Mille Elvis nauroi kanssani

Makuuhuoneen ikkunasta näen, miten pisarat pärskyvät ulkorakennuksen mustalla peltikatolla päänsä lyöneinä. Laskeutuvat sitten riehuttuaan ränniin, jossa keräävät uutta raivoa ja syöksyvät yli niille tarkoitetun tynnyrin suoraan maahan.

”Sataa kuin Esterin… ämpäristä”, sanoi paappa aikoinaan, kun mummo ehti tunkea katsellaan väliin.

Jos sataisi rauhallisemmin, voisin ihminen tehdä sitä, mitä aikoikin. Suurin teko, mihin rauhallinen sade viettelisi, on hetken silmäys ikkunasta ja alakuloinen toteamus:

”Taas sataa.”

Siinä kaikki. Sen jälkeen asiat jatkuisivat, kuten suunnitelma oli.

Olin eilen illalla päättänyt, että aamulla juoksen pari kilometriä ennen aamiaista. Shortsit ja urheilupaita olivat tuolilla valmiina odottamassa. Olisin pukenut ne päälleni, eteisestä Adidakset ja juoksu rauhallisessa sateessa olisi virkistänyt kuin pannullinen vahvaa kahvia.

Tänään sataa Esterin ämpäristä ja tilanne on toinen. Kaatosade tunkee ihon läpi ja koskettaa sisimmän reunoja. Kun saan kahvin keitetyksi, istun keittiönpöydän ääreen lukemaan uutiset iPadilta. Se hassu presidentti on näköjään taas puhunut höpöjä. Pyyhkäisen heti sormella eteenpäin. En halua enää tietää enempää. Ranskassa maskipakko julkisiin tiloihin. Brasiliassa ennätysmäärä koronatartuntoja. Yksi on kuollut ja toinen syntynyt.

Nyt, kun olen lukenut uutiset, voin palata miettimään, mitä voisin tehdä kaatosateesta huolimatta. Keittiönvalo piirtää heijastukseni ikkunaan. Katselen itseäni ja heureka venyttää suupieliäni ylöspäin. Tunne, kun ymmärrät itsesi toisella tapaa ja vanha versio ei yhtäkkiä olekaan enää vaihtoehto, vaan naivistinen muisto.

Nauran yksikseni ääneen (mitä ei todellakaan tapahdu usein). Hekottaminen heiluttaa liian pitkiä hiuksia otsallani ja saa silmäni siristymään. Olkapäät heiluvat kuin kouristuskohtauksessa. Elvis T-paitani rintamuksessa heilahtelee kuin haluaisi nauraa kanssani.

Viimeksi keväällä, kun kävin kaupungissa toimistolla, minulla oli harmaa bleiseri ja valkoinen kauluspaita. Kättelin vieraita kaksi sekuntia pidempään kuin he itse olivat aikoneet kirkastaakseni tärkeyttämme. Annoin heidän istuutua ensin ja ennen kuin aloin puhumaan olin hiljaa juuri sen verran, että he alkoivat toivoa minun puhuvan. Ei missään nimessä suoraan asiaan, vaan koukkaus kevyenliikenteenväylää pitkin. Bleiseri, mutta myös farkut.

Tunnen myötähäpeää heijastustani kohtaan, joka on saanut naurunsa päätökseen.

”Nyt, kun olen lukenut uutiset.”

Uutisissa ihmisille sattui kaikenlaista. Meille, koko ihmiskunnalle. Luin otsikoita ja selailin. Tärkeänä tilanteen päällä, luetun ymmärtäminen kymmenen. Sellaisena sitä unohtuu itseään pitämään, muka jonain isompana kuin väliaikaisena sattumana.

Se kaatosade, Esterin ämpäri. Korkeuksista heittäytyneiden pisaroiden napsahdus kattoon tuli tarpeeksi lähelle minua. Kohina, joka kuulostaa valtavalta ja kaivertaa lätäköitä pihatielle. Minä näen, kuulen ja tunnen. Edessäni kuin ihokosketuksessa. Bleiseri toimistolla on irtoviikset, sen sisällä on lisko. Ja liskolla on liskoaivot. Kaiken täytyisi olla kädestä suuhun.

Peilikuvani on liikkumatta, varoo ilmeitä kuin passikuvassa.

