Kuukausi: marraskuu 2018

Vitsi, joka ei naurata

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Moni ehkä onkin kuullut vitsin: How do you spell boring?

F-O-O-T-B-A-L-L

Juttu kyllä täyttää vitsin tunnusmerkit, mutta minun on mahdotonta osata sille nauraa.

Kuvitellaan, että tulet töiden jälkeen väsyneenä kotiin ja rojahdat sohvalle. Avaat telkkarin ja sieltä tulee futismatsi, jossa joku pelaa jotain vastaan jossain sarjassa, joka on jossain vaiheessa. Jos et lisäksi ole aiemmin juurikaan katsonut lajia, niin kyllä se varmasti tylsältä näyttääkin. Keitähän noi on? Miksi ne kaatuilee noin ja miksi toi peli vihellettiin poikki kesken hyökkäyksen? Booooring!

Tai sitten toisaalta.

Lapsuuteni keskeisin harrastus oli jalkapallo. Sitä pelattiin joukkueessa, pelattin muuten vain kentällä ja pelattiin kotipihassa isän tekemään maaliin. Futis oli ystävyyden ytimessä monella tapaa. Tänään olen 35-vuotias. Enää ei kaverit polje pyörällä pihaan ja soita ovikelloa, että mennäänkö kentälle. Elämä on ripotellut meitä eri paikkoihin. Kun Valioliigakierros pyörähtää, niin alkaa myös Whatsapp väristä. Se on sytyke pitää vanhojen kavereiden kanssa aktiivisesti yhteyttä. Kertoa samoja vitsejä uudestaan ja muistella vanhoja. Me ollaan edelleen me, ja futis on edelleen ystävyyden ytimessä.

Jalkapalloon liittyy totta kai myös fanitus. Se, mikä alkoi 90-luvun alussa Eric Cantonan pystyyn nostetuista kauluksista, jatkuu edelleen. On upeaa, kun jotkut tarinat kantavat läpi vuosikymmenten. Muistan, kun David Beckham siirtyi Real Madridiin, sinne synninpesään. Revin Beckhamin paidan takapihalla ja sen jälkeen poltin sen saunan pesässä. -99 keväällä ManU puolestaan voitti mitä maukkaimmin kääntein Mestareiden Liigan. Muistan sen uskomattoman fiiliksen silloin, ja kuinka monta kertaa noihin hetkiin onkaan palattu. Ja edelleen, kun ManU häviää, niin eniten **tuttaa kaikki.

Tuohon ajatukseen jatkuvuudesta ja fanituksesta liittyy myös henkilötarinat. On aina mielenkiintoista seurata, miten jonkun juniorin ura lähtee kehittymään akatemiassa ja seurata, miten tarina etenee aikuisten peleissä. Lukea elämänkertakirjoista tarinoita kulissien takaa ja seurata spekulaatioita, kuka siirtyy ja mihin seuraan.

Kun näihin tarinoihin taustalla ehtii vuosien aikana perehtyä useampiaan, niin enää ei kentällä pelaakaan kuka tahansa, vaan tiedät pelaajien tarinoita ja heihin muodostuu erilaisia tunnesiteitä.

Futiksesta on myös hauska lyödä vetoa. Se on tuo aina oman pienen jännityksensä kierrokseen.

Ystävien yhteen tuominen, jatkuvuus, fanitus, tarinat kulissien takana, vedonlyönti… kun nämä kaikki laskee yhteen, niin on helppo ymmärtää, miksei ”jalkapallo on tylsää” -vitsi naurata. Paljon herkemmin hymyilyttää lausahdus ”elämä on osa jalkapalloa”.

Jalkapallo ei kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan se on väline kokea yhdessä ja erikseen ihmisen tunneskalaan eri päitä. Kaikki hetket lajin ympärillä ovat ihanasti elämänmakuisia ja se on jatkokertomus, joka jatkuu vuodesta toiseen.

Mitä tällä haluan sitten sanoa?

Sen, että joskus me katsomme asioita radikaalisti eri kulmista. Silloin koko keskustelu aiheesta voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta. Se, miten itse näen asiat, on vain yksi tapa katsoa. Silloin on aina iso kiusaus ajautua ajattelemaan, se, mitä näen, olisi jotenkin asioiden todellinen laita. Todellisuus on kuitenkin aina paljon enemmän kuin minun näkökulmani.

