Korottaa kuuseen, mutta säilyä kapsahtamatta. Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun. Onnistua ilman häpeää. Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee. Tärkeintä on irtipääsy, se, että huuto ja keho eivät ole enää yksi ja mytyssä, vaan kaksi ja kaukosuhteessa.

Katselin tekstiäni, melkein kokonainen sivu. Se oli pisin teksti, minkä olin koskaan kirjoittanut. Rehtori oli maanantaina kertonut, että kirjoituskilpailun voittaja pääsee koulujenväliseen. Kun Matias kysyi, että miten voi osallistua, julisti rehtori tyypilliseen tyyliinsä:

”Jokainen kirjoittaa ja osallistuu.”

Kun Matias jatkoi, että saako kirjoittaa, mistä vaan, vaikka jääkiekosta, niin rehtori otti silmälasit pois päästään. Se ei ollut koskaan hyvä merkki.

”Etkö tiedä, mitä itsenäisyys tarkoittaa?”

Matias pieneni, ainakin kymmenen senttiä katosi pituudesta.

”En varmaan sitten.”

Rehtori veti ison rullalla olleen kartan alas ja otti liitutaulun reunasta karttakepin käteensä. Se tarkoitti yhtä kuin, että suu kiinni ja varo virheitä. Rehtori pamautti kepillä Viipuria ja sen jälkeen Syväriä, kunnes aloitti saarnansa. Voisi ajatella, että saarna tarkoittaa uskonnollista puhetta ja tämä paatos sopi varsin hyvin siihen määritelmään.

Vaikka minua pelotti eteeni muodostunut kolminaisuus –  rehtori, kartta ja keppi – niin tuntui kuin olisin tajunnut saman tien, mitä sanoa koetettiin.

Kotona kysyin isältä, että voiko tietokoneella kirjoittaa, niin, että sen saa paperille.

”No onnistuuhan se, jos kirjoitat editoriin ja vien sen disketillä töihin ja printtaan.”

Ymmärsin oikeastaan vain sanan onnistuu.

Kirjoitin koko illan. En pelkästään omasta päästäni, vaan minulla oli ollut mentori  jo pitkään (tokikaan en termiä tuolloin tuntenut). Paappa usein kertoi tarinoita sota-ajoista, joita kuuntelin haltioituneena. Vasta vanhempana tajusin, että taisi muuta kuolema ja kärsimys jäädä niistä versioista pois. Tärkeimmän ymmärsin. Sen, että joskus ei riitä, että tekee sen, mihin pystyy, vaan täytyy tehdä se, mitä tarvitsee tehdä.

Seuraavana päivänä töistä tullessaan isä toi tekstini printattuna. Paperin toisella puolelle on NTM-verkon kartta. Hetken meinasin kysyä, että mikä on  se NMT, mutta sitten päätin, että keskityn vain tekstiini. Luin sen läpi ja korjasin mustekynällä kolme kirjoitusvirhettä, mitkä löysin. Olin ylpeä tekstistäni.

Paras virkkeeni oli mielestäni:

”Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.”

Taisi paappa hieman ajatuksessa auttaa, vaan sitäpä en rehtorille kertoisi. En ollut koskaan pärjännyt oikein missään kilpailuissa. Aiemmin syksyllä rehtori oli kehunut Lindan maasta taivaaseen, kun tämä toi jälleen koulujen välisistä kaksi kultamitalia. Itse en ollut lähelläkään päästä edes kisoihin.

Kun rehtori julisti kirjoituskilpailun ja kertoi aiheeksi Suomen itsenäisyys, päätin saman tien, että nyt minä näytän. Kaikki paapan tarinat ja valokuvat. Se kerta, kun sain kokeilla pukea päälleni sotilasasun, joka päällä hän palasi kotiin sodasta. Merkit olkapäillä kuin aitoa kultaa. Olin imenyt jokaisen tavun itseeni kuin janosta seonnut sieni.

Kymmenen pyytä oksalla, joista jokainen on sinun.

*

Istuimme liikuntasalin lattialla ja vihaisen näköinen musiikinopettaja takoi pianoa. Hän ei sietänyt yhtään epäjärjestystä ja 12 luokkaa ala-astelaisia liikuntasalissa tarkoitti nimenomaan epäjärjestystä. Tämä sai hänet saman tien vihaiseksi.

Ja vihaisena hän takoi pianoa kuin se olisi kaikkeen syyllinen.

”.. soi sanaa kuuuuultaaaaainen, ei laaaaaksoooaaa, ei kukkuuulaaa..”

Niin me lauloimme, kun pianoa taottiin salin reunalla. Laulun jälkeen rehtori käveli eteen ja alkoi puhua mikrofoniin. Sitä ja tätä, olimme nämä paatokset kuulleet jo aiemmin viikolla luokassamme.

Kunnes tuli sen aika. Kirjoituskilpailun voittaja.

Tiedätkö tunteen, kun samaan aikaan toivoo niin, että on vähällä haljeta, muttei silti usko itsekään?

Rehtori sanoi minun nimeni.

Hän sanoi nimeni.

Nousin seisomaan ja kun kävelin kohti rehtoria, Linda katsoi minuun suu ammollaan. Minä kävelin, Linda istui. Sinulle ehkä ihan sama – minulle valtavinta, mitä elämässäni oli siihen asti tapahtunut.

En hymyillyt, en kiirehtinyt. Pelkäsin, että olin sittenkin kuulut väärin. Olihan se mielestäni hyvä teksti, mutta olin vasta neljännellä luokalla.

Salin edessä rehtori antoi minulle kunniakirjan ja sanoi:

”Sinustahan voi tulla ihan oikea kirjailija vielä joku päivä.”

Olin niin ylpeä, että pelkäsin kuollakseni. Kun unelmasi on hetken totta, ja tuntuu, että kaikki ympärilläsi vaanivat sen viemistä.

Neuvostoliitto on niin iso maa, ettei se mahdu sotamiehen sydämeen, ja siinä on se ero.

Tajusin, mitä paappa sillä tarkoitti. Joskus on vain uskottava, vaikkei mikään ympärillä olisi puolellasi. Se, mitä on sydämessämme, on lopulta se, mitä me olemme. Se mihin me pystymme.

….oikea kirjailija vielä joku päivä.

Koulujen välissä kilpailuissa olin lopulta kolmas ja sain palkinnoksi Alexandre Dumasin Kolme muskettisoturia teoksen. Vaikka olin toki iloinen palkinnosta, ei se ollut mitään verrattuna siihen hetkeen, kun minä kävelin ja Linda, kuten kaikki muutkin, istuivat. Paappa oli taputtanut minua olkapäälle ja silittänyt hiuksiani, kun kerroin voitostani. Olin iloinen, kun hän tajusi saman tien, mistä puhutaan. Pyysi saada lukea tekstinkin ja kehui sitä pitkään.

Se hetki, kun haluaisi huutaa onneaan, jakaa sen koko planeetan kanssa – ja sitten todella päästää ääni ilmoille. Ei ole mitään väliä, kuka kuulee ja kuka kuuntelee.

Kun poljin kotiin koulusta itsenäisyyspäivän aattona, huusin alikulussa niin lujaa kuin jaksoin.

Jokainen kaiku tuntui kuin Jumalan siunaukselta. Hitto, minä tein sen.