Olin jokunen aika sitten mukana keskustelussa, jossa pohdittiin mitä on pyhyys ja henkisyys. Mukana ollut diakoni sanoi, että kyllähän yksin Jumala on pyhä, mutta lavensi aihetta myöhemmin jatkamalla: ”Kyllähän toisaalta jostain kauniista järvimaisemasta voidaan sanoa, että tässä on jotain pyhää”. Lopullista määritelmää ei löytynyt. Mielenkiintoista kuitenkin on, miten noinkin arjesta irrallaan oleva aihe on saanut ihmisen historian aikana omakseen niin lukemattoman määrän huomiota.

Mitä se pyhyys tosiaan on? Ja onko se edes mitään vai ainoastaan kokemus sisällä sielussa? Vaikka vastausta ei koskaan löytyisikään, niin yksi tärkeä ajatus nousee tästä kokonaisuudesta:

Riippumatta siitä, mitä kaikkea pyhyys on, se on jotain, joka koskettaa ihmistä voimakkaasti.

Mielleyhtymät pyhyydelle viittaavat vahvasti uskonnolliseen suuntaan. Tarkoitus on kuitenkin puhua paljon laajemmasta kokonaisuudesta, joten ehkä henkisyys onkin sopivampi sana.

Oikeastaan kaikissa maailman kulttuureissa on uskoa henkiin ja henkisyyteen. Tarina vaihtelee, mutta usko yliluonnolliseen löytyy niin Tyynenmeren heimoilla, Amazonin sademetsissä, kuin meidän läntisessä maailmassakin.

Miksi henget ovat kaikkialla? Miksi niitä on niin monenlaisia eri versioita?

Jonathan Haidt selittää hengellisyyden kehityshistoriallamme. Aikojen saatossa, kun kaksi eri heimoa ovat kohdanneet, se heimo, joka toimii paremmin keskenään yhteistyössä, on todennäköisemmin voittanut. Heimon yhtenäisyyteen on puolestaan vaikuttanut merkittävästi, onko sillä jotain yhteistä itseään korkeampaa, johon uskoa, ja jonka äärelle kokoontua. Kun aikojen saatossa korkeamman äärelle kokoontuneet ovat voittaneet lukuisia ja lukuisia kertoja, on henkisyys kehittynyt osaksi ihan ihmisyyden ydintä. Siksi vielä tänäänkin ihmiset kokoontuvat rinkiin kasvattaakseen yhtenäisyyttä.

Ihmisessä on siis sisään rakennetusti kaipaus jonkin itseään suuremman äärelle. Ja sen äärellä pääseminen ja siellä oleminen yhdessä yhdistää meitä voimakkaalla tavalla. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mihin jumalaan, henkiin tai muihin vastaaviin ihminen uskoo. Vastauksia on monia, mutta ne kaikki vastaavat yhteen ja samaan kysymykseen.

Henkisyyden rooli yhteiskunnassa on muuttunut kehityksen mukana paljon. Henkisyys on siirtynyt pois instituonaaliselta tasolta kohti yksityistä tasoa. Enää ei ole yhdistävää kansan kirkkoa, vaan iso osa meistä joutuu vastaamaan henkisyyden tarpeeseensa itse. Me lähestymmekin henkisyyden ydintä hyvin erilaisilla kokemuksilla. Korkealle tunturin huipulle kiipeäminen ja maiseman näkeminen sieltä käsin tai kesämökille vetäytyminen ja korostetusti luonnon äänten kuunteleminen ovat esimerkkejä tästä.

Me myös luomme kaikenlaisille tiimeille ja ryhmille Whatsapp-ryhmiä, bemarin omistajat liittyvät bimmeriforumille, Tappara-fanit kantavat kirvespaitaa. Esimerkkejä ryhmänä jonkin äärelle kokoontumisesta näkyy kaikkialla arjessa, vaikka perinteiset henkisyyden instituutiot ovatkin menettäneetkin arvovaltaansa.

Kun yksi toteemi kaadetaan, ihminen pystyttää uuden.

Tunne ryhmästä, että on jokin, joka on me, ja tunne jäsenyydestä tähän ryhmään sellaisena kuin olen, on tämän henkisyyden ytimessä.

Jos katsoo samaa asiaa toisesta kulmaa, niin tekemisen tempo on arjessamme kasvanut. Asioita tulee ja asioita menee. Nykyihmisellä on aikaa käytettäväksi yhteen asiaan kroonisesti liian vähän. Siksi vastausta henkisyyden tarpeeseen haetaan enemmän ja enemmän myös työelämästä. Nykyään töissäkin puhutaan kutsumuksesta tai jopa elämän tarkoituksesta. Ajatus kutsumustyöstä on kyllä kaunis, mutta ihmisen elämä on kuitenkin paljon primitiivisempää biologiaa kuin kuvitelma siitä, että joku syntyisi lääkäriksi ja toinen muusikoksi.

Tämä primitiivisyys ei kuitenkaan kelpaa meille vastaukseksi, koska meillä on sisällämme tarve henkisyyteen. Tätä tyhjiötä täyttääksemme olemme keksineet tarinan kutsumustyöstä ja elämän tarkoituksesta.

Todella tärkeää on tajuta, että ne työpaikat, järjestöt ja ihmiset, jotka pystyvät tarjoamaan mahdollisuuden koskettaa tätä henkisyyden tasoa, ovat todella vahvoilla. Mitä henkisyys sitten tarkoittaa töissä, on kuinka hyvin (tai huonosti) ihmiset kohtaavat toisensa merkityksen, arvojen ja ihanteiden tasolla. Yhteinen arvo, vaikkapa sinnikkyys, voi lukea paperilla ja jokainen osata toistaa ulkomuistista sen selityksen. Tämä ei vielä luo minkäänlaista sisäistä merkityksen kokemusta. Vasta kun arvot ja niiden merkitys ovat jotain, jonka ympärille voidaan yhteisesti kokoontua ja joiden koetaan olevan jotain yksilöä suurempaa, niin todellinen (ja monesti se aiotun) ryhmän voiman on mahdollista tulla todeksi.

Ehkä yksi meidän keskeisimpiä tavoitteita pitäisikin olla ihmistä itseään suuremman yhteisen uskon ja toivon luominen yhteisten asioiden ympärille. Silloin ihmiset voivat tehdä ihmeitä ja käyttää koko pystyvyysreserviään.

Varmaa on, että jonkinlaisen toteemin jokainen meistä itselleen rakentaa. Mitä paremmin pystymme tehdä toteemeistamme yhteisiä, sitä enemmän saamme myös ryhmänä aikaan.

Ja silloin olemme valtameri.