Näytän iPadille peukaloa ja avaan uutiset uudelleen. Tyttäret joutuneet salamavauhtia ottamaan edesmenneen isän firman hoitoonsa.

Tavallinen sade vai kaatosade? Kuinka naurettava olenkaan puhuessani määrästä, kun loppujen lopuksi tärkein suure on välitön etäisyys itsestäni.

Kun oma tärkeyshämärtymä rupeaa saumoista vuotamaan, tulee inhimillisyydelle tilaa. Ei kuitenkaan niin, että ainoa oikea olotila olisi kantaa kaikki maailman murheet hartioillaan. Yritän muistella, montako maanviljelijää tunnen. Heidän kasvonsa mielessäni – mitä ihmeen väliä on juoksematta jääneellä lenkillä sen rinnalla, että tuo sade kaataa heidän viljaansa lakoon?

Tässä on juuri se, mille Elvis nauroi kanssani. Ei maailma ole minun, vaan meidän.

Sade jatkaa riehumistaan, kaivertaa kuoppaa nurmikkoon tynnyrin edessä. Hetkeksi unohdan itseni. Peilikuvani haihtuu keittiön ikkunaan, kun nousen hakemaan puhelintani.

”Moi, mitäs isoon taloon isäntä! Harmittaa tässä kelit, kun sulla puimiset siirtyy.”

Niitä ja näitä. Ei mitään ihmeellistä ja kuitenkin. Se, mitä en koskaan voisi vain yksin saavuttaa. Tunnen, kuinka merkitys piirtyy, lihavoi sanamme.

”Perhanan kiva, kun soitit. No kattellahan taas!”

Aivan hirveää

Juolukka näyttää pikkuhiljaa kypsyvän. Minulla meni kauan oppia erottamaan sen sinerrys mustikasta. Päältä siniset kuin siskokset, sisällä vastaus. Toinen värjää kädet punaisiksi, toinen valkea kuin nuo harvakseltaan leijuvat pilvet. Poimin muutaman juolukan suuhuni ja yritän keksiä, miltä ne maistuvat. Kai juuri tämä juolukan vaalea itsetunto on syynä, että ne jäävät joka vuosi metsiin. Olisi enemmän, rohkeammin jotain, niin ehkä poimijat muuttaisivat mielensä.

Olen tyytyväinen ajatuskulkuuni.

”Miten töihin paluu sujui?” kysyn takanani kulkevalta Sofialta.

”Aivan hirveää.”

”Noh?”

”Meinasin sunnuntaina hypätä kaivoon, enkä oo vieläkään täysin luopunut ajatuksesta.”

Itselläni kesälomani loppui jo kolme viikkoa sitten ja töihin paluu oli muutenkin tänä vuonna helpompaa. Etätyöt ovat keväästä saakka hämärtäneet työn ja oman ajan rajaa. Ennen täytyi aamuisin ajella toimistolle. Tai vääntäytyä, ryömiä, kiirehtiä, mikä verbi sitä kulloinkin parhaiten kuvasi. Nyt matka töihin on kymmenen metrin pituinen, joten edes konkreettinen ryömiminen ei olisi suunnaton ponnistus.

Sofialla takana on vasta kolme päivää ja kun hän aiemmin tänään nousi autooni, näin jo ilmeestä, ettei olo ole paras mahdollinen.

”Onko joku tietty kaivo erityisesti mielessä?”

”E he he! Ehkä se kokemus sopis sullekin.”

Sofia kertoo ja minun on helppo ymmärtää. Maailma muuttui keväällä silmän räpäyksessä, uusi normaali oli kaikkialla. Mikä ei muuttunut ollenkaan samaan tahtiin, oli ihmisen odotukset itselleen ja muille. Täytyisi olla sama, pystyä samaan, muttei kukaan tiedä miten.

Pienet ilmeet, kaverillinen kosketus olkapäähän, yhteinen nauru henkenä huoneen katossa – yhtäkkiä kaikki tämä on sullottu kuin korillinen sekalaista pyykkiä digitaaliseen rumpuun. Valittu pesuohjelma tietämättä, mitä siinä lukee ja ihmetelty, kun se linkoaa paljon pidempään kuin osasi odottaa. Ennen kevättä ei Sofia juurikaan tehnyt töitä kotoa. Toimistolla on aina joku, jolle kertoa tai kysyä, hän asiaa silloin perusteli.

