Harjoittelu ei tee mestaria

Kun tekee saman asian 10 000 kertaa, tulee hyväksi. Tätä vanhaa viisautta usein toistellaan. Tottahan se on, ettei kukaan syntyessään ole maailman mestari. Toisaalta ei pelkkä määräkään luo laatua.

Vuonna 2004 asuin Vaasassa ja sain vihiä, että entinen Wild Force legenda saattaisi suostua kitaraopettajaksi. Tämä oli kova uutinen. Bändi oli totta kai tuttu ja levyt löytyivät hyllystä. Kävelin silloiseen musaliikkeeseen Vaasassa ja kysyin, että mites on, jaksaisitko opettaa.

”Jaaa.. no…. En tiedä kyllä.. Nooo… mitä musaa sä kuuntelet?”

”Mitäs mä kuuntelen.. Stevie Raytä, Hendrixiä, Rainbow, Deep Purple… niin ja Wild Forcea.”

Ilme kirkastui hieman: ”Jaa mä luulin, että jotain heviä.”

Hetki juteltiin lisää ja sitten tunti sovittiin. Ensimmäisellä kerralla vähän yleisellä tasolla katseltiin, että missään mennään. Toinen soittotunti alkoikin sitten kysymyksellä: ”Osaatkos sä tän Long Live Rock’n Roll.. tää Rainbow”. Oli sitä soitettu bändinkin kanssa eli hyvinkin oli biisi tuttu. Nyökkäsin ja lähdin veivaamaan biisiä.

”Jahas, tiedätkö mikä tosta puuttuu? Sä et soita sitä oikein.”

Aluksi en tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta kun mestari itse lähti soittamaan samaa biisiä, niin se oli kitaraharrastukseni kevyesti opettavaisin yksittäinen hetki. Vau!!!!

Olin soittanut melkein kymmenen vuotta kitaraa ja ollut mukana monenlaisissa bändeissä. Kun mestari näytti, miten rokkia oikeasti soitetaan, tajusin oman sokeuteni. Kyse ei ollut määrästä, siitä, ettenkö olisi soittanut biisiä tarpeeksi monta kertaa. Ei. Kyse oli siitä, että kaikkien noiden soittokertojen aikana en ollut tajunnut ollenkaan keskittyä oikeisiin asioihin.

Ne pari vuotta, jotka sitten mestarin opissa kuljin, opettivat enemmän kuin mitkään vuodet ennen tai jälkeen sen. Minulla ei ole lahjakkuutta vain kuunnella levyiltä, miten jutut menevät. Minulla ei ole pitkäjänteisyyttä opetella nuotteja tai analysoida omaa soittoani nyanssitasolla. Mutta kun mestari näyttää ja kertoo, niin minä tajuan.

Harjoittelu todellakin on eri asia kuin toistaminen, mestariksi tekevässä harjoittelussa ei pelkkä määrä riitä. Oli se sitten 1000 kertaa tai 10 000 kertaa. Määrä tarvitsee kaverikseen kaksi kaveria: symbioosin ja rajojen puskemisen.

Symbioosi tarkoittaa henkilökohtaista suhdettasi siihen, mitä teet. Sinä olet ainutlaatuinen sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Ei missään ole yleispätevää ohjetta, joka kertoisi täydellisen vastauksen, kuinka tulisi toimia. Sinun täytyy tuntea itsesi, omat heikkoutesi ja vahvuutesi. Itsesi tunteminen ja sitä kautta itsesi hyväksyminen ovat mestariksi tulemisen keskiössä. Minä kitaransoittajana olin ollut ihan liian laiska miettimään nyanssitasolla soittamistani. Tarvitsin jonkun sanomaan minulle päin naamaa ”ei noin, vaan näin”. Sama oppi pätee minulla muissakin asioissa. Unohdun hyvin nopeasti elämään hyvyyden illuusioissa, jos joku ei ole sanomassa ”ei noin”. Minun täytyy jatkuvasti pyrkiä itseäni parempien seuraan. Sieltä saan eteenpäin vievää voimaa ja nöyryyttä. Ei ollut helppo myöntää itselle aluksi, että minulla on taipumus kuvitella itsestäni liikoja, jos kukaan palauta maan pinnalle.

Symbioosi rakentuu lisäksi aina kahdesta asiasta. Itsensä tunteminen ja hyväksyminen on se ensimmäinen puoli. Toinen on viisaus ja taito nähdä nyansseja. Mitä ikinä onkaan se, missä haluat onnistua, sinun kannattaa kasvattaa nyanssiherkkyyttäsi juuri siinä. Jos kaikki näyttää samalta, on jokainen valinta yhtä hyvä. Mitä enemmän näet nyansseja, sitä paremmin osaat poimia helmiä. Ei auta, että tiedät, mikä toimii sinulle, jos et tunnista, koska olet sen äärellä.

Rajojen puskeminen on symbioosin lisäksi se toinen keskeinen menestystekijä. Meillä ihmisillä on surullisen monesti tapana sanoa: ”kyllä mulle riitää, että…”. Se on mitä parhain defenssi epäonnistumista vastaan. Jos et koskaan yritä hypätä korkeutta, et voi koskaan tiputtaa rimaa.

Rajojen puskeminen ja venyttäminen rakentuu sekin kolikon kahdesta puolesta. Ensimmäinen on, että olet ylipäätään tietoinen rajoistasi ja pyrit silti ylittämään ne. Aina on jokin syy, miksi rajat ovat tänään siinä missä ovat. Tutki ne syyt. Kaikki se, mitä olet tehnyt tähän asti, on tuonut sinut tähän päivään. Tiedät, mistä olet tullut ja haluat tehdä jotain entistä paremmin.

Voit toki epäonnistua mutta se ei ole kiinni siitä, mitä teet. Epäonnistuminen on mielentila. Luovuttajat epäonnistuvat, eivät voittajat. Voittajat eivät vain vielä ole onnistuneet. Heille kaikki ennen onnistumista on vain matkaa, josta nauttia.

Pienenä lisämainintana, että niin symbioosissa kuin rajojen puskemissakin, auttaa paljon se, millaisessa ympäristössä liikut. Mitä paremmin ihmiset ympärillä jakavat intohimosi ja draivisi, sitä parempaa vinkkiä, vaikutetta ja palautetta heiltä saat. Hyvin harvassa ovat ne ihmiset, jotka ovat unelmansa saavuttaneet ilman muita.

Minä olen ikuisesti kiitollinen mestari Jan Stolpelle. Ei niin, vaan näin -hetki avasi silmäni näkemään oma rajallisuuteni. Ei ole yhden tekevää, miten treenaan ja missä treenaan. Siinä pitää olla viisaus ja sielu mukana. Jos lumihiutale ei tajua sulavansa auringossa, mitä hyötyä sen on hioa itsestään kauniimpaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s