Soon kirkkovene

Alikulun seinään oli maalattu punaisella kauhistus. Niin äiti kuvaa kauppareissulla nimitti. Se oli keskellä varjoisampaa seinää niin, että sen näki vasta, kun oli laskeutunut sisälle tunneliin. En voinut käsittää, miten joku oli uskaltanut maalata kauhistuksen sinne seinään. Ilman lupaa, mitä jos joku olisi nähnyt?

”No anna olla, ei sitä tarvi tuijottaa”, äiti sanoi, kun kysyin, että mikä kauhistus se on.

Seuraavana päivänä naapurissa kaverin isoveli sanoi hieman ääntään madaltaen heidän olohuoneessaan, että se on vittu. Ei sekään paljon asiaa selventänyt, mutta koska sana sanottiin kuiskaten, ymmärsin, ettei sitä kannata toistaa. Asia jäi vaivaamaan minua.

Parin viikon päästä olin hoidossa isovanhempieni luona. Kun mummo meni kellarista hakemaan mehua, kysyin paapalta äkkiä:

”Mikä kuva se on siellä alikulun seinässä?”

Paappa naurahti ääneen ja kuunteli sitten, vieläkö mummo oli kellarissa. Kun pieni kolina lattian alapuolelta varmisti asian, hänkin madalsi ääntään:

”Soon kirkkovene.”

Sitten hän tempaisi sanomalehden ja oli syventyvinään siihen, kun mummo palasi mehupullon kanssa. Mietin, että on se nyt kumma asia, kun kaikkien pitää kuiskata.

Koulu alkoi syksyllä. Joka päivä ajaessani kuljin alikulun kautta ja vilkaisin (en missään nimessä tuijottanut) kauhistusta. Koulusta kotiin tullessa ajelimme usein Matiaksen kanssa yhtä matkaa. Hän oli uusi kaveri, jonka olin tavannut vasta nyt syksyllä koulussa, vaikka hänen kotitalonsa olikin vain parin kilometrin päässä omasta kodistani. Aina alikulkuun ajaessamme Matias huusi jotain ja iloitsi, kun ääni kaikui. Hän ei tuntunut juurikaan piittaavan punaisesta graffitista seinällä.

Yhtenä perjantaina olin menossa viikkorahallani ostamaan irtokarkkeja ja päätin itsekin kokeilla huutaa. Päästin pitkän ”Böööööö!” ja kaiku tuntui tosiaan hyvältä. Toisesta suunnasta alikulkuun tullut pariskunta hieman katsoi päälleni ja hetken kaduin huutoani. Talven taittuessa olimme Matiaksen kanssa ehtineet huutaa jo niin monta eri ääntä kaikumaan, että graffitit olivat merkitysasteikolla tippuneet kauas kaikukokeilujen taakse.

Oltiin jo helmikuussa, kun tulimme yhdessä Jaakon luota. Koko ilta oli kisattu urheilupelissä tietokoneella, jossa lopulta voitti se, joka rämpytti joystickia nopeimmin. Hyvä tunnelma jatkui pyöräillessämme ja naureskellen laskimme mäkeä alas alikulkuun. Heti suuaukolta näimme, että tunnelissa oli reitti tukittuna. Joukko yläastelaisia oli pyörineen muodostanut barrikadin. Jarrutimme, mutta jäätyneellä pohjalla pyörät liukuivat sen verran lähelle, ettei enää voinut noin vain kääntyä. Esiin astui poika, jolla päällään farkut ja farkkutakki, johon oli ommeltu kiinni kaikenlaisia merkkejä. Sen verran erotin alikulun hämärässä, että yhdessä merkissä luki Manowar. Päässään hänellä oli musta lippalakki, vaikka oltiin kevyesti pakkasen puolella.

”Maksaa vitosen mennä tästä”, kukko sanoi kovaan ääneen. Taustalta kuului pientä tirskahtelua, mutta kun kukko käännähti saman tien katsomaan taakseen, tirskahtelu loppui.

”No niin vitonen tohon”, hän osoitti kämmentään.

Ei meillä ollut markkaakaan rahaa. Tuijotin kukkoa ja porukkaa taustalla. Minua pelotti. Kukko astui askeleen lähemmäksi ja minua pelotti entistä enemmän.

”No löytyykö sitä vitosta vai?” hän jylisi.

Kaiku. Kirkkovene. En tiedä, mikä ajatukseni yhtäkkiä kasasi. Huomasin, että kukko koristellussa farkkutakissaan möykkäsi, niin äänekkäästi, että koko alikulku kaikui.

