Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”

Miten helkkarissa sen selittäisi?

Kun puitu pelto levittäytyy asuunsa, täytyy minun pysähtyä tekemään kunniaa. Siitä, mikä oli, on paljon vähemmän aikaa, kuin luuletkaan. Me olemme me, koska, se mikä oli, teki meidät. Sano mitä ikinä haluatkaan, uskoani tuohon et hetkauta milliäkään.

Peltojen takana moderni maailma kohoaa varjostuvaa metsää ylemmäksi. Tuulimyllyjä on tasan yhdeksän. Totta kai laskin ne, samalla, kun unohdin kuunnella, mitä ihmiset puhuvat. Välillä kiusaan itseäni ajatuksella, minne Platonin ideaopissa lopulta sijoitun.

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on ihan hyvä olla, vaikken puhu kenellekään?

Olen ollut mukana monessa, jossa kerrotaan, kuinka kauheaa kädenlämpöinen on. Ei tunnu miltään, kaikki vihaavat. Perspektiivihaasteiset laulavat perinnesävelmää. Kädenlämpöisen vaihteluväli on lopulta niin monesti ihmistä isompi. Erilaisuus ei ole tahdon tuoma saavutus, vaan kohtalo, joka ei ole ollenkaan yksinkertainen asia.

Olen aina pitänyt taitelijoista. Heistä, joille kaiken ei tarvitse olla yksi yhteen, vaan elämää voi rauhassa värittää ja se on ihan ok. Heidän kanssaan saatan unohtaa tuulimyllyjen absoluuttisen määrän.

Yksi taiteilijoista kysyi: ”Keksitkö kaiken vai kirjoitatko omasta naisestasi?”

Onko kukaan koskaan kirjoittanut mistään todellisesta? Onko kukaan koskaan tosiaan keksinyt kaiken? Me jokainen olemme velkaa todellisuudelle. Ei sillä, että sitä koskaan tarvitsisi maksaa takaisin. Riittää, kun tiedostamme.

Maasta olemme syntyneet, kädenlämpöisiksi päätyneet. Ihminen on ihme, muttei lopulta niin ihmeellinen. Muottia muisti Luoja lopulta harvoin vaihtaa. Se meitä yhdistää.

Saattaapa joskus vääristääkin, jos ei kaveri ole ensi näkemältä kuin minä.

Nythän hevonen keulii, mopo laukkaa. En pysynyt asiassa.

Rakastanko naista, josta kirjoitan?

Ihon päällä vai ihon alla? Lasken tuulimyllyjä, mutten kysele kuulumisia. Elän todellisuudessa, jossa sisimpäsi on minulle sinä. Pintaan voi tatuoida ristin tai saatanan, mutta ihomme alle emme pääse edes itse. Siellä asuu värähdys sitä, joka lopulta tuo meidät erottamattomasti yhteen. Sitä minä kuuntelen ja sanat menevät minulta niin helposti ohi.

Sano nyt jo, rakastatko?

Kyllä, mutten koskaan luvannut tavallisuutta. Ensimmäisellä ratakierroksella uutuus saa kaiken tuntumaan arvoitukselta, jännitys myötätuulena keventää askelta. Tiedät kyllä, mistä puhun. Se men inte röra, men du rör andå. Jännitys saa lupaamaan enemmän kuin koskaan oli varastossa toimittaa. Tiedät, mutta haluat silti sokeana uskoa. Lopulta se sattuu, muttei monesti niinkään pahasti, koska olihan sinulla aikaa hioa kaatumistekniikkaasi.

En osaa rakastaa leikisti. Välitän ihan liikaa kirjoittaakseni, jostain, mikä elää vain päässäni.

Tuuli puhaltaa lakeudelta ja olen tuntevinani rukiin nenässäni. Hitaasti, antaa sen tulla. Tässä olen ja uskon, etten ole yksilö, vaan helmi nauhassa. Voinhan minä valita asioita, vaan en itseäni.

”Mistä sä kirjoitat”, hän kysyy.

”Sinusta.”

”Minusta, miksi?”

Miten helkkarissa sen selittäisi, että minun on hyvä olla, vaikken osaisi selittää?

Hiustesi tuoksu laskeutuu ranteilleni.

