Rakkaussuhteeni kuolleeseen mieheen

Rakkaussuhteeni kuolleeseen mieheen on muuttunut radikaalisti. Pitkästä aikaa kuulen hänen pehmeän äänensä kysymässä, olenko yksinäinen, ainutlaatuisena kuin ensikohtaamisellamme. Siitä on kauan ja sinä olit jo silloin kuollut. Muistan kuinka istuin mustan japanilaisen VHS-nauhurin edessä odottamassa, että kromatut mekaaniset painikkeet naksahtaisivat. Se oli tie luoksesi, kevyesti vaivan arvoista.

Äiti sanoi, että sinä olet komea. Hän muistaa päivän, kun kuolit. Halusin kuulla sen kertomuksen uudestaan ja uudestaan. Minä olin liian nuori päättämään, milloin aikuinen mies on komea, mutta halusin olla kuten sinä.

Kun yhtenä iltana kohtasimme Havaijilla, näytit eriltä kuin olin tottunut. Valkoinen sopii sinulle. Kuiskasit kuume ja hengitit tavalla, joka on minulle vieläkin symboli täydellisyydestä. Katse, joka leikittelee omassa suuruusluokassaan. Olin vihainen kuolemastasi, sillä olisin halunnut istua olohuoneessasi ja kysyä paljonko nahkatakkisi maksaisi. Eikä minulla edes ollut rahaa.

VHS-nauhuri makaa nykyään autotallissa halvassa muovipussissa. Viimeisestä naksahduksesta on jo pari vuosikymmentä. Nykyään minulla on keittiössä valkoinen kaiutin, jota inhosin jo ostaessani. Se tottelee puhetta. Suhteemme aikana olen oppinut, että vanhaan ei ole paluuta.

Olen kiertänyt Euroopan kaupungeissa etsien sinua. Kun Prahassa löysin äänesi levyltä, jota en tiennyt olevan olemassa, minulla ei ollut liikkeestä ulos kävellessänikään mitään käsitystä, paljonko se maksoi.

Vaiva. Se on se sana, joka vahvistaa suhdetta. En ole oppinut arvostamaan mitään, minkä saa helposti, enkä ymmärtämään miksi me siitä huolimatta määrätietoisesti tavoittelemme juuri vaivattomuutta. Se devalvoi kaiken, millä joskus oli arvoa.

Pyydän valkoista kaiutinta soittamaan Fever, kuumeen, ja se tottelee sekunnissa. Ei odottamista, ei naksahdusta, liian vaivatonta. Jos en olisi jo rakastunut, en tunnistaisi täydellistä hengitystäsi. Minun vaikea antaa sitä anteeksi, vaikka en tiedä edes ketä syyttää.

Käännän volyymin suurelle ja etsin vaatekaapista mustan nahkatakkini. Se istuu edelleen hyvin. Odotan. Pian tulee se kohta, kliimaksi, jossa rock saavuttaa lakipisteensä.

Ja sinä elät jälleen.

Kämmeneni värjäytyvät punaisiksi

Metsissä kulkee usein polkuja, vaikka siellä harvoin näkyy ketään. Monesti olen arvaillut niiden tarinaa. Polku ei muodostu siihen, missä yksi tai kaksi kerran kulkevat, vaan ne vaativat pitkäjänteisyyttä. Kauempana taajamista polku tuntuu kuin korkeamman voiman kutsulta astua siimeksen syleilyyn. Miksi muuten kukaan sinne olisi polun tallonut?

Pysäköin tien viereen ja näen taustapeilistä, kuinka auton nostattama pöly asettuu takaisin lepoon. Automaatti-ilmastointi puhaltaa jäätä kasvoilleni, mutta silti tunnen selvästi, kuinka aurinko koskettaa. Vaikka katselen tien molemmille puolille, en näe yhtään elävää olentoa. Vasemmalla puolella hakkuuaukealle iso kivi puolestaan saa olemukseensa nähden turhan keskeisen roolin. Mitä yksi kivi merkitsee metsässä? Ei mitään.

Jos olisin romantikko, kertoisin, kuinka olen keskellä kaunista luontoa kuuntelemassa ikiaikaisia ääniä. Se olisi kuitenkin petos, särö meidän kahden luottamuksen välille. Sama rikos inhimillisyyttä vastaan, jota nykymediat pullistelevat. Totuus on rujo. Ajoin autolla koko matkan. Minun ja luonnon välissä on tällä hetkellä metallia, muovia ja lasia. Edes jalkani eivät kosketa maata. Lisäksi olen nirso. Halusin itse valita paikan, jossa kohtaan luonnon, mutta en ollut valmis näkemään sen eteen enempää vaivaa kuin autoon nousemisen. Käytin sumeilematta hyväkseni ihmisen itse itselleen riistämää valtaa. Ketä minä loppujen lopuksi huijaisin romantisoimalla hetkeni?

Avaan oven ja lämpö pusertuu kevyesti kasvoilleni. Riisun kenkäni ja asetan jalkani korostetun hitaasti tien pintaan. Vihdoinkin me kosketamme. Ensikosketuksen hengittäminen syvään on taito, jonka oppii ainoastaan iän myötä. Sielu on kuin hauki, se kasvaa koko elämän ajan.

Tänään en halua kulkea polkua pitkin. Vaikka on lämmin, sammaleista pusertuu vettä askeleeni alla. Mustikat ovat jääneet pieniksi, mutta niiden maku on silti rauhoittava. Mättäiden välissä astun irronneen oksan päälle ja kipu tuntuu viiltävältä. Muistan, kuinka koulun musiikkitunnilla veit rumpukapulat kädestäni ja sanoit, että en koskaan opi kuitenkaan soittamaan. Sinä olit kuin tämä oksa. Kun naurahdan oksalle kädessäni, naurahdan sinulle. Voit pistää ihoani ja satuttaa pienen hetken. Sitten heitän sinut menemään.

Näytit väsyneeltä, kun viimeksi kohtasimme. Minulla on nykyään omat kapulat. Saisit nekin, jos osaisit pyytää, etkä vain viedä kädestä.

Kämmeneni värjäytyvät mustikoista. Näin nopeasti ympäristö vaikuttaa minuunkin. Siniset mustikat värjäävät minut punaiseksi. Rikon muutaman marjan käteeni ja piirrän niiden mehusta ristin otsaani. Mietin, olenko hullu. Toisaalta, jos tämä olisi sen mitta, koko maailman saisi sulkea laitokseen.

Jos piirrän marjoista merkin itseeni, enkä puhu mitään, minua osoitetaan sormella nauraen. Jos piirrän marjoista merkin ja perustelen sen muinaisilla teksteillä, olen profeetta ja minua seurataan. Semmoinen maailma on. Mikään ei ole mitään, jos sille ei ole tarinaa. Mikä tahansa on mitä vaan, jos siihen kirjoittaa lupauksen ikuisuudesta.

Kurotan viimeisen kourallisen mustikoita ja käännyn takaisin. Tasaisessa kohtaa mättäiden välissä seisahdun hetkeksi ja mietin, että jos juurtuisin tähän kuin puut, keistä tulisi ystäviäni. Vaikka seison paikallani vain hetken, matkan jatkaminen tuntuu kuin hylkäisin jotain. Kuinka paljon juurettomuus piilottaakaan elämän nyansseja. Onneksi tällaiset hetken antavat silmiin voimaa nähdä tarkemmin.

Kun laitan sukkia takaisin, huomaan, että jalanpohjani ovat kämmenteni väriset. Kaksi ihan eri roolia, sama kohtalo. Tänään mustikan värissä on elämän tärkein opetus. Emme me ole niin erilaisia. Samaksi maaksi olemme me kaikki jälleen tuleva.

Käännän autoni ja pöly nousee uudelleen ilmaan. Näin minun laiskuuteni komentaa maailmaa.

Kotona pesen käsiäni saippualla, mutta väri ei ota irrotakseen. Toistamiseen mietin, olenko ihan järkevä. Mitä pahaa luonnon väri voisi ihollani tehdä? Miksi yritän niin kiivaasti päästä siitä heti eroon? Ehkä se on sama kuin kyyneleet. Nykyään ne kuuluu salata. Kuviin asetellaan vain se keinotekoinen hetki, kun kaikki näyttää täydelliseltä.

