Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa

Huoneessani on todella kylmä. Kaihtimien välistä kyllä ryömii aurinko, muttei lämmitä. Hieman väkisin toimittaa asiaansa, ihan kuin sillä ei olisi muuta paikkaa, mihin mennä. Valo kiusaa silmiäni heijastuessaan television ruudulta. Lehdessä luki, että tämä on lämpimin talvi aikoihin. En tiedä onko vika minussa, toimittajassa vai kaihtimissa, mutta minun oli pakko vaihtaa paksumpi paita. Haluaisin kirjoittaa, mutta auringonvalossa paleleminen lähestyy liiaksi Kafkaa, eivätkä taitoni riitä sille polulle. Kesällä auringossa oli liian kuuma ja samalailla se häiritsi kirjoittamista. Oikeastaan joka hetki, kun haluaisin kirjoittaa (ja niitä on usein), aurinko ottaa siihen jonkinlaisen kannan. Mielestäni tämä pitäisi huomioida tässä maassa paljon paremmin. Jos jonain päivänä minulla on kirjoittajana tuloja, verovähennyksiin kuuluisi ehdottomasti kaikki ne tavat, joilla aurinko on työtäni vaikeuttanut.

Asun omakotitalossa, jossa on kolminkertaiset ikkuna ja jonka isosta olohuoneesta näkyy puistomainen piha. Lähin naapuri on pienen tiheän metsäkaistaleen toisella puolella. Suurin osa kaistaleen puista on minun puolellani, joten en kanna huolta muurimme pysyvyydestä. En halua silti, että ajattelet minun täällä olevan ja nauttivan rauhasta. Kylmä tuntuu samalta missä tahansa, eikä sellainen rohkaise juuri mihinkään.

Voisin polttaa lisää puita kellarin pesässä, ja sen jälkeen polttaa vielä lisää, eikä täällä enää olisi kylmä. Niin se menisi, mutta sen jälkeen minun täytyisi kirjoittaa hyvissä olosuhteissa. Hyvä on muuten hyvää, mutta totta puhuakseni en usko, että kukaan koskaan julkaisee tekstejäni. Täytyy uskoa itseensä, tiedänhän minä sen, mutta ei minulla senkään jälkeen ole painokonetta. Paksussa mustassa villapaidassani voin kirjoittaa kappaleen ja puhallella sormiini lämpöä. Sen jälkeen harmitella, miten paljon kauniimpia sanoja sormeni kirjoittaisivat toisissa olosuhteissa. Viinin ja piipputupakan makuisia kuin Sartren sanat pariisilaisessa kahvilassa. Kukapa haluaisi itsensä takia epäonnistua?

On minulla toki muitakin ongelmia kuin auringon amatöörimaisuus. Teksteistäni puuttuu kerronta. Pitäisi rauhassa kuvata miljöötä, antaa lukijalle mahdollisuus mielessään nähdä kuka ja missä toimii. Tehdä ero teeman ja reeman välille. En minä kirjoittamisella aloittanutkaan aikoinaan, vaan musiikilla. Musiikissakin kylmä tekee hallaa, mutta jotenkin onnistuin ratkaisemaan asian. Eräs opettaja kerran otti nuottipaperin eteemme ja piirsi sävelkulun ja sille harmonian.

”Näin se menee”, hän julisti vakavana kuin korkeimmassa oikeudessa. Uskon ja siksi en asiaan sekaantunutkaan. Olin jo ehtinyt rakastua, eivätkä nuotit sopineet suhteeseemme. Rakastunut semmoisiin miehiin, jotka pukeutuvat farkkuihin. Ei semmoista noin vaan nuotiteta. Farkkujen taskussa on pari plektraa, tupakkiaski ja eilinen narikkalappu. Albert Järvinen sekoitti duuri- ja molliasteikkoa mielensä mukaan.

Niin se kerronta teksteissäni, en vastaan väitä, hyväksi se varmasti olisi, mutta tänäänkin autossani soi Get on. Vähän mentalismia, jossa vanhat säännöt ovat toissijaisia ja kuulijalle jää ennen kaikkea kokemus. Remu, jos luet tämän, olen käytettävissä.

Huonoa kerrontaa on loppujen lopuksi vaikeampi selittää kylmyydellä pois. Pakko se on hyväksyä. Nyt on vasta aamu, minulla on koko päivä aikaa. Täytyy laatia suunnitelma. Sellainen, jossa jokin on toisin, mutten kuitenkaan menetä kasvojani.

Pannuhuoneen uunissa sanomalehti lehahtaa liekkiin aina hetkessä, mutta pahvi on sitkeämpää. Yhdessä ne toimivat hyvin. Tungen pesän aivan täyteen puita ja vilkaisen pyöreää mittaria. Sitä tekee aina mieli kopauttaa sormella, vaikkei se mitään autakaan. Mittari kertoo 20 celsiuksisen veden kiertävän pattereissa. Kun tuo pesällinen on noin puolen tunnin päästä palanut, näyttää mittari melkein viisikymmentä celsiusta (en ole ennustaja, olen vain nähnyt tarpeeksi). Silloin yläkerrassa on sopivasti, muttei radikaalisti, lämpöisempi. Tuon puolen tunnin odottelun käytän lukeaksesi kirjoista kerrontaa. Se on suunnitelmani.

”Ujoja ja vaiteiliaita olivat talonpoikaistytöt, mutta pukujen loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka muodeissa lienevätkin myöhästyneet”, kirjoittaa Alkio.

Kertoahan Alkio osasi, mitä vähän vuosisata välillämme hauskuuttanut kieltä. Tapperin Harrin höpöttely puolestaan alkoi väsyttämään toisen sivun ensimmäisessä kappaleessa. Hyvin hänkin silti puhuu, vaikkei mitään sanokaan.

”Niin meni talo työlle, isäntä jäi hetkeksi yksinään niiden pienten ilmiöiden keskelle, joiden olemassaolon hän äsken niin omituisesti oli todennut.”

F.E. Sillanpäästä on vaikea olla pitämättä. Saksalaiset sensuroivat hänen romaanistaan juoppokohtauksen pois, kun se ei sopinut arjalaiseen tyyliin. Kun fasisti sensuroi, niin silloin on väkisinkin onnistunut kuvaamaan jotain todellista.

Vilkaisen kellooni, kun huomaan villapaidan käyvän liiaksi. Kolme varttia kotimaisille sanan mestareille, olette paikanne ansainneet – Tapper myös, vaikka minua väsyttikin. Mahtuuhan sitä monenlaista. Käyn sulkemassa kellarista pellin, ettei ulkoilma ryystä kaikkea lämpöä itselleen. Portaikon keltaiset seinät, aurinko olohuoneen ikkunassa hangen heijasteena. Tunnustelen itseäni, ihan hyvähän tässä on olla, kylmäkin toistaiseksi kolmen lasin takana.

Puristan kolme appelsiinia mehuksi lasiin ja palaan suljettujen kaihtimien huoneeseen. Mieleni tekisi vielä vartoa, vaan pian kylmä palaa. Alkio ja Sillanpää mielessäni, pelko sormenpäissäni. Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s