Tyhmä menee seinästä läpi

Jokainen meistä on kuullut tarinan, jossa vaikeasta sairaudesta tai onnettomuudesta selvinnyt kertoo, kuinka rankat tapahtumat laittoivat arvomaailman uusiksi:

”Enää ei ole minnekään kiire, nyt on aikaa perheelle.”

”Lopetin alkoholin ja tupakan kokonaan ja kuntoilen joka päivä”.

Yksi asia, minkä nämä tarinat kiistatta todistavat on, että ihmisessä asuu kyky radikaaliin muutokseen. Toinen esimerkki isoon muutokseen pystymisestä on uskoon tuleminen. Valon ja vapautuksen löytäminen dogmista antaa samanlaisen sykäyksen kuin raskaan kokemuksen läpikäyminen.

Vaikeuksista voittoon on kiistämättä hieno tarinankaari, mutta yksi kysymys herää vahvasti: Miksi ensin piti tulla rekkalastillinen vaikeuksia ja vasta sitten muutos? Miksi henkilö ei tehnyt muutosta jo aiemmin, jos autuus uusista valinnoista on niin suuri? Ja miksei tarinan kuulijat saman tien muuta itse omaa elämäänsä?

Teoriassa elämänsä muuttaminen itsekurin avulla on mahdollista. Iso ongelma siinä kuitenkin piilee. Itsekuri on keinotekoista merkityksen luomista. Päätämme hetken raivolla jotakin ja päätämme, että nyt tämä on tärkeää. Tärkeys asioille ei kuitenkaan muodostu pelkästään päättämällä. Väkivoimalla päättäminen on hetkellinen yritys kaventaa itsemme jonkin keksimämme idean muotoiseksi. Tämä yritys vapaaehtoisesti luopua vapaudestamme ja ryhtyä itsemme rengiksi ei koskaan ole kestävä, vaan monella tapaa ihmisyyden vastaista.

Juuri siksi tahdonvoiman ero vaikeuksien kautta muuttumiseen on valtava.

Tuska, kipu ja ahdistus ovat asioita, jotka koodaavat aivomme uusiksi. Kun aikaisempaan toimintatapaamme liittyykin onnettomuuden tai sairauden jälkeen hyvin vahva tuskan ja kivun mielikuva, on muutos paljon helpompaa. Kukaan ei halua kokea aivoinfarktia, syöpää tai kolaria uudelleen. Niihin liittyy järisyttävän vahvat negatiiviset mielikuvat. Näiden negatiivisten mielikuvien välttäminen  tuo mielihyvää. Ainekset radikaaliin muutokseen ovat valmiit: Pelko siitä, että kauheus tapahtuu uudestaan ja ilo siitä, että toisin tekemällä voi välttää kauheuden uusiutumista, ovat vahvoja voimia muutoksessa.

Uskonnoissa voi pelko ikuisesta kadotuksesta, jumalan siunauksen menettämisestä tai seurakunnan hylkäämisestä olla riittävän tuskaisa mielikuva, jotka saavat meidät toimimaan toisin. Myös uskonnoissa ihmiset kokevat paljon voimaannuttaviakin kokemuksia, jotka helpottavat menemistä kohti hyviä asioita. Yhtälö toimii siis samalailla.

Tämän vuoksi, kun haluamme muuttaa elämässämme jotain, ei asioita kannata rakentaa pelkän tahdonvoiman päälle. Täytyy miettiä syvemmin, mitä oikeastaan haluaakaan muuttaa ja miksi? Mitä tapahtuu, jos en muuta mitään? Mitä tapahtuu, jos muutan? Mitä oikeastaan haluan?

Mitä paremmin tutustuu itseensä ja omaan ajatukseensa muutoksesta, sitä helpompaa on muutosta todella lähteä rakentamaan. Tahdonvoima on keinotekoista vapaudesta luopumista, ihmisyyden kieltämistä. Itsensä parempi sanoittaminen sen sijaan on ihmisyyden todeksi elämistä.

Sinä kelpaat jo sellaisena kuin olet. Jos haluat muuttua, voit sen tehdä, mutta pakko ei ole.  Ja jos kuitenkin haluat muuttua, niin mieti rauhassa, mitä ja miksi ja mitä sitten.

Muutos, jota oikeasti tietää haluavansa, tuo elämään paljon onnea. Tahdonvoimalla väkisin rynkytys ei puolestaan tuo kuin paskan maun suuhun. Elämä ei ole vain asennekysymys.

Vain tyhmä menee seinästä läpi, jos vieressä on ovi.

Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä

Sanomme helposti, että vuodet menevät niin nopeaan. Toisaalta yhdessä tunnissa ihminen ehtisi jo tehdä paljon. Yksi vuosi on 8760 tuntia. Ei semmoinen aikamäärä voi kadota nopeuttaan. Miksi se sitten tuntuu, että aika nykyään menee nopeampaan kuin enne? Syitä siihen on hyvin todennäköisesti kaksi.

Kaikki muistavat ekan kerran. Ei niin väliä, oliko se ensimmäinen kerta ulkomailla, ensi suudelma tai ensimmäinen oma kännykkä. Merkitykselliset kokemukset jättävät kestävän tunnejäljen. Kun ihmiselle tulee ikää ja kokemuksia, merkitykselliset ensimmäiset kerrat vähenevät radikaalisti. Esa Saarinen sanoi luennollaan: ”Maailmassa on uskomaton määrä laajasti elämästä kiinnostuneita ihmisiä, jotka innolla tutkivat ympäristöään. Todella harmi, että suurin osa heistä on alle 5-vuotiaita”.

