäisi korostua naisten vahvuudet ihmissuhdetaidoissa?

Vaan näytäpä minulle, missä johtajuus on määritelty uuden vallankumouksen oppien mukaiseksi!

Kuinka monesti naiselle ura johtajana on vaatinut, että hän oppinut ja suostunut olemaan ”yksi jätkistä”? Yksi peli, yhdet säännöt. Ei ei ei ei. Ei se niin mene.

Erilaisuuden hyväksymisen määrä korreloi suoraan yhteiskunnan sivistyksen kanssa. Asiat muuttuvat, oikeudet muuttuvat, mielipiteet muuttuvat. Uudesta tulee normi. Tässä olemme Suomessa tulleet jo pitkälle. Mutta johtaja on edelleen sitä ja johtaja on edelleen tätä.

Olin tilaisuudessa, jos nuori naisjohtaja nousi lavalle puhumaan. ”Hyvät tissit”, kuiskasi mies bleiseri päällä vieruskaverilleen edessäni. Älä jumalauta puhu tasa-arvosta ja samoista mahdollisuuksista samassa lauseessa.

Miksi yhdessä pelissä ei voisi olla monta sääntöä? Miksi on oltava totuus, eikä vaihteluväli?

Maailma on ollut tähän asti jollakin tavalla ja se tapa, miten maailma on ollut, on tuonut tämän päivän johtajat siihen, missä he nyt ovat. Juuri nämä säännöt, jotka tänään ovat voimassa, sopivat heille. Muutos olisi heiltä pois. Tämän takia en usko prosenttien mittaamiseen. Tiedän. He nauravat minulle, kun sanon tämän.

”Poika, poika, eihän se nyt noin ole. Katos ku..”

Kyllähän minä katson. Katson ja kuuntelen, kun sinä näytät minulle rohkeimmat rekrytointisi johtamisessa. Juuri ne, missä tehdään jotain oikeasti erilailla. Ne, missä neljännen vallankumouksen opit tulevat todeksi. Ne, missä koko peliä on muutettu, koska on nähty, että erilaisuuden voima kasvaa kukkaansa nimenomaan vapaudessa. Eikä niitä, joissa vuosikymmeniä vanhat tavat määrittävät juonen kulun.

Jos minulla olisi osasto ja saisin palkata viisi esimiestä, niin haluaisin psykologin, tutkijan, lastentarhan opettajan, entisen kilpaurheilijan ja kokeneen myynnin osaajan. Enkä todellakaan rekryäisi kaikkia samanlaisella ilmoituksella ja vaatimuksilla, vaikka rooli olisikin kaikilla tiiminvetäjä. Uskon aidosti, että silloin päästäisin monesta esimiestyön hulluuksista eroon. Kuten esimerkiksi siitä, että ensin rekrytään viisi tiiminvetäjää samoilla vaatimuksilla, ollaan sokeita homogeenisen osaamisen järkyttäville rajoituksille ja sitten esimiespalaverissa haukutaan tiimiläisiä tyhmiksi, kun huomataan, että ”yhden koon johtaminen” ei riitäkään oikein mihinkään ja ratkaisuna lisätään vaatimista ja kontrollia. Miten homogeenisessä maailmassa voi puhua tasa-arvosta?

Pieni lapsikin sen tietää, ettei pallo mene kuution reiästä sisään.

Pieni lapsikin löytää keinon, millä ratkaista tilanteen.

Päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää

On aikainen, mutta olemme jo heränneet tekemään sitä, mitä täytyy tehdä. Ulko-ovi surisee auetessaan, sen sisuksissa on sähköä.  Vedän syvään henkeä ja anna kevätilman rauhassa lipua keuhkoihini. Kun tartun kahvaan, olen näkymätön. Se on muuten kuin normaali, paitsi että näkymättömänä ei tarvitse puhua. Ovelta näen, ettei aulassa ei ole ketään, mutta takanani kadulla rahisevat kiirehtivät askeleet. Pitkä mies sinisessä kansitakissaan pujahtaa samasta ovesta ja jatkaa ohitseni. Hän menee ja minä jään, ei vuorovaikutusta. Juuri niin kuin tarkoitin. Aamuaurinko kuultaa ohimennen panssarilasin läpi kuin valkoviini.

Aula avautuu vasemmalla, pöytien ympärillä tuoleja, joissa harvoin istuu ketään. Joskus sekin riittää, että tarjoaa mahdollisuuden, ihminen tykkää, kun saa valita. Haluan jatkaa suoraan seuraavalle sisäovelle, mutta minun täytyy hetki odottaa. Kansitakkimies kulki siitä ja haluan oikean etäisyyden. Sisäovi surisee paljon äskeistä äänekkäämmin kuin se toivottaisi tervetuloa. Olkoot niin, ovet saavat puhua. Käännyn oven jälkeen heti vasemmalle, kahvin ja tuoreen pullan tuoksu leijuvat miellyttävinä. Täällä heitä, muita, onkin monta. Ääneen puhuvat ja elehtivät käsillään. Tiskin takan nainen nyökkää ja hymyilee hylakermaisesti, äänetön rajatapaus, olen näkymätön. Nyökkään.

