Miten sanoisin kaiken sinun kielelläsi

Olen ollut sinulle tärkeä. Niin pitkään, että sekoan laskuissani. Aika on muutenkin suhteellista, eikä mikään koskaan palaa. Ihmisen on mentävä eteenpäin. Meidän on osattava nähdä arvo siinäkin, mikä ei ole kuten eilen. Miten kaksi asiaa voisivatkaan koskaan muuttua samaan tahtiin?

Hyvää sydäntä koetellaan jatkuvasti, säröinen on jo valmiiksi maineensa vanki.

Minulla on joskus vähemmän sanoja kuin muilla. Miksi, en tiedä. En ollut paikalla, kun minut luotiin. Minun on toki helppo sanoa, että olen aina antanut arvoa, sille miten olet minusta välittänyt.

Itse asiassa vaikka mitä on helppo sanoa. Pysähdytään siis hetkeksi.

Antaa on tekemistä – on antaja ja on vastaanottaja. Mitä ikinä sanonkaan, ei ole antamista. Se on sanomista. Ajatteleminen on ajattelemista. Vain antaminen on antamista. Se täytyy tehdä niin, että sinulla on mahdollisuus vastaanottaa.

Lumi leijaillee hiljakseen maahan, pian on jo pimeä. Silloin sinä sytytät kynttilöitä ja kaikki tulevat lähemmäksi. Minulla on vielä hetki aikaa keksiä, miten sanoisin kaiken sinun kielelläsi. Sanoja, sanoja, sanoja, kynttilän reunustamia. Et usko, kuinka lujasti ilmeettömässä hiljaisuudessani tahdon.

Nopea vilkaisu, kuusen latvassa on se sama tähti kuin jo muistini ääressä. Ulkona hiutaleet erottuvat edelleen juuri ja juuri. Joskus ihminen näkee jotain, mitä ei ole halunnut kertoa kenellekään muulle. Ihan pian on sen aikana.

”Laitetaan kaihtimet kiinni, alkaa olla sen verran pimeä”, hän sanoo tänäkin vuonna.

Juuri nyt ei ole tarvetta hengittää. Katse naulittuna odotan. Kierrät narun ja hiljakseen lasket sen kädestäsi. Kun metalliset kaihtimet valahtavat alas on se pieni hetki, kun valo heijastuu niistä tähteen. Enempää en pyydä. Tämä on minun hetkeni, salaisuuteni ja synninpäästöni. Katse tähdessä minä uskon kaikkeen siihen hyvään, mitä luvattu on.

Sytytät ensimmäisen kynttilän ja minä nousen.

”Käyn vähän ulkona”, huikkaan vetäessä takkia päälleni.

Pihavalon kohdalla näkyy selvästi, kuinka pakkanen höyrystää hengityksen. En keksinyt tänäkään vuonna sanoja, joilla antaa. Yksin hiljaa seisoessa, sitä on joskus vaikea ymmärtää. Olen itseni hyväksynyt, mutta kuka kieltää ihmettelemästä?

Palatessani sisälle ovat kaikki kynttilät jo liekissään. Onhan se kaunis näky.

”Yletytkö ottamaan sen punaisen kulhon eteisen yläkaapista?”, kysyt minulta kuin unohtaen, että olemme saman pituiset.

”Joo, totta kai”.

Vedän vaatekomerosta jakkaran avukseni, ei se minua haittaa, ja kurotan kaapin perälle.

”Viruta se myös, siinä on taas vuoden pölyt”.

Taustalla soi Katri Helenan Joulumaa, huuhtelen kulhon puhtaaksi ja kuivaan huolella kyynelet sen pinnalta.

Näin on ihan hyvä.

Harjoittelu ei tee mestaria

Kun tekee saman asian 10 000 kertaa, tulee hyväksi. Tätä vanhaa viisautta usein toistellaan. Tottahan se on, ettei kukaan syntyessään ole maailman mestari. Toisaalta ei pelkkä määräkään luo laatua.

Vuonna 2004 asuin Vaasassa ja sain vihiä, että entinen Wild Force legenda saattaisi suostua kitaraopettajaksi. Tämä oli kova uutinen. Bändi oli totta kai tuttu ja levyt löytyivät hyllystä. Kävelin silloiseen musaliikkeeseen Vaasassa ja kysyin, että mites on, jaksaisitko opettaa.