Iän myötä meille tule kylläisyyden tunne elämän tutkimiseen. Ei tällä ikää kato enää jaksa. Tämä on suuri harmi ja harhaluulo. Maailmalla on edelleen jokaiselle meistä enemmän tarjottavaa kuin pystymme vastaanottamaan. Nurkan takana on sitä sun tätä, joka voisi tempaista meidät mielenkiintoiselle retkelle. Jos vaan uskaltaisimme antaa mahdollisuuden.

Toinen syy ajan nopealle kulumiselle on kiire ja stressi. Mitä enemmän painetta kattilassa, sitä vaikeampaa ihmisen on keskittyä nykyhetkeen. Tilalle tulee sitten kun -ajattelu. Kunhan vain tästä kiireestä selvitään, niin sitten kyllä teen sitä ja tätä. Se sitten kun -hetki vaan useimmiten siirtyy edemmäs ja edemmäs, ja lopulta tuntuu kuin vuodet vaan vierivät.

Jos sinusta siis tuntuu, että aika kuluu nykyään nopeaan, syy saattaa siis olla sinun itsesi. Liian vähän ekoja kertoja, liian paljon kiirettä.

Malttia rakas ystävä, vähemmän on enemmän. Päästä irti määrästä ja uskalla kurkistaa nurkan taakse. Vastaa myöntävästi, kun uusi mahdollisuus kutsuu. Elämä on ainut, mitä meillä on. Kaikki muu on lainassa.

Kolme vuoden aikana olen kirjoittanut 149 blogitekstiä. Viime vuoden luetuin teksti sai 417 lukukertaa, olen todella kiitollinen jokaisesta. Olen myös iloinen jokaisesta tekstistä. Kirjoittaminen on, mitä haluankin tehdä. Kun katselee tekstejä taaksepäin, tuntee, ettei se aika ihan niin nopeaan mennytkään. Paljon ajatuksia ja tapahtumia mahtuu tähänkin vuoteen. Kirjoittaminen minun tapa hidastaa aikaa, antaa merkitystä sille, mikä muuten lipuisi ohi.

Uusi vuosi on uusi mahdollisuus. Minä jatkan blogiani. Muitakin ideoita on, muutoksia elämässä, jotka antavat lisää energiaa.

Mitä sinä aiot tehdä, ettei vuoden lopussa tarvitse sanoa, että menipä tämänkin vuosi nopeasti?

Nimeksi, joka vaikeni pelossaan

Yössä sadat kynttilät näyttävät omilta todellisuuksiltaan. Liekit lepattavat tuulessa, heiluttelevat varjoa kiveen kaiverrettujen nimien yllä. Kuoleman, joka on niin lopullista kuin mikään asia tässä maailmassa olla voi, vierellä tämä pieni elo koskettaa. Vaikka totuus ei muuttuisikaan, sen arvoa voi alleviivata eri tavoin. Tai jättää se tekemättä, unohtaa, olla kuin ei olisikaan.

Elämää voi elää kahdella tapaa.

Elää kuin emme koskaan kuolisi. Se, mikä tänään meidät ympäröi, kulkee kanssamme huomiseenkin. Täytyy miettiä, mitä olemme ja olla sitä. Kiinnittyä pysyvyyteen, varoa järkyttämästä. Tekojemme seuraukset ovat varjoja, seuraavat jokaista liikettämme jäämättä sekunniksikaan jälkeen. Mieti aina kahdesti, varo virhettä.

Tai voimme elää kuin kaikki on kuolevaista. Leijonan osa teoistamme unohtuu tuulissa, joita emme osaa ennakoida. Ikuisen muutoksen keskellä vain tämä hetki on meidän. Minkään ei voi varmana sanoa näkevän huomista. Monilla maailman hautausmailla ei löydy 1900-lukua aikaisempia lukuja hautakivissä, koska paikat menevät tilan puutteessa uudelleen käyttöön. Suru ja seremonia pyyhkiytyvät. Oli aika ja enää sitä ei ole. Turha miettiä entä jos, koska kaikki kuolee, ja jonain päivänä kukaan maailmassa ei enää muista meitä.

Tänään, sinä ja minä olemme. Mihin kaikkeen pystyisimmekään, mutta mitä lopulta päädymmekään tekemään?

Tulee päivä, kun aika on täynnä. Ehkä sinä jatkat mutta minä en. Seisot ja tuuli puhaltaa kasvoillesi, heiluttaa valoa nimelläni. Sanoinko sen, mitä halusin vai odotinko huomista, jota ei enää tullutkaan? Olenko enää mitään, kun olen poissa, vain siksi, että pelkäsin olla, mitä halusin?

Odottaminen ei tee ajastamme pidempää. Maltti on viisautta vain silloin, kun sen muistaa liikkuessaan eteenpäin.

Teille, joiden nimillä varjo leikkii, en voi enää mitään tarjota. Hiljainen hetki äärellänne on minua itseäni varten. Sinulle, joka elät, voin antaa paljon. Me olemme tänään ja tänään on kaikki.

Minä pelkään niin helvetisti kaikenlaista, mutta kaikkein eniten pelkään päätyväni varjostuvaksi nimeksi, joka vaikeni pelossaan.

Te olette minulle tärkeitä, rakkaita jokainen tavallaan. Kun yksikin on poissa, on maailma jo toinen.

Aikamme on nyt. Älä hukkaa yhtään tilaisuutta elää itseäsi todeksi. Sanoita surusi, sanoita rakkautesi. Ne piirtyvät elämänviivaan ja hetken pidempään säilyy lämpömme. Siksi päädymme, minne kuljemme. Sanat ja teot ovat tuulia purjeessamme, pelko vastavoimana kuiskaamassa: ”Odota vielä huomiseen”.

Kerro, että rakastat. Kerro tänään.

