Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.