”Muistatko elokuvan, jossa se tyttö herää aamuisin aina samaan päivään, eikä muista mitään, mitä pään kolauksen jälkeen on tapahtunut ? Just siltä tuntuu. Puhelin soi ja sähköpostia tulee. Selvitä tämä, onko tämä ok. Mä kyllä halun tehdä hommat hyvin, mutta nyt on ihan juoni kateissa.”

”Ootko jutellu sen sun esimiehen kanssa?”

”Joo. Se sanoo, että priorisoi. Ei vaan osaa äijä itsekään kertoa, että minkä mukaan.”

Kävelemme pienen kukkulan rinnettä alas. Maa on kosteaa, vaikkei ole satanut pitkään aikaan. Juolukoita näkyy edelleen, siellä täällä muutama keltainen lakkakin. Maukkaita, vaikkakin pian ylikypsiä. Harmillisen harvinainen marja täälläpäin, mietin itsekseni, kun etsin lisää keltaista kasvien seasta.

”APUA!!!” Sofia huudahtaa takanani.

Käännyn salamana ja ehdin nähdä, kuinka harmaanruskea lintu lentää Sofian takana kaartaen oikealle. Pitkä nokka paljastaa sen lehtokurpaksi.

”Se lensi ihan pään vierestä! Voiko noikin olla humalassa?”

Naurahdan ajatukselle.

”Ole varovainen, saattaa olla sen poikaset jossain, kun noin lentää.”

Ei tarvitse paljoa Sofian aluskasvillisuuteen vilkuilla kuin pieni ruskea tipu näkyy siellä.

”Tossa! Kato, kuinka se on pieni!”

Liikkumatta, katse silmistä silmään. Valtava viattomuus edessämme. Pieni lehtokurpan poikanen katsoo meitä rauhassa kuin maailmassa ei koskaan mitään pahaa olisi ollutkaan. Vaikka juuri nyt emme vaaraa aiheutakaan, oli emo lopulta oikeassa. Ihmistä on eläimen aina syytä epäillä.

Mitä pidempään katsoa poikasta, sitä enemmän minua alkaa ahdistaa.

”Mennään, ennen kuin emo palaa kaksintaistelemaan sun kanssa.”

Sofia käännähtää ja katsoo ympärilleen huolestuneena kuin lehtokurppia vaanisi kaikkialla ja loikkii edelleni.

”Kai se emo tulee takaisin?”

”Tulee, tulee.”

Vähän ihmettelen, miten vielä elokuussa voi poikanen olla niin pieni. Miten se aikoo selvitä syksystä ja talvesta? Säästän Sofian tältä pohdinnalta. Hyppäämme ojan yli hiekkatielle ja parin kymmenen metrin jälkeen auton perä näkyy mutkassa heinikossa.

”Tiedätkö, mikä metsässä on parasta?” kysyn samalla, kun kiinnitän turvavyötä.

”Noh?”

”Luonto.”

”Eikö ne oo sama asia?”

”Eiku. Mä tarkoitan siis luonnolla sitä, että asiat on niin kuin ne on. Emo taistelee poikastensa puolesta. Mikään ei oo varmaa ja ei ole mitään sääntöjä. On vain se luonto ja siellä kaikki elää. Jotain ihan muuta kuin se, mitä me toimistossa touhutaan.”

”Niin kuin se, että jokainen kysyy elokuussa erikseen, miten mun loma meni. Ihan kuin se olisi jokin yhteinen asia.”

”Just niin”.

Ajelemme koko parin kilometrin pituisen metsätieosuuden molemmat omissa ajatuksissamme. Tie pölyää kevyesti, tarttuu auton pintaan. Ensimmäiset keltaiset lehdet ovat jo varisseet, mutta aurinko silti venyttelee itsensä läpi kuusimetsän ja joudun laskea aurinkolipan alas. Kun lopulta metsän jälkeen kaurapelto aukeaa tien molemmin puolin, parvi naakkoja lennähtää ilmaan ihan sen laidasta.

”Onko tämä sitten luontoa? Siis nuo linnut on tuossa syömässä ihmisen kylvämiä jyviä?”

Kysymys on niin hyvä, etten edes aio vastata siihen. Jään ainoastaan miettimään. Sofia tuntuu olevan tänään liekeissä, koska hänen seuraava kysymyksensä on edellistäkin parempi.