Kun katson sinua pöytäsi ääressä, kestää pitkään ennen kuin huomaat. Seison eteisen hämärässä nurkassa, jota pihavalo ei notkeudestaan huolimatta tavoita. Vain muutama fotoni törmää ihooni, juuri riittäväsi tehdäkseen minusta hahmon silmälle. Nostat katseesi kirjasta ja käännät pääsi hitaasti kohti.

”Vakoiletko?”

”Ilmeisesti en, sillä vakoojia säpsähdetään.”

Astun askeleen lähemmäksi, fotonien osuttavaksi. Sinulla on tapa, että katsot suoraan silmiin ja nostat samalla hieman leukaasi. Se tarkoittaa hyviä asioita. Sen verran olen oppinut, vaikken koodiasi vielä olekaan murtanut.

Tässä kuussa aukeaa Helsinkiin taidenäyttely Van Gogh teoksista. Omalaatuinen hollantilainen, jonka työt ovat nousseet valtaviin arvoihin. En ole juurikaan perehtynyt taiteen historiaan, mutta Van Goghia minun on helppo ymmärtää. Hän mullisti perinteitä, hylkäsi realistisen valon ja värien tavoittelun. Levitti itsensä kankaalle, vaikkei sekään ollut tarpeeksi taltuttamaan ääniä sisällä.

Voima tunteen attribuuttina. Uhmallaan se saa aiemman totuuden näyttämään vain vaihtoehdolta. Van Gogh onnistui auttamaan meitä hyväksymään sen alkumaultaan karvaan tosiasian, että jokaisen maailma on vain subjektiivinen luonnos.

Nouset peilin eteen irrottamaan korvakorusi ja kallistat päätäsi ensin vasemmalle. Tunnen valahtavien hiustesi tuoksun eteiseen saakka, vaikka realistien mielestä se olisi mahdotonta.

Kasvojesi kaareva kauneus piirtää peiliin sonetin. 14 säettä, jotka antavat sydämelleni syyn. Tapa, jolla minuun heijastut, kirjoittaa huomiseni uudelleen. Vaihtaa värejä siihen, joka jo tummuudessaan heijasteli huonon kuiskauksen palloaaltoja.

Minun täytyy tuijottaa, vastaanottaa. Kun kallistat päätäsi oikealle, hiustesi tuoksu, joka äsken oli kastanjanruskea, kääntyy sinooperiksi. Jos osaisin vähääkään maalata, aloittaisi tästä.

Tiedät, että tiedän, ettet käytä mekkosi alla rintaliivejä. Lasket korvakorut peilin reunalle. Saman suuntaisesti, koska pienillä asioilla täytyy olla oikea järjestys. Peili välitilaobjektina katsot minua silmiin, annat leukasi kohota hieman. Hiustesi tuoksu laskeutuu ranteilleni.

Astun toisen askeleen, lähes huoneesi kynnykselle. Vanhan mallin puiset leveät karmit – ajalta, jolloin kynnystäkin vielä kunnioitettiin. Nostan varpaani nojaamaan kynnykseen. Olet lähes liikkumatta. Pidät katsekontaktin voimaa yllä vain koska haluaisit nähdä katseeni laskevan hieman. Saat, mitä haluat, sinä olet upea.

Palaat pöytäsi ääreen ja minä kaksi askelta taaksepäin. Fotoni kulkevat jälleen ohitseni. Mitä näen on totta. Hahmona varjossa, syy sydämessäni, odotan rauhallisesti, että saat asiasi päätöksen.

Ei vanhan ajan kynnyksiä tehty leveiksi siksi, että ne olisi vaikeampi ylittää, vaan siksi, ettei niitä ylitettäisi vahingossa.

Ilta taittuu yöksi ja istut pöytäsi ääressä syventyneenä mieteisiisi. Katselen kauneuttasi, piirrän ääriviivojasi yhä uudelleen. Rakkauteen saakka.

Rahaa tekemään, rahaa tekemään

”Hienoa olla pitkästä aikaa koolla taas”, sanoi Juke ja kohotti Tappara-mukiaan ilmaan.

Tiedä sitten johtuiko väärän seuran logosta vai mistä, mutta vaikka jokainen meistä olikin samaa mieltä, vain Petri vastasi nostamalla omaa mukiaan.

”No mitäs?” Juke jatkoi ja antoi hymyilevien kasvojensa kiertää.

