”Älkää jättäkö matkatavaroitanne ilman valvontaa”, mies katosta ohjeistaa. Kosketan varmuudeksi reppua selässäni. Kuulutus saa minut usein miettimään, miksi joku haluaisi tuoda pommin lentokentälle. Niin maailmassa tapahtuu, kyllä sen tiedän, mutta miksi? Se onkin vaikeampi ymmärtää. Päästääkseen lentokentälle täytyy ostaa lentolippu. Miksei hankkia samalla vaivalla lippua jonnekin, missä olisi parempi olla ja unohtaa se pommi? Lennän usein ja olen kuullut kuulutuksen lukemattomia kertoja. Voisi luulla, että olen ajatuksessa jo pidemmällä.

Tässä terminaalissa on myös liike, joka myy rannekelloja (ihan oikeita kelloja, ei niitä, joita joutuu yöllä lataamaan). Omega, Breitling, Tag Heuer… kylteissä on yksivärisellä pohjalla kookkailla kirjaimilla brändin nimi. Vain Chopardin fontti pakottaa tavaamaan hetken pidempään. Kun kävelen liikkeen ohi, tunnen ajoittain halua poiketa. Seamaster ranteessani voisin olla kuin tuo kiiltopahvinen James Bond. Ajatus siitä, että minullakin olisi puku päällä ja tuhansien eurojen kello, koettelee omakuvani kestävyyttä.

Melkein aina, kun kuljen tässä terminaalissa, mietin hetken kelloja (jos tuo kuulutus tulee juuri tämän liikkeen kohdalla, saatan unohtaa kellot). Katse vierii yksiväristen kylttien lupauksessa, pää kääntyy kuin armeijan ohimarssissa.

Tänään astun kynnyksen yli, metrin liikkeen puolelle, tuijotan pahvi-Bondia silmiin. Vähän hölmön hommaa, mutta jokin hetkessä tasoittaa tilejä. Olen nähnyt kaikki Bond-elokuvat, viimeistään Roger Mooren fysiikalla hänen olisi pitänyt kuolla. Ei Bondilla tosin siihen ole ollut aikaa. No Time To Die, 25. Bond elokuva, tulee ensi-iltaan tänä vuonna. Craig näyttää tavallaan aidolta agentilta, vaikken aitoa agenttia ole koskaan nähnytkään. Ceci n’est pas une pipe, Magritten kuuluisa teos. Ei kuva piipusta ole piippu, olen filosofiaa sen verran selaillut. Tumma sävyinen kiiltopahvinen kuva kuvitteellisesta hahmosta vakuuttelee minua sijoittamaan enemmän kuin kuukausipalkkani rannekelloon. Kaikkea voi venyttää ja rajat ovat aina houkutelleet ihmistä. Eihän olisi rajaa, jos sen toisella puolella ei olisi jotain rajaamisen arvoista.

Kun olin saanut haluamani pahvi-Bondin tuijottamisesta, huomasin myyjän lähestyvän minua. Hänellä on pinkki mekko, jonka päällä musta neule. Hänen vaaleat tasaisesti leikatut hiuksensa koskettavat juuri ja juuri neuleen kaulusta. Silmälaseissa on paksut mustat sangat, huulien väri sävyyn mekon kanssa. Kaikki hänen päällään on yksiväristä, ei semmoinen ole kellokaupassa sattumaa. Hänen hymynsä on kokeneen naisen hymyä. Kun hän kysyy, voiko hän auttaa, minun on vaikea vastata.

”Onko teillä Omegan Seamasteria”, kysyn asiaa harkittuani.

”On meillä, haluaisitko nähdä sen?”

”Enpä oikeastaan. Kiitos kuitenkin.”

*

En ole lentänyt hetkeen, mutta aina välillä lentokenttä haluaa tulla mieleeni. Pommi ja Seamaster – eilen saunassa mietin, vaihtaisiko pahoja asioita aikova pomminsa kalliiseen kelloon. Myisi sen ja päästäisi pahasta irti. Aloittaa tuhansien eurojen turvin uusi elämä jossain toisaalla. Nainen, joka pukeutuu yksiväriseen, voisi toimia välittäjänä.

Kun tänään hain postin, siellä oli jälleen lainatarjous. En tiedä, miksi olen valikoitunut kohderyhmäksi, mutta sitkeyttä heiltä ei puutu. ”Jopa 20 000 euroa heti ilman vakuuksia”, luki jo kirjekuoren takakannessa. Sillä summalla saisin kellon ja lentolipun, mahdollisuuden aloittaa alusta. Ajatus ei juurikaan viehätä minua. Ei se ole piippu. Magrittea sanotaan surrealistiksi, mutta voiko tuota enää selkeämmin sanoa?

Kun selaan postipinkkaa edemmäksi, 5-vuotias ilmestyy eteeni muumisakset kädessään:

”Iskä, onko sulla mitään leikattavaa?”

”On mulla, odotas. Leikkaa tämä niin pieneksi kuin haluat”

Ei mene kuin hetki, kun paloissa lattialla lukee Jop, a 20, 000, euroa het, i ilm. Näiden yllä sakset ja hymy. Ei ollut turha mainos ollenkaan. Jätän 5-vuotiaan tekemään itse päätöksensä, onko leikkaustyö kesken vai valmis ja siirryn sohvalle tekemään ei-mitään. Nimenomaan ei-mitään. Pahvi-Bond, lainatarjous ja niiden seireeniserkut vaanivat niin lähellä, että ei-mitään on tullut asiaksi, jonka haluan erikseen alleviivata. Asettelen tyynyä paremmin niskani alle ja suljen silmäni. Ei-mitään tuntuu ei-miltään, kunnes jokin paikka kehosta väsyy ja vaatii huomion. Hetki näiden välissä on maineensa veroinen. Ei tarvitse olla mitään vailla.

Potkaisen tyynyn pois pohkeideni alta, suoristan vilttiä ja suljen silmäni uudelleen. Kuulen, kuinka keittiössä sakset käyvät. Leikata jokin osiin, räjäyttää jokin osiin. Vähän lähtee laukalle, mutta en tuomitse ajatusta vielä. Jotain leikkaaminen ja räjäyttäminen ihmisessä palvelee, kun niiden äärelle aina uusi sukupolvi tiensä etsii. Lentokentän pahvinen Bond, lähes 70-vuotta vanha kuvitelma, myy minulle 150 vuotta vanhaa kellomerkkiä tuhansilla euroilla. Syvältä pitäisi itsensä tuntea, että lentoasema voisi näyttäytyä vain mahdollisuutena matkustamiseen.

”Iskä, mitä mä nyt teen?”, 5-vuotias ilmestyy olohuoneeseen.

”En tiedä, mitä haluaisit tehdä?”

”Noku en mä tiedä.”

Kysymys ilmassa, me hiljaisuudessa, kumpikin katselee tahoilleen. Juuri tämän takia kai pommeja ja Bondeja tehdään. Täyttämään sitä, mikä itsessä jäi kysymysmerkiksi. Ei kukaan hetkessä hullutuksiin rakastu, mutta pikkuhiljaa, tavu tavulta. Seamaster ranteessa minulla olisi menetettävää. Niin kalliille kellolle on keksittävä merkitys, on oltava tilanteen tasalta. Silloin se käy järkeen, eikä lainanlyhennys niin haittaa.

In medio stat virtus, kultainen keskitie. Uskon, että sellaiset kyllä pitävät matkalaukustaan huolen.