Me kaikki näemme niiden kuvien lävitse, mutta olemme vaiti, koska kuljemme itse samaan suuntaan. Tänään tajuan, että en minä ole ollenkaan niin virheetön, että punaiset kämmeneni täytyisi hinkata puhtaiksi. Eivät ne ole veren tahrimat, vaan elämän siunaamat.

Jos osaisin itkeä, lähettäisin sinulle kuvan kyynelistäni. Semmoista rohkeutta maailma kaipaa.

Täydellisyys on peto

Kaikki mikä on täydellistä pitää tuhota. Perusteellisemmin kuin se, mikä jo päällepäin näyttäytyy petolliseksi. Täydellisyys on paratiisin käärme, joka pahuus aikeenaan luikertelee kaikkein pyhimpään. Sen kieli on lempeä ja sointi antaa lupauksen, jota aistit eivät kunnolla ehdi käsitellä. Vaikka sanoisin sata ja vielä sata kertaa, käärme on käärme, sen sanat ohittavat panssarini ja minä polvistun.

Silmäni räpsähtävät, enkä muista enää mistä suunnasta olen tullut. Seison paikallani ja jokainen suunta tuntuu yhtä väärältä. Oloni on tyhjä. Mitä oikein tapahtui? Täydellisyys on nimittäin veitsi, joka viiltää palan unelmasta. Irti leikattuna se uhrataan hulluuden jumalille, eikä paluuta ei ole. Minulla oli jotain omaa ja syötin sen käärmeelle.

Täydellisyys on idea kauniista virheettömyydestä. Se on tila, jota maan päällä ei ole lupa saavuttaa. Kirjoittamaton sääntö kiinteänä osana ihmisyyttä, jota noudattamalla meidän ei tarvitsisi enää kulkea yötä vasten. Hyvyys on jo täällä. Voisimme löytää enemmän, emmekä väsyttäisi itseämme etsimiseen.

Meidän tarpeemme ylettää aina korkeammalle on kuitenkin suora tilaus rikkoa sääntöä vastaan. Keräämme hehkuvia hiiliä ikkunamme alle ja niiden paahteessa rukoilemme vilvoittavaa sadetta. Niin käy sille, joka uhmaa maailman lakeja.

Aina kun täydellisyys saa konkreettisen muodon, huomiomme on taattu. Olemme valmiita uskomaan ilosanomaa, vaikka kaikkialle mieleemme on tatuoitu: käärme on käärme. Lupaus siitä, että jokin rajattomalla hyvyydellään ratkaisee huolemme, riittää. Josko tällä kertaa kuitenkin? Kysymys, jolla voidellaan matkaan lähtevä.

Aina kun täydellisyys puetaan vaatteisiin, on tragedia saanut alkunäytöksensä. Se ei voi saada muuta muotoa kuin petoksen. Hän, joka säteilee kirkkaimmin, pitää aina tutkia huolellisimmin. Kun valo dominoi näkökenttäämme, juuri kirkkaus estää näkemästä yksityiskohtia. Mitä kaikkea sinne voikaan piilottaa! Huulet, jotka alin omaan puhuvat hyveistä, ovat moninkertaisesti turmeltuneet. Paratiisi maanpäällä on helppo kuvailla mutta mahdoton rakentaa.

Tuhoa siis täydellinen aina kun sen kohtaat. Silloin olet varjeluksen enkeli lähimmäisellesi. Älä anna sille yhtään hetkeä hengähtää, mutta älä myöskään koskaan käy päälle voimalla – muista tämä, ettet itseäsi satuttaisi! Täydellisyys on viekkauden jaloimpia muotoja. Se väistää voimasi ja painaa sinuun vääräoppisen leiman. Sen jälkeen sinä olet merkitty ja harva ymmärtää enää puhettasi.

Täydellisyys on peto, joka kaikkein helpoiten kompastuu juuri omiin jalkoihinsa. Se osaa antaa vastauksia vain kysymyksiin, jotka se itse on saanut laatia. Se dominoi pelissä, jonka säännöt ovat sen itsensä luomia. Niiden ulkopuolella pedon askel upottaa ja sen on vaikea hengittää. Älä siis usko, kaikkea mitä sanotaan.

Täydellinen tarina on täydellinen vain silloin, kun sitä kerrotaan, mutta ei koetella. Kaikissa muissa muodoissa se paljastuu käärmeeksi. Ja kuinka monella tapaa se rikkookaan omaa lupaustaan? Eihän se voi olla täydellistä, joka on täydellistä vain ehdollisesti. Mikä on petollinen yhdessä, on petollinen kahdessa.

Tämä on varoitus, mutta meillä ei ole syytä huoleen.

Mikään ei tarkoita, että hyvyydelle elämässä olisi yläraja. Hyvyys on minussa, ei minun ulkopuolellani. Minulla on lupa uskoa niin korkealle kuin haluan. Koskettaa äärettömyyden ääriä ja tuntea kuinka aika kaareutuu. Ja välillä tulee hetki, jolloin kaikki kiiltelee juuri niissä sävyissä, joista unelmani ovat tehty. Silloin maailma on minun.

Hengitän syvään ja tunnen miten autuus koskettaa kasvojani. Minä olen hiljaa ja värien aallot taittuvat suoraan sydämeeni. Hengitän ulos ja aurinko on jo muuttanut paikkaansa. Annan olon viipyä pitkään ja ymmärrän, että elämä saa muotoja, joita ei ole tarkoitettu vangittavaksi. Ne tulevat ja ne menevät ja minä olen valmis.

Tälle minä rakkauteni rakennan ja kaiken, mikä on täydellistä, poljen maan syvimpään koloon.

En halua olla enää sama

Kukkulan rinteellä kasvaa pensaita. Isoimmat näyttävät eloisan vihreiltä, mutta moni pienempi auringolle antautuneen kuihtuneelta. Ihailen niiden asennetta elämään. Kivinen rinne kuumuudessa ja sinne te rakennatte kotinne. Kukkulan huipulla kasvaa oliivipuita. Sininen taivas tulee luokseni niiden välistä. Sinä olet kaunis. Näen kuinka kaksi kiveä liikkuvat. Eivät ne olekaan kiviä, vaan vuohia! Siristän varjossa silmiäni, haluan nähdä ne tarkemmin. Niiden askel jyrkillä rinteillä venyttää käsitystäni ketteryydestä. Yhtään ihmistä ei ylhäällä kukkulalla näy. Vuohet, valta on teidän.

Kukkulan rinteellä alempana on hiekkatien päässä muutamia taloja. Niiden muoto on kuin ne olisi rakennettu isoista legoista ja ikkunoiden karmeihin saatu paljousalennusta. Järjestyksessä huojuvat sitruunapuut talojen välissä muistuttavat kuinka ihminen kesyttää luontoa puolelleen. Aidat talojen ympärillä ja kalterit ikkunoissa yliarvioivat pahasti asuntojen vetovoimaa.

Vanhempi mies ilmestyy yhdelle talojen parvekkeista. Paidattomana hän katselee lähellä laaksossa kulkevaa maantietä ja polttelee savukettaan kuin se olisi isokin kuubalainen sikari. Kun ensimmäinen savuke palaa loppuun, hän sytyttää seuraavan ja jättää sen sormiensa väliin odottamaan oikeaa hetkeä. Voisiko keho selkeämmin kertoa olen kotona?

Minulla olisi sinulle tuhat kysymystä, joista en kysy yhtäkään. Tuskin me tämän lähemmin koskaan kohtaammekaan. Sinä olet ihminen ja talosi yläpuolella kiipeilee vuohia. Näen teidät mutta silti välillämme on 4000 kilometriä ja useita kasvillisuusvyöhykkeitä. Kuinka katoavaisia me olemmekaan.

Jokainen kilometri välillämme saa voimansa pienuudestamme, siitä että emme ole tutkineet pidemmälle. Niistä lukemattomista tarinoista ihmisen pahuudesta. Teoista, jotka tehtiin, kun rohkeus toimia oikein loppui. Rikoksella on aina selkeä hinta, minkä voi maksaa. Oikeintekeminen on uskoa, joka taipuu horisontin muotoiseksi. Se on helpointa silloin, kun siitä saa selkeän palkkion, vaikka sen arvo olisi pilvissä vasta päinvastaisessa tilanteessa.

