Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.