Juolukka näyttää pikkuhiljaa kypsyvän. Minulla meni kauan oppia erottamaan sen sinerrys mustikasta. Päältä siniset kuin siskokset, sisällä vastaus. Toinen värjää kädet punaisiksi, toinen valkea kuin nuo harvakseltaan leijuvat pilvet. Poimin muutaman juolukan suuhuni ja yritän keksiä, miltä ne maistuvat. Kai juuri tämä juolukan vaalea itsetunto on syynä, että ne jäävät joka vuosi metsiin. Olisi enemmän, rohkeammin jotain, niin ehkä poimijat muuttaisivat mielensä.

Olen tyytyväinen ajatuskulkuuni.

”Miten töihin paluu sujui?” kysyn takanani kulkevalta Sofialta.

”Aivan hirveää.”

”Noh?”

”Meinasin sunnuntaina hypätä kaivoon, enkä oo vieläkään täysin luopunut ajatuksesta.”

Itselläni kesälomani loppui jo kolme viikkoa sitten ja töihin paluu oli muutenkin tänä vuonna helpompaa. Etätyöt ovat keväästä saakka hämärtäneet työn ja oman ajan rajaa. Ennen täytyi aamuisin ajella toimistolle. Tai vääntäytyä, ryömiä, kiirehtiä, mikä verbi sitä kulloinkin parhaiten kuvasi. Nyt matka töihin on kymmenen metrin pituinen, joten edes konkreettinen ryömiminen ei olisi suunnaton ponnistus.

Sofialla takana on vasta kolme päivää ja kun hän aiemmin tänään nousi autooni, näin jo ilmeestä, ettei olo ole paras mahdollinen.

”Onko joku tietty kaivo erityisesti mielessä?”

”E he he! Ehkä se kokemus sopis sullekin.”

Sofia kertoo ja minun on helppo ymmärtää. Maailma muuttui keväällä silmän räpäyksessä, uusi normaali oli kaikkialla. Mikä ei muuttunut ollenkaan samaan tahtiin, oli ihmisen odotukset itselleen ja muille. Täytyisi olla sama, pystyä samaan, muttei kukaan tiedä miten.

Pienet ilmeet, kaverillinen kosketus olkapäähän, yhteinen nauru henkenä huoneen katossa – yhtäkkiä kaikki tämä on sullottu kuin korillinen sekalaista pyykkiä digitaaliseen rumpuun. Valittu pesuohjelma tietämättä, mitä siinä lukee ja ihmetelty, kun se linkoaa paljon pidempään kuin osasi odottaa. Ennen kevättä ei Sofia juurikaan tehnyt töitä kotoa. Toimistolla on aina joku, jolle kertoa tai kysyä, hän asiaa silloin perusteli.

”Muistatko elokuvan, jossa se tyttö herää aamuisin aina samaan päivään, eikä muista mitään, mitä pään kolauksen jälkeen on tapahtunut ? Just siltä tuntuu. Puhelin soi ja sähköpostia tulee. Selvitä tämä, onko tämä ok. Mä kyllä halun tehdä hommat hyvin, mutta nyt on ihan juoni kateissa.”

”Ootko jutellu sen sun esimiehen kanssa?”

”Joo. Se sanoo, että priorisoi. Ei vaan osaa äijä itsekään kertoa, että minkä mukaan.”

Kävelemme pienen kukkulan rinnettä alas. Maa on kosteaa, vaikkei ole satanut pitkään aikaan. Juolukoita näkyy edelleen, siellä täällä muutama keltainen lakkakin. Maukkaita, vaikkakin pian ylikypsiä. Harmillisen harvinainen marja täälläpäin, mietin itsekseni, kun etsin lisää keltaista kasvien seasta.

”APUA!!!” Sofia huudahtaa takanani.

Käännyn salamana ja ehdin nähdä, kuinka harmaanruskea lintu lentää Sofian takana kaartaen oikealle. Pitkä nokka paljastaa sen lehtokurpaksi.

”Se lensi ihan pään vierestä! Voiko noikin olla humalassa?”

Naurahdan ajatukselle.

”Ole varovainen, saattaa olla sen poikaset jossain, kun noin lentää.”

Ei tarvitse paljoa Sofian aluskasvillisuuteen vilkuilla kuin pieni ruskea tipu näkyy siellä.

”Tossa! Kato, kuinka se on pieni!”