Te saatanan kusipäät

Olipa kerran, ihan oikeasti oli ja siksi tarinan tekijät ovatkin hieman anonyymeja, lapsi, jonka vanhemmalla oli alkoholiongelma. Joskus elämässä edes köyhyys ja häpeä eivät riitä taakoiksi yhden ihmisen kohdalla. Homo homoni lupus est. Ihminen on susi toiselle. Mikä onkaan elämässä helpompaa kuin lyödä lyötyä? Kokea oma kuviteltu paremmuutensa toisen heikkouden kautta. Niin väärin kuin se onkin, niin sukupolvi toisensa jälkeen siihen sortuu.

Kun alkoholistin lapselle kertoo, että sinun vanhempi on juoppo,  ei se varsinaisesti ole uusi tieto. Hän on kyllä sen nahoissaan ja sydämessään kokenut riittävän monta kertaa.

Kerran tuli päivä, kun perhe tarvitsi ensimmäisen kerran ulkopuolisen apua. Mitä sanoi hän, joka kuukausipalkkansa saa juuri tämänkaltaisesta muiden auttamisesta?

”Olisi minulla muutakin tekemistä, kuin juoppoja auttaa”, lausui omasta mielestään enemmän ihmisen arvoinen rouva. Avun tarve toistui ajan kuluessa useamman kerran ja useimmiten rouva muisti mainita, miten alkoholistin ongelmat ovat ainoastaan hänen omaa syytänsä. Ei pitäisi muiden semmoista auttaa.

Juoppo on isä. Juoppo on äiti. Ei sairaus tapa rakkautta eikä muistoja. Miksi heikolla hetkellä pitää päästä potkaisemaan itsekin? Te saatanan kusipäät, jotka siitä voimanne ammennatte.

Ei ollut hienompi rouvakaan ikuinen. Kului vuosia ja hän tuli itse vanhaksi. Niinhän se on, että vanhat saattavat tarvita apua. Hän joutui itse hoitoon. Vaikka elämä osaa olla julma, se osaa myös leikitellä. Kukapa siellä olisi ollut hoitajana, jos ei nyt jo edes menneemme alkoholistimme lapsi. Hän, joka vuosia aiemmin joutui kuulla, miten juopon arvo on mitätön.

Rouvan leuka loksahti auki nähdessään hoitajan:

”Sinä!”

Totta kai hoitaja tunnisti rouvan ja muisti tarinan. Vaan miksi ei ottaa pientä iloa irti, kun elämä sitä tarjoaa?

”Anteeksi, mistä me tunnemme?”

Rouvan leuka liikkui tyhjää, ei sanotuksi saanut.

”Ehkä sinä erehdyit”, sanoi hoitaja, ”mutta älä huoli, meillä on täällä hyvä hoito ihan joka ikiselle.”

”En minä muiden syntejä rupea laskemaan. Omistani huolen pidän”, sanoi hoitaja tarinan minulle kerrottuaan.

Joskus sinä ja minäkin olemme vanhoja ja tarvitsemme apua. Jos silloin paikalle saapuu tuttu vuosien takaa, mitä hän ajattelee nähdessään sinut? Vielä siihen ehdit vaikuttaa.

”Ehkä Monni oli ilkeä, koska ei uskaltanut olla kiltti”, sanoi Pekka Töpöhäntä.

Älä ole Monni.

Olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia

Vauhti on paljon ja kaikkea liikaa. Ihminen sopeutuu nopeasti, mutta muuttuu hitaasti. Yksi meihin sisäänrakennettu ominaisuus on halu ymmärtää maailmaa. Haluamme saada järkeä ja järjestystä siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Tämä ominaisuus on peräisin meidän kehityshistoriastamme. Aivomme säästävät energiaa, kun niiden ei tarvitse jatkuvasti prosessoida monimutkaista tietoa.

Suuren osan arjesta meidän tapamme yksinkertaistaa näkemäämme ja kokemaamme on täysin toimiva tapa. Ei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää juuriaan myöten. Ongelmia nousee kuitenkin nopeasti, kun ryhdymme keskustelemaan ja jakamaan omaa maailmaamme muiden kanssa. Kaiken ytimessä on, että asioiden paljous ja jatkuva halu ymmärtää saa meidät niin valheellisesti uskomaan: ”Se, mitä minä tiedän asiasta, on lähes kaikki, mitä tarvitsee tietää”.

Muodostamme mielipiteitä, jaamme tuomioitamme, teemme arvoasetelmia perustuen puhtaasti siihen, mikä oma tietomme asiasta on.

Näyttökuva 2019-11-13 kello 15.18.52

Kuinka moni isompi ja pienempi konflikti maailmassa saakaan alkunsa tästä samasta ihmismielen tyyppiviasta?

Jos haluaa omaa ajatteluaan korjata, jo yksi ajatus vie pitkälle parempaan:

Vaikka yksinkertaisuus viehättää, niin juuri mikään elämässä ei johdu vain yhdestä syystä.

Tämän jatkeeksi meidän kannattaa hakea hieman lisää oppia vanhalta kunnon Sokrateelta.

”Tiedän, etten tiedä mitään”, väitetään Sokrateen lausuneen aikoina ennen ajanlaskun alkua. Sokrates ei itse kirjoittanut yhtään mitään, vaan hänen filosofinen panoksensa perustui paljolti kysymysten esittämiseen keskusteluissa. Hän hakeutui sen ajan Ateenaan viisaiden miesten seuraan ja kysymyksillään pakotti heitä sanoittamaan väitteitään syvemmin. Lähes jokaisessa keskustelussa jo alussa käy selväksi, ettei alkujaan uskottavalta kuulostava väite kestäkään Sokrateen tarkempia kyselyjä. Asia on sitä, mutta myös tätä, ja vähän tuotakin. Lopulta yksinkertaisiltakin kuulostavien kokonaisuuksien määrittely käy yllättävän vaikeaksi.