Jos kulkisin hiekkatietä, kiipeäisin aitasi yli ja kolkuttaisin oveasi, kenet tapaisit? Savuke sormiesi välissä mittaisit ehkä katseellasi: ”Tuo on liian valkoinen ollakseen luotettava”.

Jos sanoisin: ”Voinko tulla sisään, haluaisin kuulla tarinasi”, pyytäisitkö poistumaan ja sulkisit oven? Olisiko mitään keinoa vakuuttaa, että olen vaaraton jääkarhu, joka on innostunut ihmisestä? Kerro, niin kuuntelen.

Katselen sinua, kun seisot legojen muotoisen talosi parvekkeella ja mietin, kuinka erilainen maailma voisikaan olla, jos ihminen ei pelkäisi ihmistä. Koirat haukkuvat toisilleen, ihminen tekee aidan asuntonsa ympärille. Me voisimme olla ystäviä, mutta meidän välillämme on 4000 kilometriä.

Katsoa, mutta ei koskea. Tuon ohjeenhan piti olla lapsille, mutta se olemmekin me aikuiset, jotka elämme sen mukaan. Me lukitsemme oven ja toivomme, että joku tulisi luoksemme. Se on niin järjetöntä, että sille on pakko keksiä selityksiä. Ihanaa hulluuden logiikkaa!

Tänään sama aurinko paistaa meidän yllämme ja toivon, että oppisin jotain. Pelko on minussa, mutta minä en ole pelko. Haluaisin jakaa kanssasi enemmän. Hiekkatiesi pysyköön koskemattomana, mutta en halua olla enää sama.

Avaan porttina lukoista ja jokainen kulkija saakoon siunaukseni. Se ei ole paljon mutta se on alku.

Ehkä sittenkin joskus vielä hiljenen tarinasi äärelle.

Kunnes se otetaan pois

Me elämme maailmassa, jossa emme tunne mahdollisuuksiamme. Katsomme lehdestä otsikoita, joissa lukee heidän nimet, joilla on rahaa tai valtaa. Hyväksymme, että näin se on. Unohdamme, että käsissämme on vain tämän päivän lehti. Mitä yhdestä päivästä! Jokainen voimme saada nimemme historiaan, jos ymmärrämme, että historian kirjoittavat ihmiset.

Historia on aina tarina, ei koskaan totuus. Se kertoo heistä, ketkä käänsivät kasvonsa auringolle ja heistä, ketkä kaivoivat kuopan lähimmäiselleen. Enkä tarkoita, että sinulla pitäisi olla valtaistuin ja miljoonaa sotilasta. Päinvastoin! Voimaa tarvitsevat juuri he, jotka eivät ihmisestä välitä. Tämä todellisuuden ulottuvuus on niin yksinkertainen, että olemme päästäneet sen vaipumaan salaisuudeksi.

Ihmisjoukoilla on aina petollisen lyhyt muisti. Olemme aina uudelleen luoneet luontaisen ihmisyyden päälle paksuja kerroksia keinotodellisuutta. Rakensimme sääntöjä ja kieltoja, emmekä silti muuttuneet miksikään. Tehtäväksemme jäi venyttää itseämme kohti idealismin mittaista muottia.

Timantti totta tosiaan on harvinaisempi kivi kuin graniitti. Tekeekö se siitä arvokkaamman? Ei, sillä se edelleen on kivi, jolle tavallisella ihmisellä ei ole mitään varsinaista käyttöä. Arvokkaammaksi kivi muodostuu vasta, kun vähintään kaksi ihmistä ovat asiasta samaa mieltä. Timantin arvo on juurikin se, mitä he keskenään sopivat. Ei enempää, ei vähempää.

Näkökulmia sovittuunkin arvoon on myös aina kaksi. Myyjälle arvo tarkoittaa rahaa, jonka voi käyttää johonkin hänelle tärkeämpään. Ostajalle arvo tarkoittaa, kuinka syvälle rahapussiin pitää käsi kurkottaa, että saa himoitsemansa kiven itselleen. Yhden kiven ympärillä kaksi eri sielua käy läpi unelmiensa raameja.

Samoin armeijan voima on voimaa vasta, kun jostain tehdään sen vihollinen. Kymmenen tuhatta miekkamiestä aukion laidalla on vain kallis sirkusnäytös, jos kukaan ei marssi heitä vastaan. Ja joka miekkaan tarttuu, saa vilkuilla loppuelämänsä olkansa yli. Kun pelko rupeaa syömään sielua pala kerralla, ei suurinkaan timantti taivu enää lääkkeeksi.

Ei ole timantin, eikä armeijan, arvo siinä itsessään, vaan se muodostuu kohtaamisen keskelle. Arvo on se, mitä joku maksaa ja voittaja on se, joka seisoo viimeisenä. Jo huomenna voi tilanne ollakin täysin toinen. Tällä polulla ei tarjoilla kuin erävoittoja ja kisa jatkuu ikuisuuteen. Hengen väsymystä ei aiheuta vain hankitun timantin tai voiman säilyttäminen, vaan samalla meidän täytyy ylläpitää systeemiä, joka niille arvonsa suo. Kuinka ohut onkaan se pinta, jonka särjyttyä arvokkainkin timantti palaa takaisin kiveksi, jota ei voi nälkäänsä syödä. Olemme luoneet mittoja, jotka ovat olemassa vain niin kauan kuin uskoamme riittää.

Annamme aallokon viedä lauttaamme pois päin ihmisyyden lähteen luota, koska muuten timanttimme hajoaisivat tuhkaksi.

Pieni pysähdys arkemme keskellä paljastaa miten monta seireenin laulua juuri tälläkin hetkellä ilmassa soi. Ne kutsuvat tavoittelemaan enemmän arvoa ja enemmän valtaa kuin tässä hetkessä on. En halua kuulla, en kestä colosseumimme näytöstä! Vaikka elämäni kasvattaisin kaiken omistamani arvoa ja kiipeäisin herkeämättä hierarkian tikkaita, mitä minulla olisi? Muistan tarinan, jossa vanhus poltti nuotiossa seteleitä, joiden arvon olivat muutoksen tuulet vieneet. Kuinka kaunis oli suomalainen Chydeniuskin aikanaan, tänään siihen ei voi edes piirtää, parempi heittää vain pois.

Todellisuuden kokoiseksi puhalletussa kuplassa asuu silti edelleen sama ihminen, joka piirsi ystävänsä luolan seinään. Hän kirjoittaa meidänkin historiamme; hetkinä, jotka koskettavat hänen pintaansa. On vaikeaa hankkia kymmentuhatta miekkamiestä, mutta vielä raskaampaa on luoda hetkiä, joissa tuolla voimalla olisi mitään merkitystä.

Tänään katson merelle, purjevene kaartaa vasemmalle. Aurinko tekee aallokkoon miljoona timanttia. Kun jaat tämän hetken kanssani, kirjoitan sinusta. Missä ikinä onkaan lähin armeija tai rikkain ihminen, ei minua kiinnosta. Jollain on hetken enemmän, kunnes se otetaan pois. Meillä on miljoona timanttia ja yhteinen rytmi hengitykselle.

Miksi pitäisi ihmisen saada mitään enempää?

Jos saisit kaiken, mihin sen laittaisit?

Mitä onni on –  kauniin mystinen kysymys. Kuin kevyt utu järven yllä, joka heijastelee aamun ensimmäisiä auringonsäteitä. Kiireetön katse pitkin pintaa. Kevyet aallot kuuluvat sille, joka kuuntelee. Yksittäinen lintu lennähtää kaislikosta ja saa kerrankin koko maiseman täyden huomion. Lentäessään kohti ulappaa näyttää kuin aurinko nielaisisi sen. Taustalla kevyt tuuli kahisuttaa koivunlehtiä äänellä, johon tiivistyy sata unelmaa.

Sellainen kysymys on mitä onni on.

Entäs vastaus? Paljon tylsempi. Vai tunnetko ketään, joka sitten osaisi mitata onnen? Laittaisi sen puntariin ja kertoisi paljonko se painaa. Kuvailisi sokealle, minkä väristä se on ja antaisi hänen kosketella sen pintaa. Aina joskus joku tosin innostuu kertomaan satuja tosina ja julkistaa onnen reseptin. Jos uskomme häntä, niin resepti todellakin toimii. Ei niinkään meille, vaan keksijälleen, joka rikastuu tarinallaan.