Liikkumatta, katse silmistä silmään. Valtava viattomuus edessämme. Pieni lehtokurpan poikanen katsoo meitä rauhassa kuin maailmassa ei koskaan mitään pahaa olisi ollutkaan. Vaikka juuri nyt emme vaaraa aiheutakaan, oli emo lopulta oikeassa. Ihmistä on eläimen aina syytä epäillä.

Mitä pidempään katsoa poikasta, sitä enemmän minua alkaa ahdistaa.

”Mennään, ennen kuin emo palaa kaksintaistelemaan sun kanssa.”

Sofia käännähtää ja katsoo ympärilleen huolestuneena kuin lehtokurppia vaanisi kaikkialla ja loikkii edelleni.

”Kai se emo tulee takaisin?”

”Tulee, tulee.”

Vähän ihmettelen, miten vielä elokuussa voi poikanen olla niin pieni. Miten se aikoo selvitä syksystä ja talvesta? Säästän Sofian tältä pohdinnalta. Hyppäämme ojan yli hiekkatielle ja parin kymmenen metrin jälkeen auton perä näkyy mutkassa heinikossa.

”Tiedätkö, mikä metsässä on parasta?” kysyn samalla, kun kiinnitän turvavyötä.

”Noh?”

”Luonto.”

”Eikö ne oo sama asia?”

”Eiku. Mä tarkoitan siis luonnolla sitä, että asiat on niin kuin ne on. Emo taistelee poikastensa puolesta. Mikään ei oo varmaa ja ei ole mitään sääntöjä. On vain se luonto ja siellä kaikki elää. Jotain ihan muuta kuin se, mitä me toimistossa touhutaan.”

”Niin kuin se, että jokainen kysyy elokuussa erikseen, miten mun loma meni. Ihan kuin se olisi jokin yhteinen asia.”

”Just niin”.

Ajelemme koko parin kilometrin pituisen metsätieosuuden molemmat omissa ajatuksissamme. Tie pölyää kevyesti, tarttuu auton pintaan. Ensimmäiset keltaiset lehdet ovat jo varisseet, mutta aurinko silti venyttelee itsensä läpi kuusimetsän ja joudun laskea aurinkolipan alas. Kun lopulta metsän jälkeen kaurapelto aukeaa tien molemmin puolin, parvi naakkoja lennähtää ilmaan ihan sen laidasta.

”Onko tämä sitten luontoa? Siis nuo linnut on tuossa syömässä ihmisen kylvämiä jyviä?”

Kysymys on niin hyvä, etten edes aio vastata siihen. Jään ainoastaan miettimään. Sofia tuntuu olevan tänään liekeissä, koska hänen seuraava kysymyksensä on edellistäkin parempi.

”Kumpia me ollaan sun mielestä enemmän, niitä emoja vai niitä poikasia siellä heinikossa?”

Mietin emoa, joka paljon itseään isompaa ihmistä koittaa pelotella lentämällä kohti. Luonnon ankaruus ympäröi poikasen viaton katsetta jokaisesta suunnasta. Se, mitä näet, on se, mitä on. Me palavereissamme, päättymätön näytelmä siitä, että sillä, mitä teemme olisi suurikin merkitys. Vahva usko kykyymme ymmärtää, vaikka välittömästi valikoivuutemme reunalta alkaa sokeus. Ajatukset ovat vain päässämme, mutta juuri ne me näemme kaikkialla, kaikessa.

Kun lapsi piirtää maailman karttaa, hän piirtää aina kotimaansa ensimmäisenä. Sen aikuisemmiksi emme juurikaan yleensä kasva.

”Ei me kyllä niitä emoja olla.”

”Oon samaa mieltä.”

Loppumatkan juttelemme kevyempiä aiheita. Kun tiilitehtaan kulmalta käännyn Sofian kotikadulle, en malta olla hieman tunnustelematta hänen mielialaansa.

”Semmoinen se kävely, huomenna virkeänä töihin. Vai mitä sanoo?”

”Mä näen siitä linnusta ihan varmana unta.”

”Millaista?”

”No en tiedä. Toivottavasti semmosta, missä niiden käy hyvin.”

”Ehkä ne miettii just samoin meistä.”

”Syytä olisi”, Sofia sanoo ja katsoo minua hetken silmiin, ennen kuin läimäyttää auton oven kiinni. Muutama ampeeri mielihyvää kulkee lävitseni, kun huomaan metsänvihreän piirtäneen hieman iloa Sofian kasvoihin.

Ajaessani takaisin kotiin, mietin poikasen viatonta katsetta ja hetken olen valtavan kiitollinen siitä paljoudesta, turvallisuudesta, mitä meidän ympärillämme tässä maassa on.