Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.