Siitä tosiaan oli pitkä, kun olimme toimistolla viimeksi porukalla aamukahvit juoneet. Maaliskuun loppupuoli taisi jäädä viimeiseksi arvaukseksi. Nyt olimme jo syyskuun taitteessa. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana päätyikkunoista sisään, lämpömittari pankin seinässä paljasti kesän kuitenkin jo keräilevän kamojaan.

”Ilmassa lehtiä lentelee, kesän leikeistä viimeinen”, muistelin 20 vuotta sitten kirjoittamani biisinsanoja. Samat olivat nuo puistikon koivut jo silloin. Hullua, miten elämä kulkee. Istuin tapani mukaan taustalla kuin itsekseni ja katselin hiljaisena tapahtumia. Jälleen hymyilytti ajatus, miten paljon jälleen näkevät ihmiset kohdatessaan puhuvat ja miten vähän he samalla sanovat.

”Mites teille?”

”Mitäs täs. Samaa samaa.”

Kun tuttuunkin ihmiseen pitää tutustua uudelleen, haistellen tunnelmaa kuin kohtaavat koirat kuonoilla toisiaan, alan olla taipuvainen uskomaan, että ihminen todellakin on yksi eläinlaji.

Kun päällimmäiset perunat tulivat lopulta pestyiksi, laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sä olet kyllä lihonut”, heitti Petri Jukelle.

”Niin säkin, mutta vähän enemmän kuin mä”.

Naurua, joka karkotti viimeisetkin kuurankukat kohtaamisen nurkista.

”Kuunnelkaas tätä, Marin sanoo, ettei UPM olisi saanut sulkea sitä tehdasta. Voiko pääministeri tommosia ladella?” kysyi Sari päivän lehti käsissään.

Otin syvän hörpyn jo hieman jäähtynyttä kahvia. Vaikka uutinen sinänsä oli tuore, olin vakuuttunut, että tunsin tulevan keskustelun käsikirjoituksen. Talous on aihe, josta pörssiyrityksen kahvihuoneessa on jokaisella näkemys. Heitä, joiden mielestä kaikki pitäisi olla vapaata markkinaa ja heitä, joiden mielestä isojen yritysten pitäisi kantaa pienestä ihmisestä huolta. Ja sitten niitä humanisteja, joiden vahvuus on runoalyyseissä, kuten Juke joskus hieman kiihtyneenä minua ja Saria kuvaili.

Kuin tilauksesta Juke avasikin pelin:

”Voittoa niiden pitää tavoitella, Punaiset ristit on erikseen”.

Taustalla (eli tutkan alla, kuten kaverini sanoo) istuessa on aina se valtti kädessään, että voi rauhassa olla huomaaton, kunnes itse päättää liittyä keskusteluun. Annoin Juken ja kumppaneiden ottaa ensimmäiset höyryt pois, kunnes sanoin:

”Kyllä meistä jokainen on paljon velkaa sosiaalidemokratialle.”

”Ai demareille vai!” Juke huudahti.

”En mitään puoluetta tietääkseni maininnut. Sanos ekonomi Mäkisalo, missä maassa ja minkä poliittisen systeemin seurauksena kansan elintaso on parempi kuin skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa?”

Luonnollisesti kuuntelin kiinnostuneen oloisen puolustuksen puheenvuoron, mutta mielessäni olin jo valmis. Tutkan alla ei tarvitse tavoitella erävoittoja, riittää, kun muuttaa maailmaa. Grandioottisuudessaan sittenkin realistinen ajatus, sillä monesti vähän on paljon. 90-luvulla telkkarissa pyöri päänsärkylääkkeen mainos, jossa kaksi biisoni juoksi valtavalla vauhdilla päänsä yhteen. Jo silloin mietin, että jos olisin biisoni niin väistäisin viime hetkellä ja antaisin sen toisen puskea ilmaan. Kun se olisi huohottanut hölmistyksensä pois, olisin kysynyt:

”Eikö ollutkin paljon fiksumpaa näin?”

Palaan ajatuksistani todellisuuteen juuri kuullakseni Sarin sanovan:

”Kyllähän se totta on, että sosiaalidemokratia on tärkeä osa maan historia. Olisi munkin lähtökohdilla jäänyt yliopisto käymättä jossain muualla.”

”No tuo voi olla totta”, Juke myöntää.

