Moni ehkä onkin kuullut vitsin: How do you spell boring?

F-O-O-T-B-A-L-L

Juttu kyllä täyttää vitsin tunnusmerkit, mutta minun on mahdotonta osata sille nauraa.

Kuvitellaan, että tulet töiden jälkeen väsyneenä kotiin ja rojahdat sohvalle. Avaat telkkarin ja sieltä tulee futismatsi, jossa joku pelaa jotain vastaan jossain sarjassa, joka on jossain vaiheessa. Jos et lisäksi ole aiemmin juurikaan katsonut lajia, niin kyllä se varmasti tylsältä näyttääkin. Keitähän noi on? Miksi ne kaatuilee noin ja miksi toi peli vihellettiin poikki kesken hyökkäyksen? Booooring!

Tai sitten toisaalta.

Lapsuuteni keskeisin harrastus oli jalkapallo. Sitä pelattiin joukkueessa, pelattin muuten vain kentällä ja pelattiin kotipihassa isän tekemään maaliin. Futis oli ystävyyden ytimessä monella tapaa. Tänään olen 35-vuotias. Enää ei kaverit polje pyörällä pihaan ja soita ovikelloa, että mennäänkö kentälle. Elämä on ripotellut meitä eri paikkoihin. Kun Valioliigakierros pyörähtää, niin alkaa myös Whatsapp väristä. Se on sytyke pitää vanhojen kavereiden kanssa aktiivisesti yhteyttä. Kertoa samoja vitsejä uudestaan ja muistella vanhoja. Me ollaan edelleen me, ja futis on edelleen ystävyyden ytimessä.

Jalkapalloon liittyy totta kai myös fanitus. Se, mikä alkoi 90-luvun alussa Eric Cantonan pystyyn nostetuista kauluksista, jatkuu edelleen. On upeaa, kun jotkut tarinat kantavat läpi vuosikymmenten. Muistan, kun David Beckham siirtyi Real Madridiin, sinne synninpesään. Revin Beckhamin paidan takapihalla ja sen jälkeen poltin sen saunan pesässä. -99 keväällä ManU puolestaan voitti mitä maukkaimmin kääntein Mestareiden Liigan. Muistan sen uskomattoman fiiliksen silloin, ja kuinka monta kertaa noihin hetkiin onkaan palattu. Ja edelleen, kun ManU häviää, niin eniten **tuttaa kaikki.

Tuohon ajatukseen jatkuvuudesta ja fanituksesta liittyy myös henkilötarinat. On aina mielenkiintoista seurata, miten jonkun juniorin ura lähtee kehittymään akatemiassa ja seurata, miten tarina etenee aikuisten peleissä. Lukea elämänkertakirjoista tarinoita kulissien takaa ja seurata spekulaatioita, kuka siirtyy ja mihin seuraan.

Kun näihin tarinoihin taustalla ehtii vuosien aikana perehtyä useampiaan, niin enää ei kentällä pelaakaan kuka tahansa, vaan tiedät pelaajien tarinoita ja heihin muodostuu erilaisia tunnesiteitä.

Futiksesta on myös hauska lyödä vetoa. Se on tuo aina oman pienen jännityksensä kierrokseen.

Ystävien yhteen tuominen, jatkuvuus, fanitus, tarinat kulissien takana, vedonlyönti… kun nämä kaikki laskee yhteen, niin on helppo ymmärtää, miksei ”jalkapallo on tylsää” -vitsi naurata. Paljon herkemmin hymyilyttää lausahdus ”elämä on osa jalkapalloa”.

Jalkapallo ei kuitenkaan ole itse tarkoitus, vaan se on väline kokea yhdessä ja erikseen ihmisen tunneskalaan eri päitä. Kaikki hetket lajin ympärillä ovat ihanasti elämänmakuisia ja se on jatkokertomus, joka jatkuu vuodesta toiseen.

Mitä tällä haluan sitten sanoa?

Sen, että joskus me katsomme asioita radikaalisti eri kulmista. Silloin koko keskustelu aiheesta voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta. Se, miten itse näen asiat, on vain yksi tapa katsoa. Silloin on aina iso kiusaus ajautua ajattelemaan, se, mitä näen, olisi jotenkin asioiden todellinen laita. Todellisuus on kuitenkin aina paljon enemmän kuin minun näkökulmani.

Tässä on se tämän tarinan tärkein ajatus:

Jos emme kykene venyttämään sieluamme omia intuitioitamme pidemmälle, pakotamme itsemme elämään mustavalkoisessa maailmassa. Sellaisessa, jossa on vain heitä, jotka ovat oikeassa, ja heitä, jotka ovat väärässä. Sellaisessa maailmassa paha viihtyy ja kasvaa. Mitä tyhmempi sallin itseni olla, sitä helpompi minun on vihata. Kuilut ihmisten välille syntyvät siitä, kun pidämme omaamme kaverin omaa parempana. Paha kuolee, kun asioille antaa piirtyä värejä. Kaunis mieli näkee mahdollisuuksia ja ymmärtää erilaisia.

Ei kaikki, mikä on tylsää, ole tylsää. Joskus se olet vain sinä, joka et ole vaivautunut perehtymään.