Kun katson sinua pöytäsi ääressä, kestää pitkään ennen kuin huomaat. Seison eteisen hämärässä nurkassa, jota pihavalo ei notkeudestaan huolimatta tavoita. Vain muutama fotoni törmää ihooni, juuri riittäväsi tehdäkseen minusta hahmon silmälle. Nostat katseesi kirjasta ja käännät pääsi hitaasti kohti.

”Vakoiletko?”

”Ilmeisesti en, sillä vakoojia säpsähdetään.”

Astun askeleen lähemmäksi, fotonien osuttavaksi. Sinulla on tapa, että katsot suoraan silmiin ja nostat samalla hieman leukaasi. Se tarkoittaa hyviä asioita. Sen verran olen oppinut, vaikken koodiasi vielä olekaan murtanut.

Tässä kuussa aukeaa Helsinkiin taidenäyttely Van Gogh teoksista. Omalaatuinen hollantilainen, jonka työt ovat nousseet valtaviin arvoihin. En ole juurikaan perehtynyt taiteen historiaan, mutta Van Goghia minun on helppo ymmärtää. Hän mullisti perinteitä, hylkäsi realistisen valon ja värien tavoittelun. Levitti itsensä kankaalle, vaikkei sekään ollut tarpeeksi taltuttamaan ääniä sisällä.

Voima tunteen attribuuttina. Uhmallaan se saa aiemman totuuden näyttämään vain vaihtoehdolta. Van Gogh onnistui auttamaan meitä hyväksymään sen alkumaultaan karvaan tosiasian, että jokaisen maailma on vain subjektiivinen luonnos.

Nouset peilin eteen irrottamaan korvakorusi ja kallistat päätäsi ensin vasemmalle. Tunnen valahtavien hiustesi tuoksun eteiseen saakka, vaikka realistien mielestä se olisi mahdotonta.

Kasvojesi kaareva kauneus piirtää peiliin sonetin. 14 säettä, jotka antavat sydämelleni syyn. Tapa, jolla minuun heijastut, kirjoittaa huomiseni uudelleen. Vaihtaa värejä siihen, joka jo tummuudessaan heijasteli huonon kuiskauksen palloaaltoja.

Minun täytyy tuijottaa, vastaanottaa. Kun kallistat päätäsi oikealle, hiustesi tuoksu, joka äsken oli kastanjanruskea, kääntyy sinooperiksi. Jos osaisin vähääkään maalata, aloittaisi tästä.

Tiedät, että tiedän, ettet käytä mekkosi alla rintaliivejä. Lasket korvakorut peilin reunalle. Saman suuntaisesti, koska pienillä asioilla täytyy olla oikea järjestys. Peili välitilaobjektina katsot minua silmiin, annat leukasi kohota hieman. Hiustesi tuoksu laskeutuu ranteilleni.

Astun toisen askeleen, lähes huoneesi kynnykselle. Vanhan mallin puiset leveät karmit – ajalta, jolloin kynnystäkin vielä kunnioitettiin. Nostan varpaani nojaamaan kynnykseen. Olet lähes liikkumatta. Pidät katsekontaktin voimaa yllä vain koska haluaisit nähdä katseeni laskevan hieman. Saat, mitä haluat, sinä olet upea.

Palaat pöytäsi ääreen ja minä kaksi askelta taaksepäin. Fotoni kulkevat jälleen ohitseni. Mitä näen on totta. Hahmona varjossa, syy sydämessäni, odotan rauhallisesti, että saat asiasi päätöksen.

Ei vanhan ajan kynnyksiä tehty leveiksi siksi, että ne olisi vaikeampi ylittää, vaan siksi, ettei niitä ylitettäisi vahingossa.

Ilta taittuu yöksi ja istut pöytäsi ääressä syventyneenä mieteisiisi. Katselen kauneuttasi, piirrän ääriviivojasi yhä uudelleen. Rakkauteen saakka.