Keskustelu jatkui, mutta totta puhuakseni en siitä enää niin piitannut. Katselin ihmisiä ympärilläni ja empatian sivel maalailee silmäkulmiani. Uskallan kutsua jokaista kaverikseni. Osan kanssa olemme kulkeneet tässä toimistossa jo yli vuosikymmenen. Iloa, surua, voittoja ja konflikteja. Lähes jokaisen kanssa olemme kuiskailleet elämästä asioita, mitä ei kaikkien kuullen haluaisi sanoa. Yksikään Gant-neule tai Louis Vuitton -laukku ei pysty kuin hetkeksi hämärtää sitä, mistä meidän pinta on lopulta tehty.

Biisonit puskevat, koska heiltä puuttuu se, mikä vain ihmisellä on. Mahdollisuus sivistyä vaistojaan viisaammaksi. En ole koskaan ymmärtänyt valtavan vaurauden tavoittelua. Vaikka me kaiken elämässä saisimme, mihin sen laittaisimme? Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksei yhdellä saisi olla enemmän kuin toisella. Kateus on syistä katalimpia.

Katselin puistikon koivuja, joita mereltä puhaltava tuuli taivutti oikealle. Tutkan alla. Ehkä tämä on se, mihin minut luotiin. Osaansa taipua, toisia rakastaa. Elämässä on niin monta tapaa olla oikeassa, ettei se lopulta vaadi paljoakaan. Kiitollisuuden äärelle sen sijaan kulkee paljon kapeampi portti. Täytyyhän jonkun senkin puolta pitää.

”Aijai, eiköhän mennä töihin!” Juke sanoi ja nousi seisomaan. Venytteli hetken lihaksiaan ja lisäsi käännettyään katseensa minuun: ”Rahaa tekemään, rahaa tekemään.”

En voinut olla nauramatta. Juuri tämän takia kannatti lähteä toimistolle.

Ei kannata ihmetellä erikseen

Syyskuun aurinko osaa hommansa. Leikkaa aamun kastepisaroiden läpi, taittuu väreiksi. Silittää vasenta poskeani kuin olisimme rakastuneita. Ja se kaikkein tärkein, se todellakin lämmittää. Venyttelen kylkiäni ja hengittelen aamupäivää korostetusti. Tällaisina hetkinä etätyöt tuntuvat siunaukselta.

Sukat kostuvat kevyesti, kun kävelen crocseille hieman liian pitkällä nurmikolla. Aihe palaverissa on monimutkainen – miten toimimalla saamme jokaisesta ihmisestä parhaan irti ja samalla annettua jokaisella mahdollisuuden löytää oma tapansa toimia.

Jaettu valta, tuottavuus ja oma vastuu. Taikasanat vilahtelevat puheissa.

Kun hetkeksi unohdun katselemaan kahden oravan rallia navetan seinällä, tuntuu, etten menettänyt keskustelusta mitään. Kävelyä tarrapaperilla.

Sanon ehkä jo kolmatta kertaa:

”Ei monimutkaisiin asioihin ole koskaan yhtä ratkaisua. Odotusarvo taitaa olla liian optimistinen”

Kokouksen päätyttyä kävelen hetkeksi istahtamaan terassituolin pehmeyteen. Sofia näyttää lähettäneen ison liudan viestejä kuin jonkin näytelmän käsikirjoituksen. Minulla menee hyvä tovi päästä juoneen mukaan. Vasta viimeinen viesti on kysymys, joka hieman vetää yhteen kokonaisuutta:

”Pelkäätkö sä kuolemaa?”

”En aktiviisesti, enkä toisaalta ole asiaa juuri ajatellutkaan”, vastaan hänelle.

Vastattuani selailen viestitulvaa vielä uudelleen. Asia poukkoilee kuin latoon lentänyt lintu. Sofialla on oma paniikkinappulansa. Kun kerran mainitsin hänelle asiasta, hän vastasi:

”Ai on vai? Missä se sitten on?”

”En oo ihan varma, sanoisin, että käden ulottuvilla.”

Laitan kuulokkeet takaisin päähäni ja klikkaan seuraavan palaverin auki. Vaikka pidän työstäni, leijuu déjà vu kevyenä sumuna monen päivittäisen kokouksen reunamilla. Muistan, kuinka pääsiäisenä lapset valitsivat pitkään ja huolella suklaamunia, kunnes lopulta päätyivät Nalle Puh – ja Autot-teemoilla käärittyihin muniin. Kun seuraavana päivä munat sai avata ja syödä, ihmetteli pienempi hämillään:

”Iskä, miten nää voi maistua ihan samalta?”