”Jaaa.. no…. En tiedä kyllä.. Nooo… mitä musaa sä kuuntelet?”

”Mitäs mä kuuntelen.. Stevie Raytä, Hendrixiä, Rainbow, Deep Purple… niin ja Wild Forcea.”

Ilme kirkastui hieman: ”Jaa mä luulin, että jotain heviä.”

Hetki juteltiin lisää ja sitten tunti sovittiin. Ensimmäisellä kerralla vähän yleisellä tasolla katseltiin, että missään mennään. Toinen soittotunti alkoikin sitten kysymyksellä: ”Osaatkos sä tän Long Live Rock’n Roll.. tää Rainbow”. Oli sitä soitettu bändinkin kanssa eli hyvinkin oli biisi tuttu. Nyökkäsin ja lähdin veivaamaan biisiä.

”Jahas, tiedätkö mikä tosta puuttuu? Sä et soita sitä oikein.”

Aluksi en tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta kun mestari itse lähti soittamaan samaa biisiä, niin se oli kitaraharrastukseni kevyesti opettavaisin yksittäinen hetki. Vau!!!!

Olin soittanut melkein kymmenen vuotta kitaraa ja ollut mukana monenlaisissa bändeissä. Kun mestari näytti, miten rokkia oikeasti soitetaan, tajusin oman sokeuteni. Kyse ei ollut määrästä, siitä, ettenkö olisi soittanut biisiä tarpeeksi monta kertaa. Ei. Kyse oli siitä, että kaikkien noiden soittokertojen aikana en ollut tajunnut ollenkaan keskittyä oikeisiin asioihin.

Ne pari vuotta, jotka sitten mestarin opissa kuljin, opettivat enemmän kuin mitkään vuodet ennen tai jälkeen sen. Minulla ei ole lahjakkuutta vain kuunnella levyiltä, miten jutut menevät. Minulla ei ole pitkäjänteisyyttä opetella nuotteja tai analysoida omaa soittoani nyanssitasolla. Mutta kun mestari näyttää ja kertoo, niin minä tajuan.

Harjoittelu todellakin on eri asia kuin toistaminen, mestariksi tekevässä harjoittelussa ei pelkkä määrä riitä. Oli se sitten 1000 kertaa tai 10 000 kertaa. Määrä tarvitsee kaverikseen kaksi kaveria: symbioosin ja rajojen puskemisen.

Symbioosi tarkoittaa henkilökohtaista suhdettasi siihen, mitä teet. Sinä olet ainutlaatuinen sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Ei missään ole yleispätevää ohjetta, joka kertoisi täydellisen vastauksen, kuinka tulisi toimia. Sinun täytyy tuntea itsesi, omat heikkoutesi ja vahvuutesi. Itsesi tunteminen ja sitä kautta itsesi hyväksyminen ovat mestariksi tulemisen keskiössä. Minä kitaransoittajana olin ollut ihan liian laiska miettimään nyanssitasolla soittamistani. Tarvitsin jonkun sanomaan minulle päin naamaa ”ei noin, vaan näin”. Sama oppi pätee minulla muissakin asioissa. Unohdun hyvin nopeasti elämään hyvyyden illuusioissa, jos joku ei ole sanomassa ”ei noin”. Minun täytyy jatkuvasti pyrkiä itseäni parempien seuraan. Sieltä saan eteenpäin vievää voimaa ja nöyryyttä. Ei ollut helppo myöntää itselle aluksi, että minulla on taipumus kuvitella itsestäni liikoja, jos kukaan palauta maan pinnalle.

Symbioosi rakentuu lisäksi aina kahdesta asiasta. Itsensä tunteminen ja hyväksyminen on se ensimmäinen puoli. Toinen on viisaus ja taito nähdä nyansseja. Mitä ikinä onkaan se, missä haluat onnistua, sinun kannattaa kasvattaa nyanssiherkkyyttäsi juuri siinä. Jos kaikki näyttää samalta, on jokainen valinta yhtä hyvä. Mitä enemmän näet nyansseja, sitä paremmin osaat poimia helmiä. Ei auta, että tiedät, mikä toimii sinulle, jos et tunnista, koska olet sen äärellä.

Rajojen puskeminen on symbioosin lisäksi se toinen keskeinen menestystekijä. Meillä ihmisillä on surullisen monesti tapana sanoa: ”kyllä mulle riitää, että…”. Se on mitä parhain defenssi epäonnistumista vastaan. Jos et koskaan yritä hypätä korkeutta, et voi koskaan tiputtaa rimaa.

