Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.