Jään reunuksina olivat pelkät lumipenkat. Jos kiekon lämäsi ohi maalista, se lensi yleensä kauas metsään. Ennen jäälle tuloa kiertelimme aina hetken metsässä etsimässä kadonneita kiekkoja. Ja niitähän löytyi. Kalle asui ihan jään vieressä ja hänellä oli kirjoituspöydän kaksi alinta laatikkoa täynnä kiekkoja. Aarre, jota katsoessa kaikkien kuului olla hiljaa.

Tällä kertaa minäkin löysin kiekon. Siihen oli painettu MM-kisojen logo, harvinaisuus. Vaikka minulla oli uusi pidempi maila, oli kiekkoa vaikea saada kohoamaan jäästä. Siksi luistelin enimmäkseen keskellä kenttää, etteivät isot pojat näkisi voimieni rajallisuutta.

Sitten jäälle tuli Jaakko, päätä pidempi poika rinnakkaisluokalta. Jake luisteli muutaman ringin ja lämäsi kiekon maalin kattoon.

”Kato Gretzky!”, sanoi yksi isoista pojista.

Kateus.

Kateus iski minuun. Gretzky on paras koskaan, eikä Jaakko ollut mitään sinne päinkään. Minäkin halusin olla Gretzky tai Kurri. Hetken mielijohteessa halusin näyttää kaikille, että Jake ei ole mitään, mitä minä en ole. Syötin kiekon itselleni eteenpäin ja lämäsin. Osuma oli hyvä ja kiekko kilahti tolppaan ja kimmahti siitä metsään. Kukaan ei sanonut mitään, tuskin edes näkivät, mutta sinne minun kiekkoni MM-logolla katosi. Pakko se oli hakea.

Pimeässä kaikki on erilaista, varsinkin jos olet lapsi. Kentän ainoa valo ei juurikaan valaissut maalien taakse. Vain muutamia metrejä ja olin pimeässä metsässä. Katsoin olkani yli jäälle, jossa muuta jatkoivat luisteluaan. Lähellä jossain haukkui koira raivokkaasti. Yhtäkkiä edessäni heilahti varjo ja pysähdyin millisekunnissa. Mikä se oli? En nähnyt kunnolla, mutta se liikkui. Koira jatkoi haukkumistaan ja vilkaisin uudestaan olkani yli. Yhtäkkiä kaikki muut näyttivät vain kaukaisilta hahmoilta. Tilanne muuttui hetkessä liiaksi lapselle olla yksin.

Halusin takaisin valoon, olkoot se kiekko.

Kentältä kotiin oli vajaa kolme kilometriä. Laitoin dynamon kiinni pyöränrenkaaseen ja poljin jäisellä tiellä hiljakseen. Lamppu paloi sitä himmeämmin, mitä hiljempaa ajoin. Sairaalan luo noustiin aina isoa mäkeä, jossa oli pakko polkea seisaaltaan. Mäenpäältä avautui näkymä sairaalan parkkipaikalle, joka oli raivattu neliön muotoiseksi saarekkeeksi metsän keskelle. Sinne lankesi varjot joka suunnasta. Inhosin juuri tätä kohtaa. Tuntui kuin parkkipaikan varjoissa kaikki paha voisi olla mahdollista. Usein siellä liikkuikin ihmisiä iltaisinkin, menossa tai tulossa. Kaiken kuuli äänistä, vaikka ketään ei olisi nähnytkään.

Juuri tänä iltana, kun olin polkenut mäen ylös, käynnistyi jossain parkkipaikan varjossa mopo. Kuin se olisi ollut passissa minua varten. Mopo lähti tulemaan kohti. Mielessäni sekoittui metsä ja kadonnut kiekko. Entä jos se olikin ollut hänen kiekkonsa ja nyt hän on tulossa kostamaan?

Kuinka tehokkaasti pelko sammuttaakaan järjen.

Poljin, minkä jaloistani jaksoin. Alamäen jälkeen tempaisin nopeasti dynamon ylös renkaasta, ettei valo paljastaisi minua. En edes huomannut, että mopo oli jo ajat sitten kääntynyt eri suuntaan. Poljin, poljin, poljin. Kotona ajoin pyörän suoraan kuistille ja nopeasti sisälle. Äiti kysyi hieman ihmeissään, että mihis nyt on kiire.

Jälkeenpäin katsoen voi aina naurahtaa, että lapsilla on vilkas mielikuvitus. Se on totta. Niin on myös aikuisilla. Pelot seuraavat meitä, niiden kohteet vain muuttuvat.

Se, mikä ei muutu, on tämä: Pelko kasvaa varjoissa ja se kuolee valossa.