Ja vaikka yö päättyy

Kesäyössä on taikaa, olethan kuullut sanonnan. Ilma on lempeä ja taivas korkealla. Lokit lentelevät pihaa reunustavien tuuheiden koivujen yllä kuin jokin magneetti estäisi niitä lähtemästä kauemmaksi. Punaisen rakennuksen takana, pihan toisella laidalle kulkevat autot. Pensasaita estää näkemästä niitä ennen kuin ne saapuvat risteykseen. Siellä sinkoilevat, elävät eri rytmiin kuin me.

Ihmisten nauru syleilee elämä. Se tarkoittaa – niin tosiaan – se taika. Meinasin jo unohtaa.

Jos yössä on taikaa, miten sitä käytetään? Milla Magia heittää savupomminsa ja 13. haltija saa Prinsessa Ruususen vajoamaan uneen. Sadut ovat satuja ja tämä on totta. Taikuus jalostuu hienommaksi, vaikeammaksi silmälle nähdä.

Kun nauru syleilee elämää, se tarkoittaa, että olemme juuri tässä ja juuri näiden ihmisten kanssa. Yhtäkkiä eilinen todellakin oli eilen, napanuora sen murheisiin on katki. Huominen tulee, vaan ei ole nyt. Vain nyt on nyt. Mitä näen, on, ja se riittää. Lokkeja olisi kyllä kaupungin joka laidalla, mutta vain noiden muutaman lentoa katselen.

Kesäyö rajaa hetken meiksi ja piirtää ympärillemme rajat. Tuuheat koivut, pensasaita ja tuo heinäniitty, jota vasten hiljakseen viilenevä ilta kaatuu. Eikö tämä ole jo taikaa? Ehkäpä, muttei yö silti vielä ole antanut kaikkeaan. Rajaamisen lisäksi se vaimentaa. Saa meidät kuulemaan sellaista, jota tavallisena päivänä emme edes huomaisi.

”Kirjoitatko mistään muusta kuin lampaista?”

Mikä upea kysymys tuntemattomalta! Tuon voisi kysyä kuka vaan, missä vaan ja koska vaan. Ja juuri ei näin ei nimenomaan tapahdu. Hölmöksi siinä itsensä tekisi, mutta ripaus taikaa muuttaa kaiken. Moottoripyörä kiihdyttää äänekkäästi aidan takana. Ääni kantaa, mutta kimmahtaa hetken pinnalta saman tien takaisin. Ampukoot vaikka tykeillä, me puhumme nyt lampaista.

Enhän minä tuommoiseen kysymykseen voi mitenkään totuutta vastata. Ei siksi, että sitä peittelisin, vaan siksi, etten tiedä vastausta itsekään. Ja eipä kommunikointi olekaan vain sanoja, vaan myös energiaa välillämme. Pulsseja suoraan ihon läpi. Kuulemme toisemme tavalla, joka toisena hetkenä on jo unohtunut marginaaliin.

Tällainen hetki on rakkauden kotikenttä. Jos olisit täällä, kirjoittaisin runoja ihoosi ja loikoilisin onnellisuuden maksimin päällä. Onneksi sen aika tulee, viivyn ilolla tässäkin. Pulsseja ihon läpi. Kesäyö ja tämä hetki. Taikuutta, jonka luonto loi.

Kun aamun kultakajaste tulee, on hetki täynnä. Yö vapauttaa meidät, pyytää taikaansa takaisin. Jos tuolloin kevyelle kasteelle omenapuun lehdillä kuiskaat kiitos, olet ymmärtänyt, mistä puhutaan. Sellainen puhdistaa, tekee sielussa tilaa uusien asioiden tulla. Ja silloin, vaikka yö päättyy, taika saattaa jatkua. Valinta on sinun.

Mitä katsot?

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.