Loppujen lopuksi suklaamunia voi tehdä hyvin rajallisin tavoin. Ei ole silti vaikea saada asiat näyttämään eriltä, mutta niiden sisällä maailman säännöt pitävät yleensä pintansa.

”Haloo? Oletko siellä?”

Säpsähdän ja huomaan ajatuksissani unohtaneen liittyneeni palaveriin. Nousen ylös tuolila ja jatkan kävelyäni.

”Joo, anteeksi, vähän pätkii..”

*

Illalla soitan Sofialle.

”Kuolemako vaanii?”

”Hehe, joo ja ei. Oon tosissani.”

”Ymmärsinkö oikein, että työterveydessä sun oli siis käsketty liikkua enemmän ja stressata vähemmän?”

”Niin just. Ja mä googlasin, mitä kaikkee stressi aiheuttaa ja…”

Käden ulottuvilla, kuten sanoin. Hilpeys ja empatia kietoutuvat tanssimaan tangoa mielessäni, kun kuuntelen Sofiaa. Hieman verenpainetta, heräämistä yöllä, stressiä. Matka työterveyslääkärin sanoista kuoleman pelkoon koettelee loogisuuden ääriviivoja, muodostaen kuitenkin sinänsä uskottavan ajatuskulun. Jos noihin oireisiin todella kuolisi, olisi maailmassa pian yllättävän paljon tilaa. Tätä en tietenkään voi Sofialla sanoa ja mietinkin kuumeisesti, miten vastaan, kun kuvaelma lopulta taukoaa.

”Mikä tuossa kuulostaa kaikkein pahimmalta?”

”No se, kun en tiedä, mitä seuraa.”

”Että ne vain kasvaisi ja kasvaisi, etkä voi mitään?”

”Jotain sellaista.”

”Ootko kuullut, että niin olisi jollekin käynyt?”

”No en, mutta..”

Nalle Puh- ja Autot-kääreet, samalta maistuva suklaa. Sofia on tärkein ystäväni, enkä epäile hänen pelkonsa aitoutta hetkeäkään. Tunne on tosinta totta sille, joka sen kokee. Samaan aikaan meillä ihmisillä on ainutlaatuinen kyky olla itse ymmärtämättä lauseita, joita osaamme muille kertoa – Yksi rasahdus pimeässä voi saada unohtamaan kaikki vakuuttelut siitä, ettei mörköjä ole olemassa. Se, mikä tulee iholle, on totta juuri silloin. Ja juuri silloin on ei voi olla koskaan muulloin kuin se on. Sen täytyy olla siis ainutlaatuista.

”Se sun työterveyslääkäri on risahdus pimeässä metsässä, kun…”

”Apua! Taasko sä sekoat ja tulee joku käsittämätön tarina…”

En voi olla nauramatta reaktiolle.

”Tiedätkö, mä kerran pelkäsin yhtä juttua ihan älyttömästi ja yksi fiksu tyyppi sanoi mulle, ettei mitenkään voi just nyt todistaa mulle, että mun pelko on aiheeton, mutta ajan kanssa tulen huomaamaan, että se oli.”

Kun lopettelemme puhelua, on Sofia saanut skaalattua mittasuhteita parempaan suuntaan. Joskus muutamakin kysymys pelkojen todellisesta luonteesta riittää palauttamaan mörön takaisin satukirjaan.

*

Seuraavana aamuna heti ensimmäisessä palaverissa kollegani aloittaa:

”En tajua, miten tämä asia ei nyt ole ollenkaan jalkautunut…”

”Ainutlaatuisuus on liioittelua ja lopulta melkein kaikki johtuu samoista vanhoista syistä. Ei aina kannata ihmetellä erikseen.”

Hiljaisuus linjoilla saa minut jo hetkeksi katumaan lausahdustani, mutta sitten naurahdan itsekseni. Potkaisen crocsit jaloistani korkealle ilmaan ja annan kostean nurmen pestä paljaita jalkojani.

Juuri nyt se koskettaa ihoani, tulee todeksi hymyssäni.