Tässä on se tämän tarinan tärkein ajatus:

Jos emme kykene venyttämään sieluamme omia intuitioitamme pidemmälle, pakotamme itsemme elämään mustavalkoisessa maailmassa. Sellaisessa, jossa on vain heitä, jotka ovat oikeassa, ja heitä, jotka ovat väärässä. Sellaisessa maailmassa paha viihtyy ja kasvaa. Mitä tyhmempi sallin itseni olla, sitä helpompi minun on vihata. Kuilut ihmisten välille syntyvät siitä, kun pidämme omaamme kaverin omaa parempana. Paha kuolee, kun asioille antaa piirtyä värejä. Kaunis mieli näkee mahdollisuuksia ja ymmärtää erilaisia.

Ei kaikki, mikä on tylsää, ole tylsää. Joskus se olet vain sinä, joka et ole vaivautunut perehtymään.

Hittoon valtatiet

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Usko omaan juttuusi, kulje polkuasi. Näin sanottiin ja millainen mieli vastaankaan väittäisi? Reppu selkään, eväsleivät ovat voideltuina. Ota suunta auringosta ja anna mennä. Tärkeintä elämässä on löytää oma juttu.

Se on helppo sanoa. Kuulostaa todelta kuin pyhät säkeet.

Minä lähdin matkaan. Kuljin pitkin valtatietä, enhän tiennyt muutakaan suuntaa. Siellä kyllä seuraa löytyi, eihän se muuten valtatien arvoa olisi saanutkaan. Joukossa on ihmisen hyvä kulkea. Naureskelimme ja lauleskelimme. Virtaa riitti, eikä tie loppunut kesken. Minä olen sinä ja sinä olet minä. Me olemme niin samanlaisia.

Totta tosiaan, olemme samanlaisia, niin kauan kuin olemme samanlaisia. Sen jälkeen se loppuu ja kaikkialle piirtyy aavistus yksinäisyydestä.

Eikä mikään kestä ikuisesti.

Ei edes se, mikä ikuiseksi luvattiin. Tämän ymmärtäminen vie mahdottomasti aikaa, ja sitten on jo liian myöhäistä. Kun ensimmäinen askel painautuu valtatien pintaan, on todella vaikea käsittää, paljonko aikaa on vähemmän-kuin-ikuisuus. Ääretön miinus yksi on edelleen ääretön, piirsi kaljuuntuva matematiikan opettajakin aikoinaan liitutaululle.

Tässä uskossa minä olin.

Väki laulaa valtatiellä, ei se väsy vieläkään. Riemukulkua riittää, kunnes tulee päivä, jolloin käteni kopeloi tyhjää reppua. Eväät ovat syötyinä, on pakko pysähtyä. Tie edessäni mutkittelee varovaisesti. Silmä kantaa kauas – kulkijoita taivaltaa jonona, kunnes ne ovat vain mustia pisteitä juuri ennen katoamistaan horisonttiin.

Tässä seison, mitä muuta voin?

Kulje omaa polkuasi. Niinhän se oli.

Heilautan kättä hyvästiksi, muutamat vastaavat. Toivottavat onnea, mutta eivät salli askeleensa tauota minun vuokseni. Mitä lopulta onkaan yksi kaiken keskellä?

Loikkaan ojan yli siimekseen, tästä se polkuni alkakoon.  Puiden varjossa ilma on kostean raikas. Melu hiljenee, kun kulkee syvemmälle. Olo tuntuu vapautuneelta, tässä olen vain minä itseni kanssa. Mihin niitä naurajia tarvisinkaan?

Askel litsahtelee kosteilla sammalilla. Lauleskelen muutaman säkeen, kunnes huomaan, että yksin laulaessa epävireen huomaa paljon helpompi. Joukossa huutokin on laulua.

Kukkulan päällä on pieni puuton alue, jossa on kiviä kasaksi. Hauta – olen nähnyt samanlaisen ennenkin. Kiipeän ylemmäs ja katselen kivikasaa ääneti, tuntemattoman viimeinen leposija. Sinä olet kuin minä. Polvistun kuiskamaan: ”Mikä sinun nimesi on?” Ainut, mikä meidät erottaa, on, että minä en vielä ole muinainen.

Nousen ja pyyhkäisen otsaani. Ympärillä jokainen suunta näyttää samalta. Kun seisoo metsässä ilman tietoa, mihin jatkaa, huomaa, miten lyhyelle silmä sittenkään kantaa. Jokainen suunta puhuu tasavertaisena puolestaan. Jos en kulje katsomaan, mitä tuon tiheikön jälkeen on, en saa sitä koskaan tietää. Jos taas kuljen sinne, en koskaan näe tuon paasimaisen kallion taakse. Hittoon valtatiet. Haluan tutkia koko metsän ennen kuin minun päälleni pinotaan kiviä. Piirtää kartan ja antaa sen seuraaville. Siinä on tekemistä.