Sokrateen oppiin kuului myös usko siitä, että paremman ajattelun kautta ihminen voi itse löytää oikeat vastaukset. Ja jos meissä kerran asuu tämä potentiaali, on vain meidän itsemme vastuulla selvittää aktiivisesti, mikä on oikein ja toimia sen mukaisesti.

Tuhansia vuosia on kulunut sitten Sokrateen ja tutkimusmetodit ja resurssit ovat kehittyneet paljon. Ehkä me tänä päivänä voimme tietää muutakin kuin ettemme tiedä mitään. Se, mikä Sokrateen ajattelusta kantaa kuitenkin tähänkin päivään, on, että harva mielipide ja näkemys sellaisenaan kestää tarkempaa tarkastelua.

Me voisimme toimia kuin Sokrates – kysyä enemmän ja antaa itsellemme ja muille mahdollisuus syventää ajatusta. Unohtaa kiire kertoa oma mielipide ja kysymysten kautta hetki viipyä asian äärellä yhdessä rapsuttaen sen pintaa. Emme valitettavasti juurikaan toimi näin, vaan olemme biisoneita, jotka ottavat vauhtia ja juoksevat päitään yhteen.

Se, mitä minä tiedän, on oikeastaan kaikki, mitä tarvitsee tietää.

Kaikki, mitä hoetaan, vaan ei koetella, saa pitää muotonsa. Väärä intuitio ei paljastu väittämällä. Se täytyy riisua, katsoa sen sisään.

Sopiva ripaus Sokratesta jokaiseen keskusteluun tekisi hyvää meille kaikille.

Nyt alkaa ongelma hahmottua

Vastakkainasettelu on tehokas keino ohjaamaan meidän ihmisten ajattelua. Olemme taipuvaisia valitsemaan puolemme sekä nopeasti muodostamaan ajatuksen ”me vastaan ne” -asetelmasta. Kun esimerkiksi illanistujaisissa seurue jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka kisailevat keskenään musavisassa tai vastaavassa, niin lähes välittömästi tulee keskusteluun ”me paremmat” ja ”ne huonommat”. Hetkellisen leikkimielisyyden ollessa kyseessä, ei tällä onneksi ole suurta merkitystä.

Jos eri leireihin jako jatkuu pidempään, se alkaa vaikuttaa yhteiskyvykkyyteen ja tapaan ajatella. Varmaan jokaisella työpaikalla, järjestössä, seurassa on ”me”, jotka hoidamme asiat kunnolla, ja ”ne”, jotka hoitavat asioita vain sinne päin ja joiden virheitä joutuu korjailla. On toki myös olemassa myös tilanteita, joissa puolensa valitseminen on juuri oikea tapa toimia. Rasismi, perheväkivalta, seksuaalinen ahdistelu jne. ovat yksiselitteisesti väärin ja näissä tilanteissa oikea teko onkin valita selkeästi puolensa.

Ihmisen taipumus vastakkainasetteluun ei valitettavasti rajoitu kuitenkaan näihin leikkimielisiin kisailuihin, eikä tilanteisiin, jossa laki tai moraali selkeästi alleviivaavat väärän. Me ihmiset vastakkainasetumme vähän missä sattuu ja vähän miten sattuu. Tämä näkyy meidän joka päiväisessä arjessamme ja tekee monesti asioista keskustelun vaikeaksi.

Väärä vastakkainasettelu on termi, jolla kuvataan argumentaatiovirhettä, jossa tilanne keinotekoisesti rajataan mustaan ja valkoiseen.

”Jos et kannata Tapparaa, et tiedä jääkiekosta mitään.” (vaikka suurin osa esim. NHL:n huippupelaajista tuskin on koskaan edes kuullut Tapparasta)

”Jos uskot Jumalaan, olet joku hihhuli.” (Tietämättä yhtään, miten toinen edes määrittelee Jumalan)

”Kehä kolmosen ulkopuolella ei ole kuin landea.” (Vaikka Tokio, Lontoo, New York ovat kaikki kehä kolmosen ulkopuolella)

Nämä ovat toki vain esimerkkejä esimerkin vuoksi. Samanlaista keinotekoista vastakkainasettelua me luomme myös moniin arjen asioihin, eikä näkökulmien virheellinen rajaamien ole aina edes osapuolille itselle selvää.

Yksi iso kokonaisuus, jossa väärä vastakkainasettelu tänä päivänä jyllää, on ilmastonmuutos. Toinen leiri puhuu lihaverosta, yksityisautoilun kieltämisestä ja menee oman kangaskassin kanssa kauppaan, ettei tarvitse ostaa muovipussia. Toinen leiri postailee someen uutisia, kuinka paljon tulivuorista tulee hiilidioksidia ja kuinka ilmasto on aina muuttunut.

Kysyin yhdeltä tutultani, joka kuuluu ilmastomuutosskeptikkoihin, että mikä järki tuossa on kampittaa kaikenlaisia lähtöjä puhtaamman yhteiskunnan puolesta. Ensimmäinen vastaus tuli sieltä kuuluisalta apteekin hyllyltä: ”Ilmasto on aina muuttunut, ei paljoa auta, jos me täällä lisätään veroja”.

Keskustelu jatkui ja kysyin: ”Oletko samaa mieltä, että merissä on aivan järkyttävä määrä muovia, jota eläimet nielevät? Ja että maailmassa on iso läjä kaupunkeja, joissa hengitysilma on saastunut? Amazonilla tuhotaan pesojen kuva silmissä sademetsää urakalla, meinaatko, että se loppuu, jos me jatketaan ilolla heidän tuotteiden maahantuontia?”