Kävelen tilan läpi, tämä on aina pahin kohta, heitä on joka suunnassa. Eteenpäin ja se on ohi.

Joku huutaa nimeni.

Joku huutaa nimeni.

Ei minua voi nähdä.

Joku huutaa nimeni.

Käännyn vahvistaakseni olotilani. Kokovartalohavahdun, se onkin hän – H.

Yhtäkkiä haluankin tulla nähdyksi.

H puhuu puhelimeen ja en ole ollenkaan varma roolistani tässä kohtaamisessa. Odotan, tuijotan ja toivon, mutta juurikin päinvastaisessa järjestyksessä. H osaa katsoa silmiin, vaikka tekisikin muuta. Se olisi ei-mitään, jos hänellä ei olisi juuri tuollaiset silmät. Mutta kun ne ovat. Katso minua, älä lopeta.

H puhuu enkä tajua kunnolla, mitä hän tarkoittaa. Kysyisin, mitä tarkoitat, mutta H:n kanssa on eri säännöt, päälaellaan se, mikä oli ilmiselvää.

Ennen kuin mikään edes alkaa, H sanoo, että hänen täytyy mennä. Ilkeästi juuri ennen kuin tipahtaa, hyväksyn tämän. Onneksi en minäkään ole vain joku. Tartun H:ta olkapäästä ja kuiskaan hänen korvaansa. Kuulen sanani samaan aikaan hänen kanssaan. Mitä helvettiä minä sanoin? Huuleni pettivät minut. Miksi sanoin juuri noin? H on ennenkin saanut minut aseettomaksi. H kääntyy ja tiedän, että hetki on ohi. Jos ryntäisin hänen peräänsä, päätyisin kauemmaksi.

Seuraavan oven takana on porraskäytävä. Tiedän hyvin, että nämä portaat ovat kulkemista varten, sillä täällä ei ole mitään nähtävää. Uhmaan tarkoitusta ja istun alas. Elämä on lyhyt ja minulla on paljon. Niin paljon, että lukitut ovet surahtelevat auki edessäni.

Olen hyvä kertomaan, että kaikki alkaa oikeasta kysymyksestä, mutta itse olen neuvoton. Seinät ympärilläni kaikuvat ääniä, tyhjä tila, kova kuori. Valkoiseen seinään olisi helppo kirjoittaa mitä vaan. Kun vain tietäisin, mitä haluan sanoa. Seurue kävelee ohitseni portaita ylös, olen palannut näkymättömäksi.

Tunnen syvää inhoa kaikuvaa valkoista kohtaan. En voi jäädä tähän, sanoinhan sen itsekin: täällä ei ole mitään nähtävää. Otan hissin ylimpään kerrokseen ja pala H:ta nousee mukanani.

Mikä olisi oikea kysymys?

Miten helvetissä täällä voisi pysyä totuudessa?

Minä olen valehdellut ja keksinyt sille oikeutuksen. Pitkään olin asian kanssa sinut, kunnes tajusin, että tekoa ei voi enää tarkastella yksittäisenä. Olen valehdellut ja valheellani kiihdyttänyt tsunamia. Haluaisin nyt hyvittää syntini edes osittain.

Kaverini pyysi minua aikoinaan laittamaan Facebookin videon, jossa soitan Gun’s n Rosesin Think About You -kappaleen. Mikäs siinä, olin biisiä toki ennenkin soittanut.

Ja nyt minä valehtelen.

Ei hän koskaan sanonut, että laita biisi Facebookiin. Mutta halusin silti laittaa sen ja tulla nähdyksi soittajana. Mitä hän todella pyysi, oli lähettämään kännykällä, kun soitan pätkän sitä sooloa. Eikä se mistään vanhasta muistista mennyt se biisi. En ollut ikinä opetellut säveltäkään sitä sooloa. Hinkkasin kaksi iltaa biisiä, että sain sen kulkemaan. Ja Facebookissa lukee tänäkin päivänä: ”Vanhasta muistista vähä guns n rosesia sinnepäin soitellen”. Se oli hyvinkin vaihtoehtoista totuutta. Pyydän anteeksi.

Mikä se tsunami sitten on, mitä olen kiihdyttänyt?

Inhimillisyyden joukkomurha somen kautta. Osallistuminen siihen valheiden sarjaan, jossa kerromme ja kuvaamme maailmamme huippukohtien kautta. Ei ole valhe ottaa kuva, kun kaikki on hyvin. Valhe on kertoa tarinaa vain huippukohtien kautta ja uskotella, että ne huiput olisivatkin todella vain keskiarvo. Minä en todellakaan osaa soittaa Gunnareita noin vaan ulkomuistista niin hyvin kuin se videolla onnistui. Se oli kahden illan treenin ja varmaan kymmenen eri oton tulos. Taitojeni keskitasoon nähden video saateteksteineen oli röyhkeää liioittelua.

Millä tekoni oikeutin, on, että joka pelissä on säännöt. Kultatussilla värittäminen on sosiaalisessa mediassa yleinen tapa. Eihän se silloin voi olla väärin?

Inhimillisyyden joukkomurha ei voi olla väärin?