Rajojen puskeminen ja venyttäminen rakentuu sekin kolikon kahdesta puolesta. Ensimmäinen on, että olet ylipäätään tietoinen rajoistasi ja pyrit silti ylittämään ne. Aina on jokin syy, miksi rajat ovat tänään siinä missä ovat. Tutki ne syyt. Kaikki se, mitä olet tehnyt tähän asti, on tuonut sinut tähän päivään. Tiedät, mistä olet tullut ja haluat tehdä jotain entistä paremmin.

Voit toki epäonnistua mutta se ei ole kiinni siitä, mitä teet. Epäonnistuminen on mielentila. Luovuttajat epäonnistuvat, eivät voittajat. Voittajat eivät vain vielä ole onnistuneet. Heille kaikki ennen onnistumista on vain matkaa, josta nauttia.

Pienenä lisämainintana, että niin symbioosissa kuin rajojen puskemissakin, auttaa paljon se, millaisessa ympäristössä liikut. Mitä paremmin ihmiset ympärillä jakavat intohimosi ja draivisi, sitä parempaa vinkkiä, vaikutetta ja palautetta heiltä saat. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset, jotka ovat unelmansa saavuttaneet ilman muita.

Minä olen ikuisesti kiitollinen mestari Jan Stolpelle. Ei niin, vaan näin -hetki avasi silmäni näkemään oma rajallisuuteni. Ei ole yhden tekevää, miten treenaan ja missä treenaan. Siinä pitää olla viisaus ja sielu mukana. Jos lumihiutale ei tajua sulavansa auringossa, mitä hyötyä sen on hioa itsestään kauniimpaa?

Se tuntuu samalta kuin pikaruoka

Ensimmäiset iPhonet tulivat Suomessa myyntiin alkuvuodesta 2008. Ostajia riitti jonoiksi asti ja toimitusajat olivat pitkiä. Se oli ison muutoksen vaihetta kännykkämaailmassa. Näppäinpuhelimista siirryttiin kohti kosketusnäyttöä. Suuri osa suomalaisia käytti edelleen perinteistä Nokiaa. Muistin virkistykseksi noista ajoista nostettakoon, että silloin ei ollut olemassa laisinkaan esim. Whatsappia, ja Twitterilläkin oli vain noin miljoona käyttäjää maailmanlaajuisesti. Facebook oli juuri edeltävänä vuonna alannut levitä Suomen markkinoille.

Tämä ei kuitenkaan ole kertomus kännyköiden historiasta, vaan tarina ihmisestä muutoksen äärellä. Kännykän kaltainen yleisesine toimii tässä mitä parhaimpana esimerkkinä.

Palataan vielä pieneksi hetkeksi takaisin iPhoneen. Samana keväänä yksi tuttuni oli ostanut yritykselleen iPhonet työpuhelimiksi ja pian hankinnan jälkeen hän piti minulle saarnaa laitteen järjettömyydestä:

”Siis nämä pitää laittaa JOKA yö lataukseen. Eihän tällaisellä puhelimella tee yhtään mitään. Kuka helvetti näitä voi käyttää?”

Useampikin tuttuni nauroi makeasti typerille kosketusnäytöille:

”Mä vaan soitan ja tekstaan, mihin ihmeeseen mä tommosta tarvisin? Onhan mulla tietokone.”

Paljon puhuttiin myös siitä, kuinka vaikea iPhonea on käyttää. Eihän se toimi edes sormikkaat kädessä – yli-innokkaille propellihatuille tehty koko laite.

Niinpä niin.

Aiemmin oli näppäimet ja tekstiviestit. Nyt oli tulossa kosketusnäyttö ja kaiken maailman sosiaalinen media. Kuten aina aikaisemminkin, monen ensimmäinen reaktio oli: ”Ennen oli paremmin”.

Kun jokin vähänkään kompleksisempi muutos tulee, niin ihmiset omaksuvat hetkessä mitä uskomattomampia ajatusmalleja. Pitkään oli soiteltu nokialaisilla. Käynnissä ollut muutos facebookeine ja kosketusnäyttöineen oli liian kompleksinen ymmärrettäväksi kerralla. Tämä asettaa aina ihmisille paljon haasteita. Meidän aivot sietävät huonosti abstrakteja kokonaisuuksia ja haluavat hyvin nopeasti saada uusille asioille rajat.