Niin, kyllähän nämä on totta.

”No kerro, mulle kuka häviää, jos ihmiset elää puhtaammin? Keneltä se on pois?”

Sitten päästiinkin aiheeseen verotus eli hetkessä hypättiin aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Tyypillinen väärän vastakkainasettelun ilmiö.

”Jos valtio lätkii lisää veroja, kuten lihavero ja lentovero niin kuka takaa, että ne rahat menevät mitenkään ilmastotalkoisiin? Eivätkä katoa vain jonnekin tavallisen äänestäjän käsityskyvyn ulkopuolella oleviin sote-kaivoihin.”

Tämä on kieltämättä hyvä pointti. Suomalainen politiikka on systeemiltään halvaantunut, koska neljän vuoden vaalikausi ei mahdollista kovia päätöksiä – äänestäjät eivät tykkää luopumisesta. Siksi pitää luvata perättömiä mukavilla sloganeilla, kuten vappusatanen, ilman, että sitä satasta koskaan oikeasti kellekään jaetaan. Mihin tosiaan lihaverolla kerätyt rahat lopulta menisivät?

Nyt alkaa ongelma hahmottua.

Käytännössä kyse on siis pelosta, että valtio vain ilmastonmuutoksen varjolla verottaa keskiluokkaa enemmän ja veronmaksaja ei lopulta saa mitään takuita mihin rahat menevät.

”Uskotko, että tuota ongelmaa edistää se, että kieltää koko ilmastonmuutoksen? Ja että puolestapuhujia nimittää ilmastohihhuleiksi ja vihervassareiksi?”

”No ainakin niiltä veroilta voitais välttyä”.

Eli lisäverojen pelossa taktiikaksi valikoitui koko muutoksen kieltäminen.

Tässä on mitä parhain esimerkki, miten vaarallinen asia väärä vastakkainasettelu on. Se vääristää julkista keskustelua ja jakaa ihmisiä leireihin tavalla, joka ei oikeastaan edistä enää kenenkään etua.

Kun asioista tekee yksinkertaisia, ne on helpompi käsittää. Se ei vielä valitettavasti tarkoita, että ne olisivat mitenkään totta. Monissa asioissa oikeasti on monta puolta, eikä niiden vääntäminen mustaksi ja valkoiseksi palvele kuin tyhmyyttä. Rintamalinjojen pystytys on oikeastaan kaikin puolin huono tapa edistää itselle tärkeitä asioita.

Tiedostava kuluttaja on hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä

Ilmastonmuutoksestakin puhuttaessa monesti sanotaan, että maailma muuttuu ihminen kerrallaan. Lausahdus sinänsä kuulostaa ihan uskottavalta. Mieleeni ei kuitenkaan tule yhtään esimerkkiä historiasta, jossa jokin merkittävä muutos olisi tapahtunut ”ihminen kerrallaan”. Muutosten taustalla on lähes aina tarina tai ideologia, joka yhdessä yhteiskunnan muun kehityksen kanssa saa aikaan laajempaa kuplintaa. Ennen kuin muutos lopullisesti pulpahtaa pintaan, on jo paljon tapahtunut. Voidaan sanoa, että Talvisota alkoi Mainilan laukauksista, mutta todellisuudessa sotaa kohti oli kuljettu jo pitkään ja kaikki vain sattui kulminoitumaan Mainilan laukauksiin.

Jos mietitään ”ihminen kerralla -muutosta”, niin siihen hyvää perspektiiviä antaa Harvardin yliopiston tutkimus. Sen mukaan poliittisen protestin taakse tarvitaan aktiivisiksi vähintään 3,5% kansalaisista, että protestin ajama muutos toteutuisi. Tutkimus perustuu 323 väkivallattomaan protestiin vuosilta 1900-2006. Se tarkoittaa lukumääränä, että melkein 200 000 suomalaisen pitäisi aktiivisesti kampanjoida esim. ilmastotekojen puolesta. (Chenoweth & Stephan, 2011)

Ilmastotekojen yhteydessä Suomessakin puhutaan mm. tiedostavasta kuluttajasta. Mikä on se on? Uskallan hieman kärjistäen sanoa, että tiedostava kuluttaja on enemmänkin vain hyvätuloisten leikittelyä elämäntyylillä. ”Lopetin lihansyönnin, koska lihantuotanto saastuttaa” on loppujen lopuksi esimerkki lähes turhasta niin sanotusta ilmastoteosta, jonka jälkeen mikään ei ole toisin.

Tiedän, että tässä on helppo vasta-argumentoida: Onpas toisin, pieni teko kerrallaan saadaan aikaan iso aalto. Haluaisin uskoa samaan, mutta epäilen vahvasti. Pieni teko ilman tarinaa on ja pysyy pienenä tekona vailla merkittävää vaikutusta. Ihminen itse varmasti saa hyvän olon lihattomasta elämästään, mutta maailma ei ole lähempänä pelastumistaan.

Lihattomuudessa, lentämisen lopettamisessa ja muissa ekoteoissa on nimittäin yksi iso ongelma. Ne ovat luopumista. Tekemättä jättämisestä ei koskaan tule ilmiötä, koska siinä on negatiivinen sävy. Ihminen keskimäärin ei halua luopua oikein mistään, minkä hän on kerran elämässään saavuttanut. Täytyy mennä kohti.

Jos maailma ei muutukaan ihminen kerrallaan ja jos mielenosoitukseenkin vaadittaisiin jo Suomessa 200 000 ihmistä, niin mikä sitten muuttaa maailmaa?

Raha, politiikka ja aseet. Ja joukkovoima.