Vilkaisin nopeasti kauhistusta seinällä ja vastasin:

”Sä huudat niin, notta kirkkovenekin kaikuu.”

Koko porukka hiljeni ja tuijotti. Sekunnissa sydämeni löi ohi rytmistä, pian kävisi todella kalpaten. Sitten kaikki repesivätkin nauramaan ja kukko teki meille tilaa.

”Tämähän oli hauska jätkä, lähtekää meneen.”

Polkaisimme pyörät liikkeellä ja vasta sairaalan kohdalla, kun alikulku oli varmasti kadonnut horisonttiin, jarrutin ja kysyin Matiakselta:

”Mitä mä sanoin? Miksi ne nauroi?”

”En mä tiedä!” Matias huohotti ja katsoi taakseen kuin varmistaakseen vielä kerran, ettei kukko aseenkantajineen ollut perässä.

*

”Hei, pysy pois sieltä autotieltä”, Matias huusi tyttärelleen.

Alkukesän aurinko antoi luonnon lisäksi erityistä energiaa lapsillekin, jotka säntäilivät edellämme sinne tänne. Sairaalan mäen alla oli valunut vesi vielä isona lammikkona. Liekö maa vielä roudassa siinä kohtaa. Talven hiekoitukset nostivat kevyttä pölyä ilmaan, kun kävelimme keskustaan päin.

Siitä oli pitkä aika, kun Matias oli viimeksi käynyt täällä maalla. En ollut  nähnyt hänen nyt jo 3-vuotiasta tytärtäänkään aiemmin.

”Aada! Nyt sivuun sieltä!” Matias komensi uudelleen, kun isompi lava-auto huristi ohitsemme.

”Tämähän on kuin mikäkin metropoli nykyään. Joutuu ihan olla varuillaan”, hän naureskeli.

”Tapahtumien keskus, niinhän moon sulle aina sanonut.”

”Muistatko, kun tässä meni se pienempi alikulku?”

Matias osoitti pengertä, jossa nyt ruusupuskat hiljalleen heräilivät talviunestaan. Vanha alikulku oli purettu jo 15 vuotta sitten ja nyt vieressä oli paljon isompi tunneli kaksine autokaistoineen ja pyöräteineen. Minua hieman huvitti kysymyksen hölmöys. Totta kai muistan, minähän se täällä olen elämäni asunut.

”Kirkkovene”, vastasin hänelle.

Matias nauroi ääneen ja huusi pitkään ”Auuuuuuuuuuuuuuuuuuu”. Vaikka ei ruusupenger ääntä heijastellutkaan, kuulin kaiun mielessäni.

”Ei hitto mä pelkäsin silloin”, Matias sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Vitonen tullimaksua?”

”Just silloin. Tiedätkö, mä oon muistellut sitä monta kertaa.”

Katsahdin Matiakseen, joka seurasi silmä tarkkana edellään rientävää Aadaa. Tiesin, että hän kyllä jatkaa kertomustaan, jos kerrottavaa on. Omat lapset kävelivät nyt pari askelta Aadan edellä takaperin kuin olisivat hekin olleet häntä vahtimassa.

”Tiedätkö, sä olit silloin ääni, et kaiku.”

”Niin mitä?”

”Niin se jätkä, joka siellä möykkäsi ja ne pellet sen taustalla. Niitä on maailma täynnä, semmoset on kaikuja. Ne toistaa sitä samaa hiton showta. Sitten vetäsit jotain, mitä ne ei osannut odottaa ja ne oli heti ihan pihalla. Sä olit ääni, et kaiku. Tajuutko?”

Jätin myöntämättä, että kyllä ihan heti tajunnut. Samassa Aada jälleen nappasi Matiaksen huomion ja aihe jäi siihen.

*

Illalla, kun lapset olivat jo nukkumassa istuskelin itsekseni olohuoneessa ja mietin uudelleen Matiaksen sanoja. Ääni ja kaiku. Hiljakseen aloin ymmärtää, mitä Matias tarkoitti. Kuinka helppoa onkaan maalailla samoja kauhistuksia, joita miljoonat muutkin maalaavat ympäri maailmaa. Revitellä suustaan samaa uhoa.  Ja kuinka helposti semmoinen kupla sitten lopulta puhkeaakaan.

Sammutin olohuoneen valon ja menin sänkyyn. Asetettuani herätyksen, laitoin vielä Matiakselle viestin: ”Nyt mä tajuun. Oot nero.”

Aamulla nauroin pää edelleen tyynyssä hänen vastaukselleen:

”Yllättävän vähän aikaa siihen meni tällä kertaa. Au auuuuuu!”