Sinä iltana halusin pahoja asioita

Lapsiahan me olimme edelleen. Vain pari vuotta aiemmin suurin tietämäni tunteiden osoitus oli vetää pipo tytön silmille ja juosta karkuun. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, sanoi mummo usein. Minä olin nähnyt hevosen vain kerran, eikä se potkinut, vaan söi porkkanoita.

Sinä olit hyvä monessa, osasit laulaa ja nauraa. Olit nopea juoksemaan, voitit aina mitalin kisoissa. Itse en ollut voittanut mitään. Ajattelin, ettei minulla koskaan voisi olla niin montaa kaveria kuin sinulla. Kun hymyilit, en ollut varma oletko tyttö vai nainen.

En tiedä kuka meistä sen keksi ensimmäisenä, mutta se levisi kuin salaisuus kuninkaan rakastajattaresta. Melkein kaikki rupesivat olemaan yhdessä.  Itse tosin vasta talvella kuulin, mitä se edes tarkoittaa. Mietin kuinka jännittävää voisi olla, olla tytön ystävä. Istua vierekkäin, kertoa salaisuuksia.

Matias sen teki, vaikka vannon, etten koskaan pyytänyt. En olisi ikimaailmassa uskaltanut. Matias käveli luoksesi ja kysyi alatko olemaan minun kanssani. Tänään ilma on kaunis – haluan vannoa lisää. Vannon, että muistan kaiken kuin eilisen. Ensin sinun silmäsi suurenivat, pian sen jälkeen suusi levähti auki. Nauroit korostetun halveksivasta, kunnes huudahdit niin, että kaikki kuulivat: ”No en!” Tiesin, etten ollut tätä tilannut, vaikka ehkä salaa olinkin nähnyt unta. Minä itkin. En saman tien, vaan vasta illalla peitto kilpenäni.

Linda, sinä iltana minä halusin sinulle pahoja asioita.

*

En ole koskaan pitänyt klubimusiikista. Se on pumppausta, sihinää ja piippausta. Nykyajan tanssimusiikkia, jonka rytmistä ei kukaan saa kiinni. Istuin sivuseinän sohvalla ja odotin kaveriani. Autonavaimet olivat edessäni pöydällä, en juurikaan juo alkoholia. Ajoittain annoin itseni tulla ylipuhutuksi yöelämään. Arvioimaan etäältä kuin alkoholitarkastaja. Musiikki sihisi ja DJ päästi savukoneesta pilvien tanssijoiden ympärille.

”Hei!”, kuului jostain. En jaksanut kääntää päätäni. Humalassa ihmiset yllättäen muistavat olevansa parhaita kavereita kaikkien kanssa. Semmoinen ahdistaa. Halata puoli tuntematon, tuntea tanssimisen virpoma kylmä hiki hänen selässään. Pahimmassa tapauksessa hengityksessä tupakanhaju, joka pakottaa aamulla pesemään t-paidan kahteen kertaan.

”HEI!” ääni huusi nyt suoraan edessäni, ”Oletko se sinä?”

Itseäni vanhempi nainen katsoi minua silmiin. Saatana. Tuon hymyn minä muistan. Kehottamatta Linda tulee viereeni istumaan. En juurikaan ylläty, ettemme ole enää saman ikäisiä.

”Mitä sulle kuuluu, missä sä menet?”, hän kysyy.

Arvioin hetken häntä kuin apotti noviisiksi pyrkivää.

”Hyvää, hyvää, täällähän minä. Mitä itse?”

Ollakseni rehellinen minua ei kiinnostanut hänen vastauksensa milliäkään. No en – iva kaikui korvissani. Mieleni teki sanoa, että viitsitkö nousta, se paikka on varattu. Se olisi kuitenkin vasta tasapeli. Halusin maalilla johtoon. Se olisi lasku itkustani. Kohtuullinen hinta.

Sinä puhuit, minä kuuntelin. Halusit taiteilijaksi edelleen, muttei ollut vielä onnistanut. Ehkä juuri taitelijanelämä oli syynä ikäeroomme. Katsoin sinua, enkä nähnyt samaa kuin ennen. Lumosi oli valunut kuin ripsiväri vasemmassa silmässäsi. Enää en haluaisi sinun kavereitasi, en kaveriksesi. Kerroit, että asut kimppakämpässä, siinä säästää. Onhan se kätevää.

Olen katsellut paljon sivusta, oppinut, miten peli toimii.

Kysyit, haetaanko vielä yhdet juomat. Kun kerroin, että olen autolla, katseesi valpastui. Jälleen se hymy. Jonain toisena hetkenä olisi lentänyt perhosia. Kirjautuisin pyyteettä hymysi palvelukseen.

”No lähdettäiskö ajeleen jonnekin? Saat sä päättää mihin.” Linda kysyi ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.

Tässä minä olen. Viimeinen rangaistuspotkun ampuja MM-finaalissa. Jos nyt osun, voitamme. Suutelen palloa, katson maalivahtia silmiin ja kuiskaan pienen toiveen pilvien taakse.

”No mikäs siinä. Mennään vaan.”

Kun nousen, Linda hipaisee kuin vahingossa selkääni. Olen päättänyt, minne potkuni ammun. Maalivahti aikoo aavistaa, minä ammun keskelle.

”Odota tässä, mä haen auton.”

Laitan avaimet virtalukkoon. Lancer hieman yskii pakkasyötä, mutta käynnistyy. Käännän lämmityksen täysille ja jään odottamaan, kun se hiljakseen sulattaa kuuran tuulilasista.

Et usko kuinka saatanan lujaa ivasi silloin sydämeeni sattui.

Sitten minä ajoin. Linda, minä ajoin juuri sinne minne halusin.

En koskaan saanut tietää kauanko odotit kadun vieressä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s