Ihminen on yksinkertainen eläin, joka janoaa sitä, että asiat ovat selkeitä. Haluan pelastaa maailman, mutta keskityn vain omiin valintoihini, on meidän oma keinotekoinen rajaus, jonka teemme luodaksemme turvallisen kuplan ympärille. Syötkö juuri sinä lihaa vai et, ei valitettavasti kuitenkaan vaikuta mihinkään noista maailmaa muuttavista tekijöistä. Politiikkaan pystyisi vaikuttamaan äänestämällä, mutta suomalaiset vaalit naurettavine lihaverokeskusteluineen ei paljoakaan keskimääräistä äänestäjää koskettanut. Osa politiikoista haki näyttävää retoriikkaa nyassiylilyönneillä, joka taktiikkana ei Suomessa oikein pure. Suomalainen äänestäjä ei ole halukas lähtemään semmoiseen kikkailuun.

Luopumisen retoriikan kautta ei joukkovoima myöskään kasva, jos tukena ei ole välitöntä isoa uhkaa. Sitä ei ilmastonmuutoksessa ihmisten mielissä ole. Luopuminen ja siitä puhuminen ei siis toimi. Tarvitsee luopua luopumisesta.

Ilmastoystävälliset tuotteet, kuten ekologinen ruoka, on pääsääntöisesti terveellistä ja kestävempää. On sinänsä meidän jokaisen etu syödä ekologisesti, vaikka ilmasto ei mihinkään olisi muuttumassakaan. Näin kannattaisi toimia, mutta juurikin näin me emme toimi. Tässä päästään ihan ongelman ytimeen.

Emme toimi näin, koska on paljon helpompaa ja halvempaa tehdä maittavaa ruokaa ns. perinteisistä aineksista. Ei ole tietoa, rutiinia ja osaamista. Ajamme bensa/diesel -autoilla, koska se on helpompaa. Meiltä puuttuu kohti menemisen retoriikka, ei pelkästään Suomessa, vaan globaalisti. Keskustelu on juupas-eipäs tasolla, jossa ei ole ihmismassojen kannalta mitään houkuttelevaa. Tämän vuoksi meiltä jää kohti menemisen houkuttelevuuspotentiaali kokonaan hyödyntämättä. Valtavan tehokas ase makaa toimettomana, kun ihmiskunta käyttää aikaansa kepeillä tappeluun.

Kun joukkovoima kasvaa tarpeeksi suureksi, se rupeaa paineistamaan poliittisten päätösten tekijöitä. Kun joukkovoima kohti ekologisia valintoja kasvaa tarpeeksi suureksi, alkavat isot pääomat siirtyä sinne. Jos todella haluat tehdä ilmaston eteen asioita, tule pois siitä kuplasta, jossa ”omat arjen valinnat riittävät”. Ne eivät riitä yhtään mihinkään.

Täytyy pystyä luomaan ja rakentamaan tarinaa ja ilmiötä, jossa vihreämpi tulevaisuus on houkutteleva kohti menemisen arvoinen asia. Kirjoita, vaikka blogia, jossa on reseptejä maukkaisiin ekologisiin ruokiin ja avaa niiden terveysvaikutuksia kansantajuisesti. Ota vaikka yhteys paikallislehteen ja tehkää yhdessä lehden etusivulle kartta, kuinka helppoa teidän kaupungissanne onkaan ladata sähköautoa ja kylkeen tarina, kuinka kätevää se jonkun esimerkki-Eskon arjessa on. Jo tämän kaltaiset pienet asiat luovat tarinaa, johon muutkin voivat kiinnittäytyä ja tuntea kohti menemisen kutsua.

Maailma ei muutu ihminen kerrallaan, vaan tarina kerrallaan. Nyt jos koskaan tämä on tärkeää ymmärtää. Raha ja politiikka kyllä seuraavat massoja, siitä ei huolta.

Kyse on siitä, mitä massat seuraavat.

Mikään ei tunnu miltään

Harmaa Peugeot on lähes kiinni sinertävän Opelin kyljessä. Siinä ne seisovat kevyessä sateessa hiljaa vierekkäin, kuin heillä olisi suhde aluillaan. Se vaihe, jossa ei ole kiire minnekään. Kerrostalon alaovesta juokseva poika on vastakohtani. Hänellä on vaaleaksi värjätyt hiukset ja tumma iho. Pinnallisuus on mihin intuitio minut vie. Hänen perässään seuraa koira, joka näyttää puoliksi labradorin noutajalta, puoliksi saksanpaimenkoiralta.

Päästäkseen jalkakäytävälle heidän on kuljettava autojen ohitse. Poika jatkaa juoksuaan suoraan vierekkäin olevien autojen väliin. Valmiiksi hoikkana hän vetää mahaa sisään ja koittaa mahtua. Juuria ja juuri, poika hymyilee onnistuneelle yritykselleen ja sukaiseen vaaleaa tukkaansa. Se näyttää silmissäni hieman lampaan villalta – pinnallisuus viipyy, kuten sillä monesti on tapana.

Koira ei ole ihminen. Se katsoo häviävän hetken kapeasta välistä tunkeutuvaa poikaa, kunnes kirmaa itsensä vauhtiin ja kiertää kaikki viisi autoa. Koira on jo nuuhkimassa nurmea, kun poika vielä pujottelee.

Helppous puuduttaa mielen. ”Mikään ei tunnu miltään”, sanoo Levottomat elokuvan päähenkilö leffan alussa. Olen aina ymmärtänyt, mitä hän tarkoittaa. Vastakohtani seisoo nurmikolla koiransa kanssa, hän on kuin minä. Kapeassa raossa autojen välissä oli palkintonsa. Arki kasvaa, kun sitä kasvattaa. Poika heittää kepin koiralle, jonka tämä noutaa vauhdilla. Kerta riittäköön, hihna kiinni kaulapantaan ja he katoavat kadulle.