”Kumpia me ollaan sun mielestä enemmän, niitä emoja vai niitä poikasia siellä heinikossa?”

Mietin emoa, joka paljon itseään isompaa ihmistä koittaa pelotella lentämällä kohti. Luonnon ankaruus ympäröi poikasen viaton katsetta jokaisesta suunnasta. Se, mitä näet, on se, mitä on. Me palavereissamme, päättymätön näytelmä siitä, että sillä, mitä teemme olisi suurikin merkitys. Vahva usko kykyymme ymmärtää, vaikka välittömästi valikoivuutemme reunalta alkaa sokeus. Ajatukset ovat vain päässämme, mutta juuri ne me näemme kaikkialla, kaikessa.

Kun lapsi piirtää maailman karttaa, hän piirtää aina kotimaansa ensimmäisenä. Sen aikuisemmiksi emme juurikaan yleensä kasva.

”Ei me kyllä niitä emoja olla.”

”Oon samaa mieltä.”

Loppumatkan juttelemme kevyempiä aiheita. Kun tiilitehtaan kulmalta käännyn Sofian kotikadulle, en malta olla hieman tunnustelematta hänen mielialaansa.

”Semmoinen se kävely, huomenna virkeänä töihin. Vai mitä sanoo?”

”Mä näen siitä linnusta ihan varmana unta.”

”Millaista?”

”No en tiedä. Toivottavasti semmosta, missä niiden käy hyvin.”

”Ehkä ne miettii just samoin meistä.”

”Syytä olisi”, Sofia sanoo ja katsoo minua hetken silmiin, ennen kuin läimäyttää auton oven kiinni. Muutama ampeeri mielihyvää kulkee lävitseni, kun huomaan metsänvihreän piirtäneen hieman iloa Sofian kasvoihin.

Ajaessani takaisin kotiin, mietin poikasen viatonta katsetta ja hetken olen valtavan kiitollinen siitä paljoudesta, turvallisuudesta, mitä meidän ympärillämme tässä maassa on.

Olen samaa mieltä

Metsä tien molemmin puolin on musta kuin kaksi ulotteinen raja. Niiden keskellä, ihan tien vasemmalla reunalla, valopylväät seisovat jonossa. Tyytyväisiä kai osaansa, kun eivät minnekään pyri. Auton ajovalot raottavat esirippua juuri sen verran, että sallivat reunustavan heinikon vihreyden kevyesti koskettaa iiristäni. Kaistojen välissä on matala, mutta luonteeltaan jääräpäinen aita. Sen sana painaa. Kääntyäksemme takaisin etelään täytyisi nähdä vaivaa, etsiä oikea paikka. Olen tyytyväinen. Joskus iso sivellin piirtää juuri niin kuin ihmiselle on parasta.

Niin, itse tie. Se, joka mahdollistaa kaiken. Sen meinasin tyystin unohtaa. Pyyteetön apu kääntyy niin norjasti itsestäänselvyydeksi. Täytyy olla säröjä, että silmä erottaa. Uusi tasainen asfaltti on yhtä äänetön kuin näkymätön. Mustaa mustassa, täytyy erikseen tahtoa nähdä se. Viipyä tuokio ajatuksessa ja antaa itsensä rauhassa oivaltaa.

Joku muu tasoitti tien, teki matkan mahdolliseksi. Ei se ole syy, mutta se on ehto.

Minulla ei ole mitään tekoa tässä, missä juuri nyt olen, ja silti en haluaisi olla missään muualla.

Sinä vierelläni, valoa edessämme. Toit tavarasi luokseni, muutit aivooni asumaan. Valkoinen toppisi on kuin heinikon kaino vehreys, puhuu kesän puolesta ja auttaa unohtamaan välitilat. Se kavala sekä-että, joka tiiman varistessa lyö huomaamattomin pikku iskuin kiilaansa rakkauteen, ja kun lopulta havahdut, olet kuilun varjoisella puolella. Teen kaikkeni välttääkseni tuon kauheuden.

Vaalean ruskeiden hiustesi kiharoissa on ilmaa, joka ei tokikaan ole asioiden konkreettinen tila, vaan tunne, joka nousee, kun nainen on todella kaunis ja sinulta puuttuu tilanteen vaatimia sanoja.

