Ei kannata ihmetellä erikseen

Syyskuun aurinko osaa hommansa. Leikkaa aamun kastepisaroiden läpi, taittuu väreiksi. Silittää vasenta poskeani kuin olisimme rakastuneita. Ja se kaikkein tärkein, se todellakin lämmittää. Venyttelen kylkiäni ja hengittelen aamupäivää korostetusti. Tällaisina hetkinä etätyöt tuntuvat siunaukselta.

Sukat kostuvat kevyesti, kun kävelen crocseille hieman liian pitkällä nurmikolla. Aihe palaverissa on monimutkainen – miten toimimalla saamme jokaisesta ihmisestä parhaan irti ja samalla annettua jokaisella mahdollisuuden löytää oma tapansa toimia.

Jaettu valta, tuottavuus ja oma vastuu. Taikasanat vilahtelevat puheissa.

Kun hetkeksi unohdun katselemaan kahden oravan rallia navetan seinällä, tuntuu, etten menettänyt keskustelusta mitään. Kävelyä tarrapaperilla.

Sanon ehkä jo kolmatta kertaa:

”Ei monimutkaisiin asioihin ole koskaan yhtä ratkaisua. Odotusarvo taitaa olla liian optimistinen”

Kokouksen päätyttyä kävelen hetkeksi istahtamaan terassituolin pehmeyteen. Sofia näyttää lähettäneen ison liudan viestejä kuin jonkin näytelmän käsikirjoituksen. Minulla menee hyvä tovi päästä juoneen mukaan. Vasta viimeinen viesti on kysymys, joka hieman vetää yhteen kokonaisuutta:

”Pelkäätkö sä kuolemaa?”

”En aktiviisesti, enkä toisaalta ole asiaa juuri ajatellutkaan”, vastaan hänelle.

Vastattuani selailen viestitulvaa vielä uudelleen. Asia poukkoilee kuin latoon lentänyt lintu. Sofialla on oma paniikkinappulansa. Kun kerran mainitsin hänelle asiasta, hän vastasi:

”Ai on vai? Missä se sitten on?”

”En oo ihan varma, sanoisin, että käden ulottuvilla.”

Laitan kuulokkeet takaisin päähäni ja klikkaan seuraavan palaverin auki. Vaikka pidän työstäni, leijuu déjà vu kevyenä sumuna monen päivittäisen kokouksen reunamilla. Muistan, kuinka pääsiäisenä lapset valitsivat pitkään ja huolella suklaamunia, kunnes lopulta päätyivät Nalle Puh – ja Autot-teemoilla käärittyihin muniin. Kun seuraavana päivä munat sai avata ja syödä, ihmetteli pienempi hämillään:

”Iskä, miten nää voi maistua ihan samalta?”

Loppujen lopuksi suklaamunia voi tehdä hyvin rajallisin tavoin. Ei ole silti vaikea saada asiat näyttämään eriltä, mutta niiden sisällä maailman säännöt pitävät yleensä pintansa.

”Haloo? Oletko siellä?”

Säpsähdän ja huomaan ajatuksissani unohtaneen liittyneeni palaveriin. Nousen ylös tuolila ja jatkan kävelyäni.

”Joo, anteeksi, vähän pätkii..”

*

Illalla soitan Sofialle.

”Kuolemako vaanii?”

”Hehe, joo ja ei. Oon tosissani.”

”Ymmärsinkö oikein, että työterveydessä sun oli siis käsketty liikkua enemmän ja stressata vähemmän?”

”Niin just. Ja mä googlasin, mitä kaikkee stressi aiheuttaa ja…”

Käden ulottuvilla, kuten sanoin. Hilpeys ja empatia kietoutuvat tanssimaan tangoa mielessäni, kun kuuntelen Sofiaa. Hieman verenpainetta, heräämistä yöllä, stressiä. Matka työterveyslääkärin sanoista kuoleman pelkoon koettelee loogisuuden ääriviivoja, muodostaen kuitenkin sinänsä uskottavan ajatuskulun. Jos noihin oireisiin todella kuolisi, olisi maailmassa pian yllättävän paljon tilaa. Tätä en tietenkään voi Sofialla sanoa ja mietinkin kuumeisesti, miten vastaan, kun kuvaelma lopulta taukoaa.

”Mikä tuossa kuulostaa kaikkein pahimmalta?”

”No se, kun en tiedä, mitä seuraa.”

”Että ne vain kasvaisi ja kasvaisi, etkä voi mitään?”

”Jotain sellaista.”

”Ootko kuullut, että niin olisi jollekin käynyt?”

”No en, mutta..”

Nalle Puh- ja Autot-kääreet, samalta maistuva suklaa. Sofia on tärkein ystäväni, enkä epäile hänen pelkonsa aitoutta hetkeäkään. Tunne on tosinta totta sille, joka sen kokee. Samaan aikaan meillä ihmisillä on ainutlaatuinen kyky olla itse ymmärtämättä lauseita, joita osaamme muille kertoa – Yksi rasahdus pimeässä voi saada unohtamaan kaikki vakuuttelut siitä, ettei mörköjä ole olemassa. Se, mikä tulee iholle, on totta juuri silloin. Ja juuri silloin on ei voi olla koskaan muulloin kuin se on. Sen täytyy olla siis ainutlaatuista.

”Se sun työterveyslääkäri on risahdus pimeässä metsässä, kun…”

”Apua! Taasko sä sekoat ja tulee joku käsittämätön tarina…”

En voi olla nauramatta reaktiolle.

”Tiedätkö, mä kerran pelkäsin yhtä juttua ihan älyttömästi ja yksi fiksu tyyppi sanoi mulle, ettei mitenkään voi just nyt todistaa mulle, että mun pelko on aiheeton, mutta ajan kanssa tulen huomaamaan, että se oli.”

Kun lopettelemme puhelua, on Sofia saanut skaalattua mittasuhteita parempaan suuntaan. Joskus muutamakin kysymys pelkojen todellisesta luonteesta riittää palauttamaan mörön takaisin satukirjaan.

*

Seuraavana aamuna heti ensimmäisessä palaverissa kollegani aloittaa:

”En tajua, miten tämä asia ei nyt ole ollenkaan jalkautunut…”

”Ainutlaatuisuus on liioittelua ja lopulta melkein kaikki johtuu samoista vanhoista syistä. Ei aina kannata ihmetellä erikseen.”

Hiljaisuus linjoilla saa minut jo hetkeksi katumaan lausahdustani, mutta sitten naurahdan itsekseni. Potkaisen crocsit jaloistani korkealle ilmaan ja annan kostean nurmen pestä paljaita jalkojani.

Juuri nyt se koskettaa ihoani, tulee todeksi hymyssäni.