Onni on nimittäin kemiaa. Dopamiini, serotoniini, oksitosiini ja muut biokemialliset aineet ohjaavat tuntemuksiamme. Kun halailet puolisoasi, niin rakkaushormoni oksitosiinia erittyy kehoosi. Sinua ei siis tee onnelliseksi itse halailu tai puoliso, vaan rakastetun kosketus laukaisee reaktion, jossa kemiallinen aine erittyy ja aivot kokevat mielihyvää. Ilman ainetta ei ole myöskään mielihyvää.

Nykylääketiede ja kemia ovat siis tunnistaneet nämä aineet ja nykyään niitä osataan hyödyntää myös keinotekoisesti. Lääkekäytöllä voidaan hoitaa esim. masennusta.

Jos miettii onnellisuutta ihmisen evoluution kannalta, niin tunnetilalla ei ole ollut juurikaan kehityshistoriallista merkitystä. Elämää vihaava ja ihmisiä välttelevä voi lisääntyä ihan samoin keinoin, kuin yltiösosiaalinen muiden auttaja. Ihminen ei ole siis evoluution tuloksena kehittynyt kohti onnellisempaa versiota itsestään.

Onnellisuuden tunteen kemiallisesta luonteesta johtuen mikään tunnetila ei kestä kovinkaan pitkään. Aivot tottuvat lähes kaikkeen. Tämä on aivan keskeinen oivallus ihmiselämän ymmärtämisessä. Mikään tunnetila ei pääsääntöisesti kestä pitkään.

Edes loton jättipotti ei tee ihmisestä yhtään onnellisempaa. Klassinen tutkimus vuodelta 1978 osoittaa, että lottovoittajien ja onnettomuudessa halvaantuneiden onnellisuudessa ei lyhyen ajanjakson jälkeen ollut merkittäviä eroja. Ja silti kun ihmisiä pyydetään arvioimaan onnellisuutta eri tulevaisuuden skenaarioissa, me arvioimme juuri päinvastoin. Ihminen on todella huono ennustamaan tulevia tunteitaan.

Kun ihmiset arvioivat ”olisitko onnellisempi, jos olisit lottovoittaja”, niin kysymys mihin me oikeasti mielessämme vastaamme onkin ”Olisitko tänään onnellisempi, jos nyt saisit lottovoitto”. Ero kuulostaa pieneltä, mutta on itse asiassa järisyttävän iso. Me emme kykene arvioimaan onnellisuuttamme esimerkiksi tilanteessa, jossa se lottovoitto on jo ollut meillä kuusi kuukautta. Peilaamme asioita aina siihen, miltä se muutos heti tuntuisi. Mikä on ihan kuitenkin ihan eri asia. Tämä ajatteluvirhe aktiivisesti ohjaa isoa osaa ihmisten elämänvalintoja.

Mitä hyötyä tästä tiedosta sitten on? Ankeuttava vastaus kauniiseen kysymykseen?

Itse asiassa tilanne on juurikin päinvastoin. Hetken kun miettii, niin tämä tietohan on uskomattoman vapauttava. Mietihän!

Jos onni olisi suoraan suhteessa ihmisen varallisuuteen, asemaan tai fyysisiin ominaisuuksiin, niin maailma todellakin olisi epätasa-arvoinen. Kerran kun jotakin saavuttaisi tai saisi, niin loppuelämän voisi vaan nauttia onnesta. Ja taas hänelle, joka lähtee ns. heikommista lähtökohdista matkaan, onni olisi jossakin valovuosien päässä. Koska onni kuitenkin on biokemiaa, niin tilanne on melkeinpä päinvastainen.

Opiskelija, joka muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa, voi olla vuokrakämpästään ihan yhtä onnellinen kuin liikemies, joka on juuri lunastanut valtavan luksusasunnon merinäköalalla. Heidän tuntemansa onni voi olla täysin yhtä mieltä lämmittävää, riippumatta siitä, kuinka eksklusiivista se on. Ero heidän välillään on itse asiassa opiskelijan eduksi. Ilman radikaalia elämäntilanteen muutosta, liikemies ei pysty enää tuntemaan onnea vuokra-asunnosta. Hän on jo tottunut enempään, joten vasta luksusasunnon merinäköala antaa hänelle saman biokemiallisen sykäyksen kuin vuokra-asunto tuoreelle opiskelijalle. Jos onnea etsii materiasta, niin se vaatii jatkuvasti uusia annoksia.

Tästä saammekin toisen vastauksen kysymykseen mitä onni on. Paitsi, että se on biokemiaa, se on oikeastaan mitä vaan. Onni on juuri siellä, missä sinä koet sen. Ei ole onnea ilman kokijaa. Kaikki riippuu paljolti siitä, mihin olet antanut itsesi tottua ja mitä olet vailla elämässäsi tällä hetkellä.

Vuonna 2017 Etelä-Sudanissa on nälänhätä. Tuskin montakaan nälkäistä siellä lohduttaisi paljoakaan, vaikka saisi lahjoituksena kymmenen erilaista merkkilaukkua. Sen sijaan meidän arkinen lounasbuffé voisi hänelle olla Jumalan vastaus rukouksiin.

Onni on siis aina joko reaalimaailmassa konkreettisesti tapahtuvan ilmiön tai meidän mielikuvituksessamme eletyn kuvitelman luomaa seurausta.

Tämän onnellisuuden biokemiallisen ja subjektiivisen luonteen ymmärtäminen on mielestäni yksi keskeisiä elämäntaitoja. Markkinavoimat ja yleinen kapitalistinen ajattelu ohjaavat meitä kohti ”enemmän on parempi” ajattelua. Kun vielä tämän esineen ostat itsellesi, niin sitten olet onnellinen. Tai kun luet vielä tämän self-help kirjan, niin löydät itsesi ja elät onnellisena ikuisesti. Koko kapitalismin olemus perustuu valheeseen, että onni on enää yhden askeleen päässä. Siinä ajattelussa ei kuitenkaan oikeasti keskiössä ole sinun tai minun onni, vaan systeemin etu. Meille syötetään jatkuvasti kaikenlaisia tarinoita onnesta ja hyvästä elämästä, jotka eivät ole totta. Ja mikä keskeisintä, eivät tuo onnea. Onnen valmis resepti on tyhjä lupaus.

Älä siis etsi onneasi enemmästä, koska vaikka saisit kaiken, mihin sen laittaisit?

Paljon tärkeämpää on tutustua itseensä ja lajitovereihinsa. Mitä paremmin ihmisen sisäinen maailma on harmoniassa ulkoisen maailman kanssa, sitä parempi hänen on olla. Itsensä toteuttaminen jää kuitenkin usein surullisen monelta pahasti vaiheeseen, koska pelkäämme sen tuomia muutoksia suhteessa nykyhetkeen. Yliarvioimme pahasti muutoksen negatiivisia vaikutuksia. Ja siksi jatkamme nykyisellään ja siirrämme unelmamme huomiselle. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että onnellisuutta lisää nimenomaan aktiivinen osallistuminen elämään ja sitä kautta merkityksen kokeminen. Oletko koskaan kuullut tarinaa, kun joku lähti seuraamaan unelmaansa ja katuukin sitä raskaasti? Minä en ole.

Toinen tärkeä näkökulma on, josta olen kirjoittanut aiemmin jo, on virittäytyminen elämään. Jokaisessa ihmisessä ja jokaisessa asiassa on paljon enemmän hyvää kuin päälle päin näyttää. Siksi positiivisen utelias suhtautuminen kaikkeen vastaantulevaan tuo elämääsi paljon uutta hyvää, josta et aiemmin ollut edes tietoinen. Hyvyys asuu monesti hetkissä ja nyansseista, jotka eivät hyppää silmille neonväreissä. Siksi juuri tämä oma virittäytyminen vastaanottamaan jo olemassa olevia hyviä asioita on äärimmäisen tärkeää.

Ja tiedätkö, mikä on ainut asia maailmassa, missä ei suurissakaan määrissä ole mitään haittapuolia? Kiitollisuus. Elämässämme on uskomaton määrä hyviä asioita, joita emme ole varsinaisesti mitenkään ansainneet tai omalla työllämme hankkineet ja silti saamme nauttia niistä. Kun pysähtyy sanomaan elämälle kiitos, se kannattaa.