Kouraisen muutaman puolukan suuhuni, mausta tulee mieleeni lapsuus.

Tämä oli minun valintani, en minä muualla osaa olla.

Olet pahempi maailmantuhoaja kuin hän

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Koko evoluutiohistoria rakentuu paljon ajatukselle, että toiset yksilöt/lajit pystyvät vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin paremmin kuin toiset. Sinne jäi neandertali, kun ei pärjänny homo sapiensille. Sinne dinosaurukset, kun tuli meteoriitti.

Samanlailla yhden lajin sisällä tietyt ominaisuudet katoavat ja tietyt vahvistuvat. Niillä eläimillä, joita tänä päivänä elää on mitä uskomattomimpia keinoja vaalia henkeään. Suojavärit, myrkyt, nopeus, hätähuudot ja rivi muita keinoja, jotka ovat kehittyneet aikojen saatossa. Tämän luonnon hitaan mutta laadukkaan muokkautumisen huomaa, kun tuodaan lajeja mantereelta toiselle. Minkin tultua Amerikasta Suomeen on vesikko kadonnut kokonaan ja hilleristä tullut uhanalainen. Ne elävät samoilla alueilla, mutta minkki agressiivisempi ja isokokoisempi, joten se on vallannut tilaa.

Mitä yritän sanoa, on, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa.

Biologia ei tunne tasa-arvoa.

Satoja vuosia sitten nousi humanismi, jossa usko ihmisen järkeen ja kykyyn korostuu. Sen sijaan, että kaiken selitys olisikin Jumala, ihmisen pitääkin löytää merkitys itse elämästään. Ihminen itse on tarkoitus.

Viime vuosikymmeninä on puolestaan vahvistunut paljon ajatus, että eläimilläkin on tunteet. Ehkä ihminen ei olekaan ihan kaiken muun yläpuolella. Enää humanismikaan ei riitä vastaukseksi elämän merkityksestä.

Mihin on tultu tänään?

Tasa-arvon ajatuksesta on tehty lyömäase poliittisiin ja ideologisiin leikkeihin. Röyhkeää mutta totta. Jenkkilässä käytetään terveydenhoidon varoja enemmän per terve rikas kuin per sairas köyhä, koska rikkaalla on vakuutus, jota lääkärifirmat voivat lypsää. Mutta se on ihan ok, koska ”kaikilla on samat mahdollisuudet”. Täydestä menee kuin väärä raha. Vastaavia esimerkkejä siitä, miten tasa-arvoa käytetään epätasa-arvon oikeutuksena, löytyy pilvin pimein.

Jos tälle asialle haluaisi tehdä jotain, miten sitten kannattaisi toimia?

Siinäpä se vaikeus juuri asuukin.

Rajattomuus maailmassa ei toimi, mutta suurin osa rajoista ja säännöistä aiheuttaa eriarvoisuutta. Taitaa olla ihmiskunnan vaikein kysymys: mihin vetää milloinkin yhteisen hyvän raja?

Vaikka yhteiskunnissa onkin päättäjiä, joiden äly riittää näkemään valoa kompleksisissa asioissa, niin käytännössä missään maassa ei ole poliittista järjestelmää sen tehokkaaseen toteuttamiseen. Suuret massat äänestävät ja suuret massat ovat kiinnostuneita vain niistä tarinoista, jotka he tajuavat riittävän helposti ja riittävän nopeasti. Kaikki viisaus yli sen kääntyy itseään vastaan.

Tilanne on vähän sama kuin pitäisi 12 -vuotiaalle kertoa muutamalla lauseella millainen on hyvä avioliitto. Mitä meille jää käteen tästä haasteesta, on ihan järkyttävän suurella painoarvolla kyllä/ei -väittely.

Ei kivihiilelle. Suomi luopuu siitä vuoteen 2029 mennessä. Just näin! Ilmastoa pitää suojella! Mitä tapahtuu vapautuneille päästökiintiöille? Ne menevät muualla EU:ssa jakoon. Sama saaste pusketaan sitten taivaalle jostain muualta. Mutta saatiinpa täällä jotain kiellettyä.

Mihin menevät palautetut muovipullot, uudelleen käyttöön pulloina? Ei. Niistä tehdään sadetakkeja, reppuja, muovikuitua jne. Uudet juomat pullotetaan uusiin pulloihin.