Säpsähdän, kun pitkän mutkan takaa kaistallemme piirtyy möhkäle. Matkassa mutka, mutkan takana yllätys. Ei mitään uutta polulla pohjoiseen. Hidastan ja annan möhkäleen rauhassa saada yksityiskohtia. Asuntoauto kulkee rauhalliseen tahtiin keskellä kaistaa. Korkea, leveä ja hidas. Eritahtinen, josta on päästävä eroon. Olen siitä herkkä, että jos menetän oman temponi, ryhdyn miettimään asioita liiaksi muiden kautta.

Samalla kun varmistan, ettei vastaamme tule ajovaloja, mietin, kutsuvatkohan karavaanarit autoaan koskaan kodiksi. Polkaisen oikean päkijäni kohti auton muovimattoa ja syöksymme kelmeyteen. Ainoa hetki, kun automaattivaihteet nykyautossa huomaa, on juuri tämä – kun päätät mennä täysillä eteenpäin.

Metsä, pimeys ja jonottavat valot. Tartut käteeni, joka lepää vaaleanahkaisen istuimen reunalla. Kun lomalta palatessani halasin kollegaani toimistolla, kosketus oli teko. Alkoi, kesti ja päättyi. Tämän jälkeen sen pystyi yliviivata to-do -listalta. Mutta vasen kätesi. Sormiesi sileys, kun ne liikkuvat hitaasti edes takaisin. Tämä on puhetta. Kolmiulotteisia sanoja, joita on vaikea nuotittaa, mutta helppo ymmärtää.

Vilkaisen vaivihkaan olkapäähäsi, käsivarteesi, jotka toppisi jättivät minulle. Katse hetkeksi takaisin tiehen, ja palaan sinuun. Kehosi kaari, kaikkeus, josta Elvis niin monesti lauloi. Vaikka jo tämä on niin valtavaa, kaikkein eniten näen sinussa sen ihmisen, joka uskoo jokaisen sanan, jotka vasemman kätesi pehmeät sormet puhuvat.

Näin me yössä ajamme.

Navigaattori näyttää, ettei pitkään aikaan tarvitse kääntyä.

Olen samaa mieltä.

Se olisi pilannut kaiken

Laahasin huono ryhtisenä jalkojani hiekoitetulla kulkuväylällä kuin perinteisen tyylin hiihtäjä, jonka voimat loppuivat jo edellisellä kierroksella. Katselin laiskoin silmin, kuinka pienet sorakiteet lennähtelivät kenkieni edellä. Merkitykseni oli jäänyt kotipihan lumilinnaan. Se palautuisi kyllä, kunhan pääsisin takaisin. En tiennyt mitään niin ankeaa paikkaa kuin hautausmaa.

Keskuskäytävän puolessa välissä oli ilmeisesti huoltomiehen sora loppunut. Otin hieman vauhtia ja liu’uin jäällä. Kitka sinisten talvikenkieni alla oli suunnitelmaani voimakkaampi ja liuku jäi lyhyeksi. Käännyin ja otin lujemman vauhdin.

”Ala tulla nyt. Äläkä laahaa niitä kenkiä.” äiti hoputti.

Mittasin silmämääräisesti liukumaani matkaa, kunnes ryhti uudelleen valahtaneena käännyin seuraamaan äitiäni.

Haudan kohdalla äiti pyyhki lunta paljailla käsillään, vaikka pakkasta oli ainakin viisitoista astetta. Tämän jälkeen hän asetteli kynttilöitä sekä havuja tarkasti kuin olisi ollut sisustamassa nukkekotia. Katsoin kiveä ja ihmettelin (kuten joka kerta aiemminkin), miten sen pinta on saatu niin kiiltävän sileäksi. Äiti kaivoi musta kangaskassistaan ison valkoisen muovilla reunustetun kynttilän. Kynttilä syttyi vasta kolmannella tulitikulla ja äiti keräsi tarkasti palaneet tikut talteen.

Sama rituaali toistui kahdella muullakin haudalla. Äiti asetteli yksityiskohtia ja minä mietin lumilinnaa. Kun viimein kuljimme takaisin autolle päin, hän käveli nopein askelin. Toisessa kädessään kangaskassi ja toisella hän puristi takkia tiukemmin kiinni kuin olisi puskenut suurempaakin viimaa päin. Vaaleansinisen kangastakin helmat olivat lumiset kaikesta kyykistelystä. Jo hyvissä ajoin ennen autoa hän kaivoi avaimet taskustaan ja kun saavuimme autolle, hän käynnisti sen ennen kuin ehti oveaan sulkea.

