Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.