Meidän yhteisöllisen tason ajattelu ei salli moninaisuuksia, vaan se typistyy aina torsoksi, joka parhaimmillaankin sivuaa kokonaisuutta. Tämän takia tasa-arvoakin on helppo ruokkia sutena ja puhua lampaana. Poliittinen systeemi pakottaa toimimaan tavoilla, että torsoajatteleva äänestäjäkunta pysyy tyytyväisenä. Sen hinta näyttää tällä hetkelle olevan todella kova. Ääriajattelu elää vahvistuvaa renesanssia ja poliittinen päätöksen teko tärkeissä asioissa invalidisoituu. Muistamme, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa. Aina on joku, joka hyötyy enemmän kuin toinen.

Kaikkea ei voi kieltää. Kaikkea ei voi sallia. Mitä voimme sitten tehdä?

Lopettaa se perkeleen mustavalkoinen ajattelu siitä, miten yksi asia korjaisi kaiken. Ei silleen, että joku muu lopettaa, vaan minä itse lopetan. Tänään. Nyt.

Laittaa vapautunut energia siihen, miten voimme tuoda asioiden eri puolia enemmän yhteisiksi. Mitä parempi on yhteinen ymmärrys, sitä viisaampi on yhteinen päätös.

Jokainen keskustelu, jonka käyt. Jokainen lause, jonka someen kirjoitat. Jokainen tykkää-klikkaus, jonka painat. Jos näillä edistät mieluummin kapeaa torsototuutta kuin todellisuuden moninaisuutta, niin olet pahempi maailman tuhoaja kuin hän, joka laittaa muovipullonsa suoraan roskikseen.

Sen puolesta, mihin uskon

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kauniina kesäisenä päivänä nurmen tuoksu ja auringonvalo hellivät sinua kilvan. Perhonen, jolla on isot mustat siivet lentelee edessäsi ja laskeutuu omenapuun varjoon. Onpa kaunis! Kummarrut katsomaan, mutta perhonen jatkaakin matkaa. Paikassa, jossa perhonen pienen tovin levähti, näkyy kuitenkin jotain: neliapila! Poimit sen ilahtuneena. Tämä tuo onnea!

Vaan mistäpä sen tiedät?

Mitä jos mustaperhonen ja neliapila tarkoittavatkin kuolemaa? Ehkä kannattaisikin olla tämä päivä nyt varuillaan?

Vaihtoehtojen sijaan meille on paljon helpompaa vain valita yksi vaihtoehto todeksi. Neliapila kädessä olet onnekas, ei mietitä enempää. Realistisesti ajatellen musta perhonen ja apila yhdessä tuskin tarkoittavat mitään. Sattuma antoi teidän kolmen polkujen hetkeksi leikata toisiaan. Ne tarkoittavat kaikkea ja ei mitään. Sinä valitset, miten rajaat todellisuuden.

Uskomukset ja periaatteet eivät ole vapautta, vaan vapaudesta luopumista. Luot jotain, mitä ei ole, ja rajaat sillä itsesi turvalliseen aitaukseen. Muurit ovat turvanasi, mutta olet ainut, joka näkee ne. Vihdoinkin jotain, jonka lävitse voi kävellä.

Sama vapauden poissulkemisen prosessi tapahtuu elämässämme oikeastaan kaikkialla. Työpaikallasi voi olla kulttuuri, joka on tiettyä ryhmää syrjivää. Tiedät sen, mutta voit antaa asian olla: ”Mä olen vain tavallinen työtekijä täällä. Ei kuulu mun rooliin ruveta ketään opettamaan”. Näin ajattelemalla voit onnistua kokonaan pois sulkemaan ympärilläsi tapahtuvan vääryyden murhelistaltasi. Eihän se sinulle kuulu.

Mitä tässäkin tapahtuu, on uskomus siihen, että olisi olemassa jonkin rooli, jota sinä vain sokeasti toteutat. Niin kuin muurahainen, jonka ainoa tehtävä elämässä on tuoda muille ravintoa. Sinä et ole muurahainen, etkä muurahaiseksi koskaan tule. Homo sapiens, me kykenemme paljon enempään, abstraktiin ja reflektiiviseen ajatteluun.

Neliapilalla ei ole voimaa muuttaa paljoakaan, sinulla on.

Meille on mahdollista kaikki, mikä on mahdollista – kaikki vähemmän on vapaudesta luopumista. Miksi sinä, joka olet ”vain työntekijä”, et voisi tehdä asialle mitään? Sillä sekunnilla, kun päätät kävellä muiden eteen sanomaan, että tämä homma ei voi jatkua näin, on se kupla, jonka uskoit vääjäämättömyydeksi, puhjennut. Se, että et tee asialle mitään, ei ole mitään muuta kuin, että joka päivä uudestaan valitset olla tekemättä mitään. Mikään muu ei estä sinua.