Koska onni on biokemiaa, niin se voi olla siis melkeinpä mitä vaan. Onni on siellä, missä sinä olet. Ota hyvyys siis vastaan. Elä aktiivisesti ja nauti hetkistä yhdessä muiden ihmisten kanssa!

Eikä sinun tarvitse pelätä

Kun sataa kaatamalla maailma pienenee. Silmäillessään ympärilleen katse ei etsi mitä ihastella tai mitä pelätä. Vaistot vetäytyvät kuoreensa ja päällimmäinen motiivi on mikä ei saa kastua. Pisarat lyövät jokaiseen pintaan soittaen kymmeniä eri säveliä. Asiat, joita et ole siihen asti erityisemmin huomannut saavat uuden merkityksen. Vihdoinkin sitä ymmärtää, miten luonto puhuu.

Sateella kuusen alla seisoessaan tajuaa, mikä voima isolla puulla on. Sen reviirille ei sade lankea, eikä auringonvalon monopoli yllä. Luottaen sen suojaan nojauduin kiireettömästi runkoa vasten ja kuuntelen sateen säveliä. Tuulen kevyt keinutus tuo kehtomaisen tunnelman, voisiko sateessa nukkua?

Sade yltyy yllättäen. En näe metriäkään enää eteenpäin. Konsertti paisuu korvia huumaavaksi, en muista milloinkaan aiemmin sateen saaneen tämmöistä mahtia. Jos litra vettä painaa kilon, mikä on se voima, joka nosti kaiken tämän veden ylös taivaalle? Maailma on ihmeellinen paikka.

Siristän silmiäni, näyttäisi kuin keskellä kaatosadetta liikkuisi jotain.

”Täällä!”, huudan. Hahmo kääntyy ja lähestyy suojapaikkaani. Poika on vetänyt vihreä verkkaritakin päänsä yli. Hän pyyhkii kasvojaan, vetää takkinsa alemmas ja hytisee hetken sateen kalseutta.

Katson poikaa ja olen tippua polvilleni. Väärässä kohtaa hengityksen rytmiä vedän keuhkoni täyteen ja huomattuani erheeni, puhallan ilman kiireesti pois. Tuijotan poikaa, kuin olisin juuri saanut näköni sokeuden jäljiltä takaisin.

Poika katsoo minua ja näyttää pelästyvän ilmettäni. Hän astuu vaistomaisesti pienen askeleen taaksepäin. Sade riehuu kuin humalapäissään, enkä näe enää yhtään kuusen suojaamaa aluetta pidemmälle. Enkä näkisi, vaikkei sataisikaan, koska tuijotan poikaa.

”Mistä sinä tulet?”, kysyn lopulta.

”Menin nukkumaan ja nyt näen unta”, poika vastasi kuin asiassa ei olisi mitään erikoista.

”Mistä? Mistä näet unta?”

”Että olen aikuinen.”

Värisin. En koleudesta, vaan tyhjyydestä. En keksinyt näkemälleni selitystä.

”Miltä se tuntuu, nähdä unta aikuisuudesta?”

Poika väänsi hieman toista hihaansa rullalle, kuin keksiäkseen tärkeääkin tekemistä. Hihasta pusertunut vesi päätyi pisaroiksi kuusen juurelle. Sitten hän katsoo minua ja vastaa kysymykseeni kysymyksellä: ”Oletko todellinen?”

Suoristin käteni nähdäkseni ne kokonaan ja katsahdin varpaitani. Ne näyttivät ihan samoilta kuin aiemmin. Hypähdin ylöspäin ja hetkessä painovoima palautti minut takaisin maanpinnalle. Olin saanut empiirisen kokeeni päätökseen: ”Niin minä olen tähän asti uskonut, mutta sinut nähdessäni en ole enää varma”.

Vastaus tuntuu riittäneen pojalle. Ensi kertaa hän hymyilee, kuitenkin varovasti, vain huulillaan.

”Tiedäthän, että unessa on aina säännöt”, hän sanoo, ”Niin tässäkin. Me saamme esittää toisillemme vielä kaksi kysymystä ja sitten minun täytyy herätä”.

Nyökkäsin osoittaakseni, että ymmärsin. Todellisuudessa tuijotin läpitunkematonta sadetta ja avaruuden äärettömyyskin tuntui helpommalta käsittää kuin unta näkevä poika.

”Kumpi aloittaa?”, kysyin. Innostuksen kiilto pojan silmissä toi mieleeni muistoja, kuinka sama katse silmilläni olin monesti koittanut peitellä tunnettani. Se ihanan odottava hetki juuri ennen kuin jotain hienoa on tapahtumassa, mutta ihan vielä ei ole aika käydä pöytään.

”Ole hyvä, saat aloittaa”, annoin luvan.

Poika puri kevyesti hymyilevää huultaan ja kiemurteli hetken kuin kourallinen muurahaisia olisi päässyt takin kauluksesta sisään.

”Oletko…”, hän aloitti mutta vaikeni hetkeksi uudelleen, ”Ovatko äiti ja isä vielä elossa?”

En ollut odottanut ollenkaan tuota kysymystä. Mieleni kuitenkin osasi rakentaa muistoista sille selityksen. Olisin halunnut koskettaa poikaa, mutta se olisi ollut unen sääntöjen vastaista. ”Kyllä, he ovat elossa”.

Poika hypähti ilmaan ja tällä kertaa hän hymyili silmilläänkin. Tuskin olivat kantapäät osuneet takaisin maahan, kun hän jo hämmentyi intoaan.

”Ei huolta, minä ymmärrän kyllä”, sanoin kuin lohduttaakseni.

Ja minä todella ymmärsin. Lapsi on kuin mansikanverso, joka kasvaa yhteydestä alkulähteeseensä. Elämän tarkoituksen voi nähdä tuon verson tärkeydessä. Jokainen kasvaa tahtiinsa ja verso painuu ikuiseksi muistoksi mielen pyhimpään kohtaan. Siinä ei ole mitään hävettävää.

”Nyt on minun vuoroni”, jatkoin ”Kerrohan minulle miksi niin kovasti pelkäät paljastaa unelmasi ja pidättelet itseäsi?”

Poika katsoi maahan ja kiersi sitten jo kuivaksi vääntämäänsä hihaa uudelleen.

”En halua jäädä yksin. Pelkään, että jos innostun, joku nauraa ja sanoo äläs nyt turhia unelmoi. Paljon helpompaa on antaa sitten vain olla. Se sattuu vähemmän.”

Tunnistin tuonkin ajattelun hetkessä ja koitin muistella, missä kohtaa kaikki muuttui. Ja paljonko itse asiassa muuttuikaan? Onko unelmien varjelu vain saanut aikuiselle uskottavampia muotoja? Pohdintani katkesi, kun poika esitti toisen kysymyksensä.

”Oletko sä missään hyvä? Niin, että voit vaan tehdä sitä, eikä tarvi yhtään pelätä.”

Kysyttyään poika katseli ensi kertaa selkeästi toiseen suuntaan. Arvasin, tai en edes arvannut, vaan muistin, kuinka tärkeä kysymys olikaan. Voisin vastauksellani murtaa hänet palasiksi. Tehdä unesta pahimman painajaisen, muuttaa sen sääntöjä. Samalla olin onnellinen, että hän uskalsi kysyä.

”Kyllä mä olen. En varmaan paras missään ja pelkäänkin edelleen. Mutta olen onnistunut asioissa, joista sinä uskalsit unelmoida vain, kun olit varmasti yksin”.

Poika huokaisi helpottuneesti mutta tapa, jolla hän korjasi asentoaan kieli pienestä epäuskosta. Pidin sitä pelkästään hyvänä merkkinä, sillä kylläisenä hänen matkansa saattaisi olla toisenlainen. Epävarmuus puolestaan antaa jokaiselle oikealle askeleelle merkityksen. Tyhjänunelmoija, kunnes toisin todistetaan. Tämä todistustaakka on monesti ollut tähtenä taivaalla, valona pimeässä. Vaikka se saattaakin kuulostaa raskaalta, niin uskon jokainen erävoitto on voidellut sieluni aina uudelleen öljyllä.

”Viimeinen kysymys vielä”, jatkoin tuntien haikeutta siitä, miten nopeasti keskustelumme oli edennyt, ”Muistuta minua, mistä sinä unelmoit?”

