Olen ollut sinulle tärkeä. Niin pitkään, että sekoan laskuissani. Aika on muutenkin suhteellista, eikä mikään koskaan palaa. Ihmisen on mentävä eteenpäin. Meidän on osattava nähdä arvo siinäkin, mikä ei ole kuten eilen. Miten kaksi asiaa voisivatkaan koskaan muuttua samaan tahtiin?

Hyvää sydäntä koetellaan jatkuvasti, säröinen on jo valmiiksi maineensa vanki.

Minulla on joskus vähemmän sanoja kuin muilla. Miksi, en tiedä. En ollut paikalla, kun minut luotiin. Minun on toki helppo sanoa, että olen aina antanut arvoa, sille miten olet minusta välittänyt.

Itse asiassa vaikka mitä on helppo sanoa. Pysähdytään siis hetkeksi.

Antaa on tekemistä – on antaja ja on vastaanottaja. Mitä ikinä sanonkaan, ei ole antamista. Se on sanomista. Ajatteleminen on ajattelemista. Vain antaminen on antamista. Se täytyy tehdä niin, että sinulla on mahdollisuus vastaanottaa.

Lumi leijaillee hiljakseen maahan, pian on jo pimeä. Silloin sinä sytytät kynttilöitä ja kaikki tulevat lähemmäksi. Minulla on vielä hetki aikaa keksiä, miten sanoisin kaiken sinun kielelläsi. Sanoja, sanoja, sanoja, kynttilän reunustamia. Et usko, kuinka lujasti ilmeettömässä hiljaisuudessani tahdon.

Nopea vilkaisu, kuusen latvassa on se sama tähti kuin jo muistini ääressä. Ulkona hiutaleet erottuvat edelleen juuri ja juuri. Joskus ihminen näkee jotain, mitä ei ole halunnut kertoa kenellekään muulle. Ihan pian on sen aikana.

”Laitetaan kaihtimet kiinni, alkaa olla sen verran pimeä”, hän sanoo tänäkin vuonna.

Juuri nyt ei ole tarvetta hengittää. Katse naulittuna odotan. Kierrät narun ja hiljakseen lasket sen kädestäsi. Kun metalliset kaihtimet valahtavat alas on se pieni hetki, kun valo heijastuu niistä tähteen. Enempää en pyydä. Tämä on minun hetkeni, salaisuuteni ja synninpäästöni. Katse tähdessä minä uskon kaikkeen siihen hyvään, mitä luvattu on.

Sytytät ensimmäisen kynttilän ja minä nousen.

”Käyn vähän ulkona”, huikkaan vetäessä takkia päälleni.

Pihavalon kohdalla näkyy selvästi, kuinka pakkanen höyrystää hengityksen. En keksinyt tänäkään vuonna sanoja, joilla antaa. Yksin hiljaa seisoessa, sitä on joskus vaikea ymmärtää. Olen itseni hyväksynyt, mutta kuka kieltää ihmettelemästä?

Palatessani sisälle ovat kaikki kynttilät jo liekissään. Onhan se kaunis näky.

”Yletytkö ottamaan sen punaisen kulhon eteisen yläkaapista?”, kysyt minulta kuin unohtaen, että olemme saman pituiset.

”Joo, totta kai”.

Vedän vaatekomerosta jakkaran avukseni, ei se minua haittaa, ja kurotan kaapin perälle.

”Viruta se myös, siinä on taas vuoden pölyt”.

Taustalla soi Katri Helenan Joulumaa, huuhtelen kulhon puhtaaksi ja kuivaan huolella kyynelet sen pinnalta.

Näin on ihan hyvä.