Emme me niin erilaisia ole. Yksi elämä jokaisella, kysymys syvällä sielussa: mikä minusta tulee sitten isona? Kaikki on tässä, eikä se aina ole tarpeeksi. Vaistot saivat koiran kiertämään auton. Mikä koiralle on tehty, se unohtuu. Ihminen on erilainen. Nykytilan laajentaminen omaa mielikuvitusta käyttäen. Mitä enemmän katsoo, sitä enemmän näkee.

Peugeot ja Opel ovat molemmat vanhoja. En haluaisi kumpaakaan omakseni. Ne ovat tyhmästi parkkeerattuja vanhoja autoja tai ne ovat avoin haaste pujotella itsensät niiden välistä. Poika saa sympatiani.

Elämä on se, mitä meille tapahtuu jokainen päivä. Sinä päätät paljonko hyvää niissä päivissäsi on. Paljon on jo edessäsi.

Hyppää lätäkköön.

Kun lapsi hyppää tasajalkaa kuralätäkköön, ei hetkestä puutu mitään. Kielloilla ei juuri ole vaikutusta asiaan. Ihan kuin kaikki tapahtuisi ulottuvuudessa, jonne aikuisen puhe ei kanna. Hyppy ja läiskähdys, siinä on kaikki. Pienen ihmisen välitön vaikutus maailmaan. Kun ensi pakkaset jäädyttävät lätäköiden pinnan, voi samalla riemulla polkea jäätä särölle.

Kun kasvamme, on paljon vaikeampi hyppiä lätäkköihin. Tuollahan ne ovat nytkin sateen jäljiltä pihalla, mutta ei se ole ollenkaan sama. Haltioituminen omasta vaikutuksesta puuttuu. Taika on poissa, mutta halu tallella. Mikä onkaan jälkeni maailmaan, kun lätäkköön hyppääminen ei enää riitä?

Digitaalisessa tietomaailmassa on hyvin vaikea nähdä muutosta. Jokainen meistä on oppinut paljon viimeisen vuoden aikana, mutta on vaikeaa yksilöidä, mitä. Samoin olemme saaneet paljon aikaan, mutta moni asia ympärillämme näyttää samalta kuin aiemmin. Olen tekemisilläni osa niin valtavaa verkostoa, että kaukaa katsoen kaikki, mitä teen hukkuu paljouteen. Mikään ei läiskähdä yhtä välittömästi kuin lätäkkö.

Kaverini kertoi, kuinka puutarhaan ojan kaivaminen oli ollut rentouttava kokemus. Työnjäljen näki heti. Kyllähän minä häntä ymmärsin. On se silti hieman koomista, että kaiken länsimaisen hyvinvoinnin keskellä juuri ojankaivuu tuo merkityksen kokemuksen. Kyse onkin tunteesta. Onnellisuus ja merkityksen kokemus ovat nimenomaan mielentiloja. Tunne ei koskaan taivu matematiikaksi (on sitäkin toki yritetty). Ei voi etukäteen laskea, että kun teen näin ja noin, merkityksen kokemus on vahva. Monesti juuri paljonkin keskellä voi tuntua, ettei elämässä ole mitään suuntaa. Suuren olisi oltava niin suurta, että sen saavuttaminen vaatii täydellisen omistautumisen ja hyvää säkää. Suurimmalle osalle meistä tämä ei ole realistinen polku. Se voi tuoda uskomattoman pienuuden ja tyhjyyden kokemuksen.

Valtavassa verkostossa voima asuukin monesti pienessä. Sen, minkä lapsena saimme lätäköiltä, voimme kyllä aikuisinakin saada.

Sanoilla on voima luoda hetki. Voimme pysäyttää toisen pyörimisen valtavuudessa sanomalla juuri hänelle muutaman kauniin sanan. Sinun kanssasi on hyvä. Kiitos, kun olit taas minua varten. Olet korvaamaton apu. Olet ihan huippu tekijä tässä. Lauseet ovat niin yksinkertaisia, että jokainen osaa ne lausua. Jos vain muistaa ja uskaltaa. Niiden kuuleminen tuntuu samalta kuin kumppareiden läiskähdys lätäkköön. Pienen hetken tuntuu, että juuri minulla on vaikutus ympäristöön. Toisten ihmisten kautta voi itsensä kokea voimakkaimmin.

Toinen tapa hypätä lätäkköön on tehdä jotain, minkä lähtökitka on normaalia arkea suurempi. Jotain sellaista, mitä ei ensi ajatuksella ajattelisi tekevän, mutta tarkemman pohdinnan jälkeen päätyykin kokeilemaan. Uuteen ihmiseen tutustuminen ihan vain siksi, että siitä voi aueta jotain hienoa. Uuden harrastuksen, esim. sukelluksen, aloittaminen ilman tietoa, että onko se yhtään oma juttu. Ulkomaille matkustaminen yksin ilman mitään matkasuunnitelmaa. Etsivä kyllä löytää vaihtoehtoja ja moni niistä on ihan ilmaisia. Kun rikkoo sen rajan, missä uskoi omien mahdollisuuksien kulkevan, se tuntuu samalta kuin ensi pakkasen tekemän jään räsähdys. Hyvältä.

Arkea voi myös pysähtyä paloittelemaan. Kirjoittaa vaikka päiväkirjaa, mitä kulloinkin on saanut aikaan. Sanoittaminen auttaa näkemään ja muistamaan, kuinka paljon lopulta elämässämme tapahtuukaan asioita ja jotka ajan kanssa sulavat vain yhdeksi määrittelemättömäksi pötköksi.