Tällä kertaa poika ei epäröinyt hetkeäkään, huulet liikkuivat vastausta lähes saman tien. En vain kuullut sanakaan, koska hän kuiskasi sanat enemmän itselleen kuin minulle.

”Anteeksi, mutta en kuule mitään”, keskeytin. Poika veti henkeä syvään ja suoristi hieman ryhtiään.

”Sinulle ehkä uskallan sanoa. Unelmoin, että voisin jonkun tytön kanssa kävellä metsässä ja hän ottaisi minua kädestä kiinni.”

Naurahdin ääneen: ”Vähänpä vuodet jotain asioita muuttavat. Meissä on edelleen paljon samaa”.

Tuskin olin lausettani saanut loppuun, kun kirkas salama välähti lähellämme. Tajusin meidän olevan korkean puun alla. Juuri siellä, missä aina nimenomaan on varoitettu ukkosella olemasta. Vaistomaisesti suljin silmäni odottaessani jyrähdystä. Paukaus oli todella kova. Seuraava salama välähti lähes yhtä kirkkaana. Tajusin istuvani sängylläni. Sade rummutti kattoa ja kesäyön kevyt hämäryys antoi ukkoselle lisää uskottavuutta. Ikkunan läpi katsottuna kaikki tuntui kuitenkin turvallisemmalta. Jyrinä jatkui ulkona ja minä mietin hiljaa äskeistä. Olo tuntui puhtaalta. Kyllä minä sen tiedän, että unessa on säännöt.

Painoin pääni takaisin tyynyn ja kuiskasin pojalle vielä hyvästit:

”Älä turhaan murehdi pieni ystäväni, me näytetään vielä niille kaikille!”

Te, jotka kerran olitte täällä

Me ajoimme pyörillä kilpaa. Minulla oli 21 vaihdetta ja olin ylpeä niistä jokaisesta. Emme kisanneet voitosta, vaan riemusta. Muistan, kun annoimme kaikkemme. Kumpi ensimmäisenä saavuttaa edellä ajavan traktorin? Ohitit minut ja vilkaisit olkasi yli hymyillen. Poljin minkä jaksoin ja mietin olisiko sittenkin pitänyt valita isompi vaihde. Oli kuitenkin liian myöhäistä enää vaihtaa.

Ei meistä kumpikaan sitä traktoria koskaan saavuttanut, mutta riemun rajana oli taivas. Kisa ei koskaan ollut toisiamme vastaan. Se oli me vastaan maailma. Koltiaiset etsimässä arjen ääriasentoja. Kuin sudet kuljimme pienessä laumassa.

Näin silloin telkkarissa elokuvan, jossa pojat viilsivät käteensä haavan ja tekivät verivalan. Muistan, kun mietin, että mikä ihme onkaan tuon rituaalin tarkoitus. Emme me semmoista tarvinneet.

Carpe diem, tartu hetkeen. Siinä on kuulemma viisaus kaikkeen, mutta minä en usko sitä! Me elimme hetkessä. Ja elimme eilisessä ja elimme huomisessa. Haimme sanoja sille kaikelle uudelle, mitä ympärillämme tapahtui. Teimme polkuja sinne, missä emme olleet koskaan olleet, emmekä olleet varmoja osaammeko takaisin. Oliko se väärin?

Mitä vähemmän on kokenut, sitä helpompi on unelmoida. Ja sen me teimme!

Ehkä tämä reviiri oli tarpeeksi pieni, antaakseen meille uskon, toivon ja uteliaisuuden. Tai ehkä se olikin juuri tarpeeksi suuri, että niillä oli tilaa kasvaa muotoonsa? Ei meitä ollut veistetty samasta puusta, mutta me olimme metsä. Jokainen kasvoi tavallaan kohti yhteistä aurinkoa.

Enkä minä sitä silloin koskaan ajatellut, en kertaakaan, että kaikki hyvä päättyy aikanaan. Miten olisin voinutkaan ymmärtää, että meidän hetkemme oli vain yksi kappale pidemmässä tarinassa? Samalla se oli kuitenkin ainut kappale, minkä koskaan olin lukenut. Se oli koko maailma.

Me ajoimme pyörillämme kilpaa, enkä tajunnut, että tulisimme maaliin. Eilen laitoin rasvaa sen ketjuihin. Uskotko, jos sanon, samasta purkista kuin silloin, kun sinulla oli sininen lippalakki?

Kesällä 1993 olin niin iloinen näyttäessäni mummolleni uutta pyörääni. Tätä, jossa on 21 vaihdetta.  Sanoin mummolleni, että tämä pyörä minulla on vielä aikuisenakin. Mummo naurahti: ”Niin, sen kun näkisi, sinne on vielä aika pitkä aika”.

Kynttilän liekki on niin hento ja kaikelle altis. Miksi sen tajuaa vain silloin, kun sitä sytyttää tai kun henkäys sen sammuttaa? Mitä kaikkea olisinkaan valmis antamaan, jos vielä olisi mummo, jolle näyttäisin pyörääni ja sanoisin ”Katso mummo, nyt minä olen aikuinen”.

Ajelin eilen illalla pyörälläni ja minne vain katsoinkaan, näin tutut maisemat. Minä olen täällä, missä olen aina ollut. Ja teidät on elämä toisaalle poiminut. Kun tulin kohtaan, jossa jahtasimme traktoria, minä poljin jälleen niin lujaa kuin ikinä jaksoin. Hieman ennen risteystä ketjut hyppäsivät rattailtaan. Kaikki ikääntyvät, pyörät ja me.

Laitoin ketjut takaisin ja käännyin. Ajoin pitkin polkua tutun metsän keskellä. Ehkä kiviä on nykyään enemmän tai ehkä aikuisena asioita varoo enemmän. Pellon laidassa pysähdyin ja katselin nousevaa orasta. Pieni tuulen vire kuljettaa tutun mullan tuoksua. Vilja kasvaa tänäkin kesänä samanlaiseksi.

Sinä kysyit minulta, olenko ajatellut muuttaa pois. Miten osaisinkaan kertoa, että minä uskon tarinoihin? Joku kirjoitti tähän multaan elämänsä ja luki sen minulle ääneen. Ei minua kukaan koskaan käskenyt sitä kuulemaan.

Kun kirja on luettu, se laitetaan takaisin hyllyyn. Kun se on vielä kesken, sen arvo on moninkertainen. Tänään on minun vuoroni astua esiin. Otan kourani täyteen multaa ja näen vuosisadan mittaiset unelmat kädessäni.

Kaikki loppuu aikanaan, mutta tänään minä seison oraan äärellä ja kirjoitan lisää. Elän eilisessä, elän huomisessa. Teen polkuja sinne, missä en vielä ole ollut.

Missä te kaikki menettekään, te, jotka joskus olitte täällä? Tänään minä ymmärrän, miten lyhyt hetki lapsuus onkaan.  En ole teistä ketään unohtanut, jokaisen naurun osaan kuulla korvissani. Minuun ei tuuli tarttunut, koska minä rakastin tätä tarinaa.

Jos minä olen loppukohtaus, olkoot niin. Mutta vielä nämä pellot eivät ole kaikkea nähneet. Käännän pyöräni ja poljen polkua takaisin. Hymyilen itselleni miettiessäni, valitsinko väärän vaihteen.

Ja koko maisema hymyilee minulle takaisin.

Kaikki mitä näen, on minun

Kaupunki ei tiedä, että minä katselen häntä. On kuin minua ei olisikaan. Vai olisiko oikeammin kirjoittaa, on vaikka minua ei olisikaan? Valinta on yhdentekevä ja sen ympärille kietoutuu kaikki.

Tytöllä on farkkushortsit ja hihaton paita. Hän pysähtyy hetkeksi korjaamaan kenkäänsä ja tavoittaa sitten parilla juoksuaskeleella ystävänsä uudelleen. Pojalla on harmaa lippis jollaisia ei ollut 90-luvulla. Hän käännähtää hieman ja tarttuu tyttöään kädestä. Kevyesti he nojaavat toisiinsa. Iho koskettaa ihoa, näin on hyvä.

Voin tuntea heidän onnensa kuin se olisi jotain kosmista värähtelyä, jonka pulssi osuu minuun. Annan itselleni aikaa nähdä, pysähtyä hyvän äärelle. Kiireessä he olisivat muukalaisia, rauhassa ovat rakastuneita. Mikä iso ero siinä onkaan!