Kaikki roolit, joiden annamme itseämme rajoittaa, ovat meissä. Ne ovat, koska me loimme ne. Ja luomisessa me olemmekin todella hyviä. Joku ehkä onkin kerännyt yhteen kaikki säännöt, jotka ovat maailman historiassa koskeneet naisia. Mitä onkaan puolelta valtakunnan väestöstä ehditty kieltää sen takia, että jokin sokaisi ihmiset.

Musta perhonen jatkaa lentoaan, etkä saa sitä koskaan kiinni. Sen jäljeltä löytyy aina uusi tyhjä lupaus siitä, kuinka vähän olisi paljon.

Vapaus on sitä, että voit joka päivä valita toisin kuin eilen. Vapaudesta luopuminen on sitä, että annan roolin määrittää sinua. Valitsematta jättäminen on myös aina valinta, mutta jos huijaat itsesi uskomaan, että olet vain muurahainen, saatat onnistua uskottelemaan myös, että jokin taho päättää asioita puolestasi.

Kaikki, mitä olet tähän ollut, jatkuu vain niin kauan, kuin sinä jatkat niitä. Sitä on vapaus.

Seiso rohkeasti sen puolesta, minkä oikeaksi uskot. Kaikki sitä vähemmän on itsesi hylkäämistä.

 

 

Pimeydessä meidät punnitaan

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kun kukaan ei näe, meidät punnitaan. Olemme amfiteatterin keskellä, vaan emme usko sitä. Kaikki on oikein, jos keksin itselleni selityksen. Jänis on piilossa, jos sen pää on puskassa. Oikein ja väärin – eiväthän ne ole mitään muuta kuin tarinoita, joita ihminen kertoo.

Entä jos teen väärin, mutta kukaan ei saa tietää?

Miten tyhmä sinä olet?

Ei vääryys kuuntele tietoa. Se elää itsekseen. Se on. Voit tänä yönä tehdä savesta kolmepäisen hevosen ja uskoa siihen. Yksikään elävä hevonen ei keskeytä untaan, aamulla ne heräävät yksipäisinä. Käsi, joka loi hevoset, ei ollut sinun. Maailma on muodossaan ja me olemme sen sisällä.

Turha hakea sille, mitä olet, raameja selitysteoksesta; ”mutta kun tässä lukee näin”. Mitä olet, sitä olet. Kestä katsoa silmiin.

Muistan, kun asettelit poninhäntäsi tarkkaan lippiksen mukaiseksi. Pidit kottikärryjä kuin lykkäisit niitä, mutta silti harava seisoi edessäsi maata vasten ja nojasi olkapäähäsi. Vasta yhdeksäs kuva kelpasi. Kyllä minä ymmärrän, mutta ihminen on silti aika hölmö. Jos todella lykkäisit kärryjä, miten se harava siinä edessäsi leijuisi mukana?

Olenko ilkeä, jos sanon ääneen, että tähän kaikkeen meni enemmän aikaa, kuin siihen kauanko lopuksi jaksoit haravoida. Teit hevoselle kolme päätä, mutta sinä asut kolmannessa kerroksessa ja leijuva harava on huijaus.

Ajoit kotiisi, tuttu risteys on hiljainen. Punainen valo näkyy hämärässä kauas, hidastat hieman, ei ketään näy missään. Lisää kaasua. Pyöräilijä jarruttaa fatbike sivuluisussa. Itse et ehdi edes hipaista jarrua. Kävipä hyvä säkä, että ei ajanut alle. Miksi sillä ei ollut heijastinta eikä valoa?

Ei punaisiin ole pakko pysähtyä, jos kukaan ei näe.

Hölmö, hölmö, hölmö jänis, joka luulee olevansa piilossa.

Ei hän meinannut ajaa alle, vaan sinä meinasit ajaa päälle. Siinä on elämän kokoinen ero. Eikä se ollut huonoa säkää, että hän sattui tulemaan, vaikka ketään ei näkynyt. Se ei ole säkää, vaan normaalia vaihteluväliä. Siksi ne valot ovat siellä yölläkin.

Tajuatko? Haravat eivät leiju, eikä vääryys veny sinun tahtiisi.

Pimeydessä meidät punnitaan. Tehdä oikein oikean takia, välttää väärä väärän itsensä takia. Sitä me olemme, mihin pimeässä pystymme. Pahinkin tyranni rakastaa omaa poikaansa, eikä se tee hänestä hyvää ihmistä.

Ihminen, jänis, ota pääsi pois puskasta. Me näemme sinut kyllä.