”Huh, kun on kylymä!”

Katselin häntä takapenkiltä. Minulla oli tummansiniset haalarit, mustat toppahanskat ja musta toppalakki, jonka äiti oli sitonut leuan alta kiinni lähtiessämme. Lumilinnaa rakentaessa niillä tarkeni mainiosti, eikä minulle tullut mieleenikään ruveta paljain käsin lunta asettelemaan.

”Miksi me sitten tultiin tänne?”

”Kyllähän sä tiedät kenen haudalla me käytihin.”

Nyökkäsin, vaikken oikeastaan tiennytkään. Vain äidin tädistä minulla oli jonkinlainen muistikuva.  Äidin kanssa on turha väitellä, etenkin mistään hautausmaahan liittyvästä. Hän laittoi vaihteen silmään ja lähti ajamaan. Mietin, että sillä markkamäärällä, jonka äiti on noihin valkoisiin kynttilöihin laittanut, olisi saanut ostetuksi sen radio-ohjattavan Ferrarin, jota nyt joudun odottamaan ainakin synttäreihin asti.

Kun alikulun jälkeen käännyimme vasemmalle kohti sairaalan mäkeä, näin sivuikkunasta kuinka vanha nainen puski potkukelkkaa eteenpäin.

”Jaa, Aini siellä tulee kaupasta”, äiti totesi.

Punaisen potkukelkan molemmissa kädensijoissa tosiaan roikkui kauppakassi. Vaikka Ainilla oli turkki päällään, näin kuinka hänen selkänsä oli kumarassa. Vanhojen ihmisten on joskus vaikea päästä suoraksi, oli äiti minua opastanut, kun kesällä kysyin, miksi tuo mummo on käyrä. Mietin, onkohan hänellä kova jano, kun täytyy turkki päällä työntää tuollaista kuormaa.

”Miksei me otettu sitä mummoa kyytiin?” kysyin, kun olimme sairaalanmäen päällä.

”Ainiako? Mitä me nyt sitä? Kyllähän Aini pärjää.”

”Niin mutta, kun sillä oli niin paljon tavaraa.”

”Eihän täs maailmassa munkaan kauppakasseja kukaan kanna.”

En tiennyt oikein, mitä tapahtui, mutta äidin vastaus sai minut uskomattoman surulliseksi. Istuin loppumatkan hiljaa tuijottaen sivuikkunasta ja olin vihainen itselleni, kun ennen kotipihaa kyynel tipahti poskelleni. Se oli viimeinen asia, mitä siinä hetkessä halusin. Onneksi äiti ei nähnyt sitä. Se olisi pilannut kaiken, koko kokemukseni. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla vain minä. Irrallaan äidistä. Irrallaan kaikesta, mitä joku muu on koskaan sanonut.

Tämä oli minun, ja yksin minun, hetkeni.

Kotipihassa juoksin suoraan lumilinnaan. Kun olin edeltävällä viikolla suojasäällä pyörittänyt lunta palloiksi ja pallot seiniksi, oli selässäni virrannut hiki puroina. Kesken rakentamisen olin käynyt sisällä juomassa kaksi lasillista päärynämehua ja vasta sitten korottanut linnan seiniä ylemmäksi.

Ainin täytyi olla jano. Olin siitä varma, ja me vain ajoimme ohitse.

Istuin selkä lumilinnan seinää vasten ja vihasin äidin valkoisia kynttilöitä koko sydämestäni. Kylmä halusi väkisin kulkea kauluksen alta selkäpiihin. Otin nyrkkini kokoisen jäätyneen kimpaleen ja heitin sen kaikin voimin vastapäiseen seinään.

Illalla äiti hämmästyi, kun ilmoitin, etten halua kuulla iltasatua.

”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi.

”On, väsyttää”, valehtelin.

Äiti huikkasi vielä nuku hyvin juuri ennen kuin sulki huoneeni oven. Makasin kyljelläni silmät auki ja mietin kumartanutta selkää ja ostoskasseja. Vaikka olin hampaiden pesun jälkeen juonut vielä lasin vettä, tunsin, kuinka jano nousi kielelleni.

Minua suututti, miten aikuiset voivat olla joskus niin hölmöjä.