Sydämessään tyttö saattaa ajatella, tämä on heidän kahden juttunsa. Hän nojaa ystäväänsä ja koko muu maailma on vain reunamerkintä tytön päiväkirjassa. Annan hänen olla oikeassa. Kun näin heidän nojaavan rakkaudesta, olin silti salaa kolmaspyörä. Heidän onnensa oli tiiman ajan minunkin onneani, eivätkä he sitä koskaan saaneet tietää.

Minä katselen kaupunkia ja kaikki mitä näen, on minun.

Äiti lapsiensa kanssa pysähtyy ostamaan jäätelöä. Hän nostaa pienemmän syliinsä ja tyttö osoittaa sormellaan. Tunnen lämpöä katsellessani hymyä, kuin äiti siirtää jäätelön tytön ojennettuun käteen. Onni on pienissä asioissa. Antamisen ilo äidille, tyttöjen riemu herkut käsissään. En tunne ilmaa ympärilläni, en mieti vaatteideni kosketusta mutta tietoisuuteni pysähtyy kiittämään elämää lasten hymystä.

Hekään eivät tiedä, että minä katselen mutta enää meitä ei voi mikään erottaa. Olen elänyt heidän hetkeään ja kirjoittanut sen sanoiksi. Ei onnella ole määrää tai muotoa, se ei lopu jakamalla. Niin kuin kerran lennätimme leijoja kaupungin laidalla. Tuuli oli yhteinen, eikä se loppunut leikkimällä.

En ole irrallaan mistään, olen solu maailman kehossa. Kaikki mikä on sinun, on minun. Meillä on säännöt rakkaudelle, lait omistamiselle, mutta minä olen niiden ulottumattomissa.

Kaupunki on kaunis ja minä hyväksyn sen. Annan vielä hetken katseeni kiertää ja hymyilen sitten heijastukselleni ikkunassa. Omistaminen on myytti, joka keksittiin, että kasvava määrä ihmisiä osaisi toimia paremmin yhdessä. Tarina, jota pitää kertoa uudelleen ja uudelleen, että se pysyy kasassa.

Tänään jaettu onni jalostaa sieluni kohti korkeampaa, olen kiitollinen osastani. Me ihmiset olemme yhtä, kun siipemme kantavat myyttien yläpuolelle. Korkealta näkee maailman sieluun ja tuntee sen pulssin. Sykkeen rytmiin kirjoitan rukoukseni.

Miksi ”kaikki on itsestä kiinni” on miljardiluokan huijaus

Kaikki on vain itsestä kiinni. Tähän lauseeseen kiteytyy leijonan osa valtavirrassa tarjolla olevasta menestyksen reseptistä. Jos annat joka päivä 110%, niin saavutat unelmasi. Kun iskulauseen tueksi liitetään vielä kertomus sankarista, joka vastoin todennäköisyyksiä on kiivennyt ilman käsiä Himalajalle tai kolmannen konkurssin jälkeen perustanut menestyvän yrityksen, on paketti valmis. Mikä olikaan todistettava. Itsestähän se tosiaan vain on kiinni. Vai onko?

Elämä maapallolla on jatkumo, jossa mikään onnistuminen tai epäonnistuminen ei ole kuin poikkileikkaus yhdestä ajanhetkestä. Asioita alkaa ja asioita päättyy koko ajan. Hauskana havainnoillistajana toimii ajatus, että kun maailman tämän hetken vanhin ihminen syntyi, kaikki muut ihmiset koko maailmassa olivat eriä kuin tänään. Hänen elinaikanaan maailmaan on syntynyt seitsemän miljardia uutta ihmistä ja joka ikinen hän syntymänsä aikaan elossa ollut ihminen on kuollut.

Samoin on meidän itsemme laita. Mitä olemme tai emme ole juuri nyt on vain kuvaus tästä hetkestä. Huomenna kaikki voi olla toisin. Sattuma voi tuoda hetkessä tiellemme isonkin muutoksen. Tämän lisäksi ihmisellä on uskomaton kyky oppia jatkuvasti uutta ja sopeutua uusiin tilanteisiin.

Meidän on myös mahdollista vaikuttaa omaan ajatteluumme hyvinkin paljon. Saman tilanteen äärellä toinen ajattelee ”ei minusta ole tähän” ja toinen puolestaan ”en vielä onnistunut, mutta olen taas lähempänä sitä”. Ja molemmat heistä ovat tavallaan oikeassa. Lisäksi meitä ohjaavat paljon pelko, suru, häpeä ja muut tunteet. Voimme tehdä tunneperäisiä lyhytkantoisia ratkaisuja tai voimme ajatella, että nyt tässä hetkessä minusta tuntuu näin, mutta eihän mikään tunnetila kestä ikuisesti.

Jokainen extra treeni- tai työtunti lisää onnistumisemme mahdollisuutta. Omilla valinnoillamme ja teoillamme on iso merkitys elämäämme. Me pystymme omalla tekemisellämme paljon vaikuttamaan siihen, kuinka todennäköistä unelmiemme saavuttaminen on.

”Kuinka todennäköistä” on kuitenkin merkittävästi eri asia kuin että kaikki on itsestä kiinni. On siis tärkeää erottaa nämä kaksi kokonaisuutta toisistaan.

Kyllä, voimme omilla teoillamme ja sinnikkyydellämme vaikuttaa elämämme onneen.

Ei, kaikki ei todellakaan ole vain itsestä kiinni. Asiaan liittyy paljon muuttujia, jotka eivät ole meidän omissa käsissämme.

Perusteluna tällä menestyspsykologian vastaisella retkellä käytän kolmea varjeltua salaisuutta, joita ei taida yhdestäkään self-help oppaasta löytyä, eikä konsultin suusta tulla ulos:

  1. Lause on suurimmalle osalle meistä totta vain teoriassa, ei käytännössä.
  2. Lauseen yksi tarkoitus on manipuloida yksilö ajattelua ja ohjata hänet keskittymään enemmän itseensä ja tekoihinsa kuin ulkoisiin tekijöihin. Tällöin se toimii enemmänkin sosiologisena, ja jopa poliittisena, työkaluna kuin menestyksen ilosanomana.
  3. Lauseella on suuri kaupallinen arvo. Rääsyistä rikkauksiin on tarinan arkkityyppinä ihmisiin vetoava. Tarinan ei tarvitse olla edes tosi, riittää, että se noudattaa kaavaa. Siksi moni hyödyntää ajatusta, koska sillä on helppo lypsää euroja.

Ensimmäinen kohtana on ”kaikki on itsestä kiinni” teoriana. Kun mietitään ihmisen potentiaalia yksittäisissä asioissa, niin meidän mahdollisuutemme teoriassa ovat itse asiassa valtavat. Useampi ihminen on kulkenut Etelänavalle, voittanut olympiakultaa, luonut miljoonabisneksen, selvinnyt uskomattomista vastoinkäymisistä. Eikö tämä jo riitä todistamaan, että itsestä se on kiinni? Ei riitä.

Se, että jokin asia on mahdollista teoriassa tai pienellä todennäköisyydellä, ei tarkoita ollenkaan, että sama asia olisi kaikkien muidenkin halukkaiden saavutettavissa. Epätodennäköinen toteutuu kyllä joskus, mutta suurimman osan ajasta se ei toteudu.

Miksi näin? Miksi teoria ei sitten käytännössä realisoidu kuin harvoille?

Sattuma on yksi muuttuja. Olisiko kaksikko Niskanen – Jauhojärvi koskaan voittanut olympiakultaa, jos ei saksalainen olisi kaatunut ja osunut Venäjänkin hiihtäjään? Olisiko Toni Nieminen koskaan voittanut olympiakultaa, jos ei olisi sattunut kasvamaan juuri V –tyylin murrosvaiheessa ja olympialaiset sattuneet juuri hänen bravuurikaudelleen? Mutta sattuman lisäksi on paljon muutakin, mikä vaikuttaa meihin.

Iso osa meidän intuitiosta, reaktioista ja tunteista on syväkoodattuna meihin. Tämä tarkoittaa, että tietynlainen käyttäytyminen tulee paljon luonnollisemmin kuin toisenlainen. Osa on rohkeampia kuin toiset, osa tunteellisempi kuin toiset. Sen lisäksi olemme yksilöinäkin sattumien summaa.