”Kerro jo, mitä tämä on konkretiassa!”

Ja kun muutos on iso ja eikä taivu saman tien muottiin, niin ihminen alkaa tekemään omia rajauksiaan. Juuri näin kävi esimerkissämmekin iPhonen alkuajoilla: Puhelimella, jota pitää ladata joka yö, ei tee mitään. Kosketusnäytöllä ei tee mitään, koska minä vain soitan ja tekstaan. Kosketusnäyttö on liian vaikea suurimmalle osalle opetella. Kukaan täysjärkinen ei maksa puhelimestaan yli 500e ja niin edelleen.

En sano, etteikö näin saisi ajatella. Pointti on, että monelle nämä eivät olleen vain mielipiteitä muiden joukossa, vaan nämä olivat kuin faktoja – sitä, kuinka asian laita todellakin on. Olkootkin ajatuksena kuinka epälooginen tahansa, että henkilö, joka ei ole älypuhelimeen edes perehtynyt, kertoo painokkaasti sen tarpeellisuudesta. Lukematta paskaa, sanoi entinenkin kriitikko.

Kyse ei nyt ole älypuhelimien ylistyslaulusta, vaan ainoastaan siitä, miten ihminen käyttäytyy. Monimutkaisten asioiden äärellä, me emme tyydy ajatukseen, että onpas tässä kaikkea, mutta kyllä minä ajan kanssa opin ja sitten maailma näyttääkin eriltä. Monesti tämä on kuitenkin juuri se tapa, miten asiat todellisuudessa etenevät. Tämän sijaan me valitsemme paljon naiivimpia käyttäytymisstrategioita, ja tätä valintaa tehdessämme emme mieti asiaa mitenkään laajakatseisesti. Valinta tehdään sen pohjalta, mitä juuri minä, juuri nyt, ymmärrän. Ja paljon paremminhan me ymmärrämme sitä, mitä olemme jo tehneet, kuin sitä, mitä emme ole vielä tehneet.

Jos on aiemmin käyttänyt vanhaa nokialaista, jossa akku kesti kolme viikkoa, niin onhan päivän akunkesto todella lyhyt aika. Se on jotain, minkä me ymmärrämme helposti aiempien kokemusten auttamana. Tällöin voimme jäädä ajatuksissamme kiinni juuri tähän eroon ja muodostaa koko suhtautumisemme asiaan tämän yksittäisen eron kautta. Akku ei kestä, koko laite on susipaska.

Ei tämä ajattelutapana synti ole, mutta kyllähän se elämää raskauttaa. Sama kaava toistuu kuitenkin keskuudessamme jokainen päivä. Mitä tämä on konkretiassa? Sano jo!

Tässäpä se vaikein juttu onkin.

Mikä tahansa asia maailmassa on konkretiassa sinulle maksimissaan sitä, mitä sinä itse pystyt juuri nyt käsittämään. Muutenhan se ei enää olisi konkreettista. Sinä siis olet  se pullonkaula. Sitä ahtaampi, mitä nopeampaa vaadit konkretiaa. Enkä tarkoita, etteikö asioita pitäisi visualisoida ja selkeyttää. Totta kai sen täytyy olla jatkuva pyrkimys, mutta kaikki ajallaan.

Nykypäivänä jokainen media kertoo tarinaa maailman monimutkaisuuden kasvusta. Siksi tämä meidän ajattelutapamme sudenkuoppa on meidän jokaisen itsemme vuoksi arvokasta ymmärtää. Asioihin pitää oppia perehtymään. Kaikki ei vain ole konkretiaa saman tien. Maltti tosiaankin on valttia. Anna itsellesi aikaa ja opettele olemaan asioiden äärellä rauhassa. Pysäytä tietoisesti liian hätäiset mielipiteen muodostamiset. Pikaruokakonkretia tuntuu samalta kuin kaikki muukin pikaruoka. Hetken hyvältä, mutta pian onkin huono olo tai uudestaan nälkä. Paljon kestävämpi tie on oppia elämään viisaammin monimutkaisten kokonaisuuksien äärellä.

Seuraavan kerran, kun kohtaat asian, joka ei kerralla aukene, etene mieluummin kysymys kerrallaan kuin mielipide kerrallaan.