Kaikki nämä ovat vain pieniä esimerkkejä. Kaiken pointti on: lapset hyppäävät lätäkköön hyvästä syystä, eikä se tarve katoa iän myötä. Meidän täytyy vain löytyy uusia keinoja ja olla rohkeutta elää ne todeksi. Maailmaan hukkuminen on todellinen haaste onnellemme. Jokainen haluaa kokea oman vaikutuksensa maailmaan, kuten lapsi syyspäivänä. Ei kannata liian heppoisesti ohittaa tätä tarvetta. Ei lätäkköihin hypittäisi sukupolvesta toiseen, jos se ei palvelisi jotakin hyvin syvällä ihmisessä asuvaa.

Hieman mielikuvitusta ja paljon on mahdollista. Kuten Kani sanoi Nalle Puhissa: ”Kyllä itselle voi järjestää yllätyssynttärit, se vain vaatii hieman järjestelyä”.

Ihan hiton paljon todennäköisempää, että ei räjähdä

Olen katsonut pientä pistettä pitkään.

”Mitä sinä teet?”, kysyt minulta.

”En mitään”.

Se, mitä näen, ei tavoita muita. Turhaan näyttäisin pistettä ja kuuntelisin sinun tuhahtavan, ettei se ole mitään. Vähättely tuntuu paremmalta, kun sen tekee itse.

Katsoin pistettä aamulla hartaasti, hain valolle eri kulmia kunnes näin, mitä halusin. Piste on pieni, mutta se pystyy paljoon. Tätä tarinaa kerron tuijottaessani ja voima ja vastavoima painivat syvällä mielessäni.

Miten piste voisi olla vaarallinen?

Ensin se kasvaa kaksinkertaiseksi, niin, tai sitten paljon isommaksi, kuten esimerkiksi universumiksi. Vaihteluväli on suunnaton. Silloin, kun ei tiedä varmana, voi helposti pelätä pahinta. Antaa kaiken paisua muodottomaksi. Parhaassakin valossa tämä näyttää silti aika mitättömältä. En kuitenkaan pidä ajatuksesta, että koko olisi potentiaalin mitta. Ihminen saa alkunsa niin pienestä, ettei silmä erota. Harvoin me kuollaankaan mihinkään itseämme suurempaan. Elokuvissa paholainen kuvataan suureksi sarvipääksi, koko yhdistyy voimaan. Samalla logiikalla pitäisi nähdä painajaisia myös sinivalaista.

Elämässä täytyy kunnioittaa sitä, mitä on, sellaisena kuin se on. Siksi minä tuijotan.

Kaverini muistutti vanhasta viisaudesta: ”Kun kuulet kavioiden ääntä, mieti hevosia, älä seeproja”. Minä aion nähdä seepran. Ei niinkään, että ollenkaan haluaisin, mutta sitä kohti pyrkimykseni näyttää olevan. Tein sen, mistä kapteeni Kaarna varoitti, jäin tuleen makaamaan.

Eilen marketin parkkipaikalla odotin vartin autossa. Ihmisiä meni ja tuli edes takaisin. Kaikilla näytti olevan hyvä olla, vain minulla on piste. Olen epäonninen kaivoon pudonnut.

Ajatukset eivät näy päälle, siksi pää onkin niin hankala kehonosa. Kun minä hetkeä aiemmin kävelin autolleni, saattoi joku toinen katsella ja miettiä, että tuollakin on hyvä olla. Mitä hän oppisi elämästä, jos kävisin kertomassa, miten käytin aamuni tuijottamiseen?

Voima ja vastavoima ovat sisälläni jatkuvassa liikkeessä. Täytyy uskoa hyvään, koska paha on lopulta niin paljon harvinaisempaa. Sen yleisin muoto kasvaa ja kuolee minun itseni mukana. Sen, minkä kuulee, muttei näe, voi kuvitella miksi haluaa. Sen, minkä näkee, muttei tunnista, voi nimetä, miksi haluaa. Hulluuden välttäminen onkin sitä, että pysyy järjissään. Totuuden sijaiset ovat jatkuva vaara hyvinvoinnillemme.  Se, mikä saa vaeltaa valtoimenaan, voi karata täysin ulottumattomiin. Sitten onkin usein jo liian myöhäistä.

Jos oppisimme olemaan tuijottamatta pisteitä, olisi helpompaa olla onnellinen. Epätodennäköinen voi kyllä toteutua, mutta epätodennäköinen tarkoittaa silti sitä, ettei asia juuri koskaan toteudu. Kaikki pelkomme kohteet eivät millään mahtuisi tähän maailmaan. Niiden ainoa elinkelpoinen ympäristö on päämme sisällä. Siellä puhallamme pisteen piruksi ja pelkäämme ikuista kadotusta. Mikä koskaan on muuttunut tuijottamalla toiseksi?

Taikausko mielissämme elää silti vahvana. Jos liikaa iloitsee, niin pian saa kynsilleen. Mitä korkeammalle kohoaa, sitä kovempaa putoaa. Hah! Missä ihmeessä olisi jokin iloitsemisen mittauskeskus, joka lähettäisi epäonnea elämäämme, jos emme itse tajua aktiivisesti olla varuillamme? Joskus pisteestä tosiaan räjähtää universumi, mutta on ihan hiton paljon todennäköisempää, että ei räjähdä.

Tuijottaminen on hullun hommaa, oman sielun kuristamista. Vaikka paha aina joskus toteutuukin, ei se ole vahvuudeltaan mitään siihen verrattuna, mitä kaikkea annamme päämme sisällä kasvaa.

Oikeassahan sinä olisit ollut, ei mitään ole.