Hetki, jolloin ivanauru sammuu

Ala-asteen aikaan oli muodissa käydä pianotunneilla. Moni minunkin kaveri harrasti musiikkia ja yksi heistä soitti jopa tuubaa tyylikkäästi. Itse en kokenut juurikaan mielenkiintoa soittamista kohtaan ja sain aina huonoimmat numerot juuri musiikista. Sisäinen artistini nukkui sikeästi kavereiden hapuillessa pianolla Mozartia. Pakollisessa nokkahuilun soitossa en koskaan jäänyt kiinni siitä, että en osannut nuotteja, koska opettelin kappaleet ulkoa.

Ei minusta soittajaa tule, ajattelin

Ylä-asteelle mennessä kaveripiiri laajeni ja moni uusista kavereista soitti sähkökitaraa. Hevi teki silloin vahvaa nousua Suomessa. Kun katseli kavereiden soittelevan heviriffejä kitaralla, niin nousi ensimmäistä kertaa orastava ajatus, perhana, ehkä minäkin haluan.

Isän akustisella yksikseni vähän kokeilinkin soittamista, mutta hevi ja akustinen eivät oikein sopinut yhteen.

Sitten muistan kerran, kun yksi hieman vanhempi kaveri soitti kitaralla Jimi Hendrixiä. Jumankauta! Se oli kuin olisi puhallettu isolla torvella ilokaasua päin naamaa. Anna tulla vaan! Silloin päätin saman tien, että haluan sähkökitaran. Hendrix oli jotain ihan muuta kuin se Mozartin pimputus.

Seuraavana päivänä sanoin innoissani koulussa hyvälle kaverilleni:

”Mäkin rupean soittamaan kitaraa!”

Muistan tänä päivänäkin hänen ivallisen naurahduksen:

”Haha! Ethän sä osaa soittaa!”

Oikeassahan hän oli, en osannutkaan. Enkä ollut paljon edes kuunnellut musiikkia, omistin ehkä kolme cd-levyä. Mikään ei varsinaisesti luonutkaan uskoa, että minusta soittajaa tulisi. Mutta into, se oli siellä, enkä jaksanut ollenkaan tarttua kaverin epäuskoon. Olkoot mitä mieltä haluaa.

Kotona isä onneksi oli hieman suopeampi ja lopulta sähkökitara käytiin ostamassa.

Jokainen, joka on jotain soitinta aloittanut soittamaan, tietää, että vuosikin on lyhyt aika. Lumet sulivat ja lukuvuosikin saapui päätökseen. Kesäloman jälkeen sama kaveri (joka muuten itse ei soittanut kitaraa) kysyi:

”No joko menee Black Diamond?”

”No ei mene…sehän on älyttömän vaikee”

”Hah! Mähän sanoin!”

Siinäs naureskelee. Runkkari. Olin treenannut koko kesän, mutta oikeassa hän oli edelleen. En osannut edelleenkään paljoa soittaa.

Aika kului ja milloin oli mitäkin, mitä en osannut, ja mitä joku toinen osasi. Välillä rupesin itsekin epäilemään, että opinko koskaan soittamaan kunnolla.

Lukion tokalla luokalla oli aika korjata ensimmäinen sato. Kevätjuhlaan tarvittiin bändiä soittaan pari biisiä ja yksi kaveri kysyi, lähdenkö kitaristiksi. Sekunnissa: kyllä! Toinen biisi olisi Gunnareiden Dont Cry. En ollut koskaan kuullutkaan sitä. Ihan sama, nyt ei nöyristellä. Treenasin aikamoisella pieteetillä biisin ja tein oman version soolosta, kun Slashin jutut eivät ihan taipuneet.

Kevätjuhlan soitto meni hyvin ja jälkeenpäin moni tuttu tuli sanomaan: ”En mä oo tienny, että sä soitat, mutta hyvin vedit!”. Vaikka totuus taitaakin olla, että ei se mikään mestarisuoritus ollut, niin yksi rajapyykki oli ylitetty.

Ivanauraja oli vihdoinkin väärässä.

Se naurahdus ysiluokalla ”Haha! Ethän sä osaa soittaa!” oli ollut totta tähän hetkeen asti. Enää ei kuitenkaan ollut paluuta. Raja oli ylitetty. Kaksi ja puoli vuotta jatkunut ivanauru vaikeni, kun kaveri myönsi: Nojoo, toimihan se.

Näin se elämässä menee, pessimistejä ja ivanaurajia riittää aina. Se on ihan sama mihin ryhdymme, niin aina löytyy joku, jonka mielestä olisi parempi tehdä just toisin tai olla kokonaan yrittämättä.

Etsä osaa. Mitä sä nyt, ethän sä ole ennenkään. Miksi sä nyt yhtäkkiä. Hetken sulla into kestää. Menee vaan rahat hukkaan. Koita nyt jotain vähän helpompaa. Mikä hullutus tämä nyt on. Mieti nyt vielä.

Ja kaikkein ärsyttävintä on, että ivanaurajille ja pessimisteille on aivan helvetin vaikea todistaa, että he ovat väärässä! Ei mikään muutu hetkessä, vaan asiat muuttuvat askel kerrallaan. Kaksi ja puoli vuotta kaverini nauruineen oli oikeassa. Se on loppujen lopuksi aika pitkä aika. Mutta se on onnistumisen hinta, sillä monesti kaikki näyttää epäonnistumiselta siihen asti, kunnes se onnistuminen tulee.

Usko siis siihen, mitä teet. Jonain päivänä tulee sinun vuorosi. Hetki, jolloin ivanauru sammuu.

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Hetki, jolloin ivanauru sammuu

  1. Pakko laittaa pari sanaa kun aika hyvin resonoi omien kokemusten kanssa.

    Ei nimittäin meinannut vittuilulle tulla loppua kun alla oli eka pikku purkkari ja ekoja kertoja vesillä, opettelemassa juttuja kantapään kautta. Eri sattumien summana löysin itseni Pikisaaren rannasta, varmaan alle kilsan päässä lähtöpaikasta. No, paikalle piti hälyttää meripelastus ja tulihan siinä samalla sitten Mansis täyteen paloautoja, ambulansseja ja niiden myötä porukkaa kuin pipoa. Kruununa tietysti pikkubriffi aiheesta seuraavan päivän Pohjalaisessa…

    Voit vaan arvata, ettei vittuilulle meinannut tulla rajoja vastaan millään. Kertaakaan ei silti tullut mieleen, että laitan hanskat naulaan, vaan että opin kyllä soittamaan tätä mun soitinta.

    Itse asiassa, vieläkin 18 vuotta myöhemmin joku vanha kaveri muistaa tuosta aina vittuilla kun nähdään. Mutta se on vaan hyvää polttoainetta omien juttujen opetteluun.

    -Jussi

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s