Näinkö hulluksi olen tullut?

Yksi nainen kysyi, lähtisinkö joskus kahville, olisi kiva jutella elämänfilosofisista kysymyksistä. Hän kertoi, että häntäkin kiinnostaa kovasti päästä syvemmälle ihmisen psykologiaan. Mikäs siinä, ainahan kahvi maistuu. Tavatessamme hän ei oikeastaan osannut sanoa juuta eikä jaata asioihin, joista juttelin. ”Mä en tajua, mitä järkeä tommosissa teorioissa on.” Hymyilin, vaihdoin aihetta ja ymmärsin, että vielä ei ole näiden teorioiden aika.

Ja jälleen valehtelen.

Paljon helpompi olisi ollut rakentaa tarinaa tuota kautta. Totuus on kuitenkin, että minä itse pyysin häntä kahville, koska hän oli fiksun oloinen tyyppi, jonka uskoin jaksavan kuunnella tarinoitani. Ajatus semmoisesta hivelee aina naivistisella tavalla egoa. Saisi hetken tuntea itsensä päteväksi, vieläpä mukavan oloisen naisen silmissä. Ja en minä varmaankaan iloisesti hymyillyt, kun hän kyseenalaisti teorioitani. Vitutti enemmänkin sellainen kommentti.

Mutta miksi kertoisin sen täällä ja samalla antaisin itsestäni kuvaa pikkumaisena aikuisena lapsena? Siinä tekee vielä itsestään naurettavan, jos kertoo pyytäneensä jotain kahville ja suuttuneensa, kun hän ei ollutkaan samaa mieltä. Sankaritarinoita on sitä paitsi niin helppo rakentaa.

Ollako sankari vai ihminen? Ja mikä tässäkään tekstissä lopuksi on totta? Twitter on täynnä nerokkaita arjen tarkkailijoita, jotka ilman mitään klikkauskalastelua jakavat anekdoottejaan. LinkedIn on täynnä työelämän supersankareita, jotka menestyvät, koska arvostavat niin paljon muita ihmisiä ja ovat löytäneet juuri ne totuuden viisi täydellistä bulletia. Instagramissa ovat vain he, jotka laittavat designruokaa päivittäin ja loppuajan juovat rannalla alkoholia. Ja niin edespäin. Tsunami vyöryy, koska tavallisuus tukahtuu anekdoottien ja supersankaruuden alla. Kansa seuraa mieluummin voittajaa kuin keskiarvoa.

Jos en pelaa, olenko ulkona? Yksin miettiessä ahdistumme siitä, että riitänkö, kelpaanko? Kaikki muut osaavat kaikkea ja minä olen petos. Pian muut huomaavat, etten osaa oikeastaan mitään? Jokaisesta päivästä muodostuu haaste todistaa itsensä muille. Jokaisena aamuna oman arvon todistustaakka syntyy uudelleen.

Inhimillisyyden joukkomurha on kauhea asia.

Kuinka paljon elämästä kuluu hyväksymisen opetteluun?

Kuutiosta saa pallon, kun hioo tarkasti. Hetken se on entinen kuutio, pian jäljellä on pallo. Hän, joka hioi, voi olla missä vaan, mutta pallo jää sellaiseksi. Minä uskon, että se on vastuuttomuutta. Silti me jatkuvasti kerromme, miten sen, mitä näemme, pitäisi olla. Olisit enemmän tuota ja vähemmän tätä. Kun tulee saunasta, pakkasessakin on kuuma.

Heidän naurunsa on heidän. Tunnen jokaisen, enkä näe ketään. Minä hengitän ja he nauravat. Me olemme sujut. Aamulla kerroin arvostavani sitä paljon. En tiedä ottivatko tosissaan, mutta rehellisempi en osaa olla. Vaikka en ole läsnä, olen yksi. En yksin, vaan yksi. Siinä on elämän kokoinen ero, jos on nähnyt molemmat puolet.

Aurinko on palannut talvilomaltaan kuin Nuuskamuikkunen Muumilaaksoon. Valossa on pakko sulkea silmänsä, eikä silti ole pimeää. Hengitän, hengitän, on hienoa olla. En pelkää mitään, en kaipaa ketään. Tässä olen elossa. Jälleen he nauravat, hymyilen itsekin heidän iloaan.

Emme kukaan itseämme luoneet, kulmiamme muotoilleet. Siinä ne ovat pinnallamme, osana meitä. Ja niin helvetin vaikea niiden kanssa on elää. Kukaan ei ole, kuten pitäisi. Joko omasta mielestään tai sitten jonkun toisen mielestä. Se on tragedia. Mieti rakas ystäväni. Kuinka paljon elämästä kuuluu hyväksymisen opetteluun? Täytyy pelätä toista ja itseään, toivoa tulevansa palloksi. Vain huomatakseen, että muut ovat jo toisaalla.

Nuuskamuikkunen, mörkö ja hattivatti. Hän, joka hyväksyy varauksetta, on enkeli. Hän, joka hyväksyy, on painonsa arvosta kultaa. Heistä minä tänään kirjoitan.

Rakastan teitä jokaista.