Metsä tien molemmin puolin on musta kuin kaksi ulotteinen raja. Niiden keskellä, ihan tien vasemmalla reunalla, valopylväät seisovat jonossa. Tyytyväisiä kai osaansa, kun eivät minnekään pyri. Auton ajovalot raottavat esirippua juuri sen verran, että sallivat reunustavan heinikon vihreyden kevyesti koskettaa iiristäni. Kaistojen välissä on matala, mutta luonteeltaan jääräpäinen aita. Sen sana painaa. Kääntyäksemme takaisin etelään täytyisi nähdä vaivaa, etsiä oikea paikka. Olen tyytyväinen. Joskus iso sivellin piirtää juuri niin kuin ihmiselle on parasta.

Niin, itse tie. Se, joka mahdollistaa kaiken. Sen meinasin tyystin unohtaa. Pyyteetön apu kääntyy niin norjasti itsestäänselvyydeksi. Täytyy olla säröjä, että silmä erottaa. Uusi tasainen asfaltti on yhtä äänetön kuin näkymätön. Mustaa mustassa, täytyy erikseen tahtoa nähdä se. Viipyä tuokio ajatuksessa ja antaa itsensä rauhassa oivaltaa.

Joku muu tasoitti tien, teki matkan mahdolliseksi. Ei se ole syy, mutta se on ehto.

Minulla ei ole mitään tekoa tässä, missä juuri nyt olen, ja silti en haluaisi olla missään muualla.

Sinä vierelläni, valoa edessämme. Toit tavarasi luokseni, muutit aivooni asumaan. Valkoinen toppisi on kuin heinikon kaino vehreys, puhuu kesän puolesta ja auttaa unohtamaan välitilat. Se kavala sekä-että, joka tiiman varistessa lyö huomaamattomin pikku iskuin kiilaansa rakkauteen, ja kun lopulta havahdut, olet kuilun varjoisella puolella. Teen kaikkeni välttääkseni tuon kauheuden.

Vaalean ruskeiden hiustesi kiharoissa on ilmaa, joka ei tokikaan ole asioiden konkreettinen tila, vaan tunne, joka nousee, kun nainen on todella kaunis ja sinulta puuttuu tilanteen vaatimia sanoja.

Säpsähdän, kun pitkän mutkan takaa kaistallemme piirtyy möhkäle. Matkassa mutka, mutkan takana yllätys. Ei mitään uutta polulla pohjoiseen. Hidastan ja annan möhkäleen rauhassa saada yksityiskohtia. Asuntoauto kulkee rauhalliseen tahtiin keskellä kaistaa. Korkea, leveä ja hidas. Eritahtinen, josta on päästävä eroon. Olen siitä herkkä, että jos menetän oman temponi, ryhdyn miettimään asioita liiaksi muiden kautta.

Samalla kun varmistan, ettei vastaamme tule ajovaloja, mietin, kutsuvatkohan karavaanarit autoaan koskaan kodiksi. Polkaisen oikean päkijäni kohti auton muovimattoa ja syöksymme kelmeyteen. Ainoa hetki, kun automaattivaihteet nykyautossa huomaa, on juuri tämä – kun päätät mennä täysillä eteenpäin.

Metsä, pimeys ja jonottavat valot. Tartut käteeni, joka lepää vaaleanahkaisen istuimen reunalla. Kun lomalta palatessani halasin kollegaani toimistolla, kosketus oli teko. Alkoi, kesti ja päättyi. Tämän jälkeen sen pystyi yliviivata to-do -listalta. Mutta vasen kätesi. Sormiesi sileys, kun ne liikkuvat hitaasti edes takaisin. Tämä on puhetta. Kolmiulotteisia sanoja, joita on vaikea nuotittaa, mutta helppo ymmärtää.

Vilkaisen vaivihkaan olkapäähäsi, käsivarteesi, jotka toppisi jättivät minulle. Katse hetkeksi takaisin tiehen, ja palaan sinuun. Kehosi kaari, kaikkeus, josta Elvis niin monesti lauloi. Vaikka jo tämä on niin valtavaa, kaikkein eniten näen sinussa sen ihmisen, joka uskoo jokaisen sanan, jotka vasemman kätesi pehmeät sormet puhuvat.

Näin me yössä ajamme.

Navigaattori näyttää, ettei pitkään aikaan tarvitse kääntyä.

Olen samaa mieltä.