Esimerkiksi suurin osa meistä jännittää julkista esiintymistä. Jos ei koskaan kukaan rohkaise sinua menemään muiden eteen ja anna rohkaisevaa palautetta, niin helposti uskomuksemme vakiintuu ”en minä ole mikään esiintyjä”. Tämän jälkeen tämä uskomus määrittää meidän myöhempiä valintoja ja tekoja. Vahvistusharhan vuoksi poimimme ympäristöstämme havaintoja, jotka tukevat keksimäämme uskomustamme ja olemme sokeita niille havainnoille, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa. Rupeamme siis elämään todeksi itse rakentamaamme uskomusta.  Yhtäkkiä yksi huono kokemus saattaakin muokata ison valheellisen käsityksen kiinteäksi osaksi minä-kuvaamme.

Tämän jälkeen ihminen ei ilman rohkaisua, tai radikaalia kokemusta, osaa enää toimia uskomuksensa vastaisesti. Vain todella harvalla on niin vahva kyvykkyysusko, että saatuaan esiintymisestään palautteeksi ”puhuit tosi epäselvästi ja katselit kenkiäsi”, silti hakeutuu uudestaan muiden eteen ja lopulta voittaa pelkonsa. Usein nämä määrittävät kokemukset tapahtuvat lapsuudessa tai nuoruudessa, jolloin ihmisen henkinen kehitys on muutenkin rakennusvaiheessa. Tämä entisestään vaikeuttaa itsevarman suhtautumisen mahdollisuutta.

Kyllä, teoriassa se on mahdollista lapsuuden murskapalautteen jälkeen nousta mestariesiintyjäksi. Mutta kummalle se on todennäköisempää, hänelle, joka saa rohkaisevaa tukea ja vinkkejä vai hänelle, joka jää yksin asian kanssa? Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, niin näiden todennäköisyydet täytyisi olla samat.

Otetaan toiseksi esimerkiksi ryhmäpaine. Testitilanteessa ryhmässä oli seitsemän henkilöä, joista kuusi on näyttelijöitä ja vasta viimeinen on aidosti koehenkilö. Koehenkilö luulee koko ryhmän olevan samanlaisia testihenkilöitä kuin hän itse. Kalvolta näytetään kolme viivaa ja ihmisten pitää sanoa, mikä niistä yhtä pitkä kuin viereisellä kalvolla oleva vertailuviiva. Kuusi ensimmäistä ”koehenkilöä” (näyttelijät) antavat systemaattisesti saman selvästi väärän vastauksen. 12 testikierroksen jälkeen 75% testattavista olivat myös vähintään kerran antaneet selkeästi väärän vastauksen, koska edellä olevat näyttelijät olivat systemaattisesti vastanneet sen. Kun sama testi tehtiin seitsemän aidon koehenkilön kesken, niin vain alle 1% vastasi väärin (Asch, 1951).

Jos ihminen esimerkiksi olisi kykenevä valitsemaan vapaasti maailmankatsomuksensa, niin mikä olisi todennäköisyys sille, että yli 50 miljoonaa italialaista on vapaan harkinnan jälkeen päätynyt maailman yli 4000 uskonnosta valitsemaan juuri katolilaisuuden? Ja mikä on todennäköisyys sille, että ”vapaa valinta” onkin itse asiassa omaksuttu lauman tapa?

Me ihmiset olemme siis laumapaineen alla todella epävarmoja omista kokemuksistamme ja hakeudumme luontaisesti harmoniaan lauman kanssa.

Kuitenkin jos kysyy yksittäiseltä lauman jäseneltä, että miksi olet päätynyt juuri tähän, niin hän todennäköisesti osaa kertoa ”loogisia syitä” valintaansa. Me teemme tunteella päätöksiä, joihin keksimme jälkeenpäin loogisia argumentteja, jotta voisimme perustella kantaamme muille. Tämmöinen psykologinen koomisuus on läsnä meissä kaiken aikaa, tiedostimme tai emme.

Lisäksi toiset ihmiset elävät korkeamman ryhmäpaineen laumoissa kuin toiset. Saudi-Arabialaiselle naiselle on ihan erilainen matka kilpatanssijaksi maailman huipulle kuin suomalaiselle naiselle. Siksi on väärin sanoa, että se olisi vain itsestä kiinni.

Jälleen kerran olisi teoriassa mahdollista nousta yksin enemmistöä vastaan. Nostaa käsi pystyyn ja sanoa, että te kaikki olette väärässä. Mutta ilman tukea ja korkeaa itsetuntemusta tai itsevarmuutta, se tapahtuu vain ani harvojen kohdalla.

Vielä yksi esimerkki ympäristön vaikutuksesta yksilön mahdollisuuksiin. Vuonna 2015 vain kaksi HJK:n kasvattia (Pohjanpalo ja Hetemaj) pelasi Euroopan isoissa liigoissa. Sen sijaan Partizan Belgradesta oli samana vuonna 74 kasvattia isoissa liigoissa. Belgradin väkiluku lähistöineen on n. 1,6 ja meidän pääkaupunkiseudun n. 1,1 miljoonaa. Jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, niin miksi tämmöinen ero? Onko Belgradissa vain puhtaasti parempi asennekasvatus lapsille? Vai onko sittenkin iso merkitystä valmentajien tasolla, kontakteilla, puitteilla, kulttuurilla yms? Olisi aika kohtuutonta sanoa helsinkiläisille junioreille: ”Ette kukaan päässeet Valioliigaan, kun teillä oli huono asenne. Me muut kyllä teimme kaiken oikein”.

Esimerkkejä voisi keksiä lisää romaanin verran. Pääpointti on, että meitä jokaista ohjaavat todella vahvat psykologiset voimat, joita vastaan nouseminen vaatii todella paljon psykologista itsetuntemusta ja vahvaa kyvykkyysuskoa, muiden rohkaisua yms.

Jos ihminen lannistuu haasteen edessä, niin onko se tosiaan hänen vikansa? Onko hän tosiaan syyllinen kaikkeen kokemaansa, joka on johtanut siihen, ettei hän usko itseensä?

Ihminen ei myöskään useinkaan voi vaikuttaa ympäristöönsä, puitteisiinsa ja ympäröivään kulttuuriin. Kaikki nämä seikat kuitenkin aktiivisesti ohjaavat laumaeläintä nimeltä ihminen.

”Tämä kuule on vain sinusta itsestä kiinni” –lauseen viljeleminen on siis epäreilua ja kiittämättömän mustavalkoista maailmankatsomusta.

Jos lause ei kerran ole totta, niin miksi sitä sitten viljellään kaikkialla? Täytyyhän siihen jokin syy olla, miksi tämä yksilön kaikkivoipaisuutta korostava ideologia on saanut näin suuren roolin?

Kyllä, siihen on kaksi hyvinkin selkeää syytä, miksi se on miljardibusiness.

Toinen kohta tarkastelussa on lauseen rooli sosiologisena manipulaatiokeinona.

Kun kansaan, työyhteisöön tai mihin tahansa ihmisryhmään iskostaa lauseen, että jokainen on vastuussa omasta kohtalostaan, se todellakin toimii kollektiivisen ajattelun ohjaamisessa. Mutta jos asiaa vähänkin pilkkoo osiin esim. yhteiskunnallisella tasolla, niin huomaa kuinka onttoa ideologia on. Savuverhon takana onkin paljon moninaisempi totuus.

Vaikka juhlapuheissa iällä, sukupuolella, perhetaustalla, etnisellä taustalla, uskonnollisella vakaumuksella, seksuaalisella suuntaumuksella tai ulkonäöllä ei ole väliä, niin tutkimukset tukevat täysin päinvastaista. Noilla kaikilla on väliä.

Varallisuuserot ovat maailmassa valtavat, pelkästään Suomessa varakkain 5% omistaa yli 30% nettovarallisuudesta, kun taas vähävaraisin 50% omistaa alle 10% varallisuudesta (tilastokeskus). Naiset ovat Suomessakin aliedustettuina yritysjohdoissa ja miesvaltaisten alojen palkkaus on parempi. Koulutettujen vanhempien lapset kouluttautuvat paremmin kuin matalasti koulutettujen vanhempien (Helsingin uutiset). Samoin vanhempien urheilutausta ja mahdollisuudet panostaa lapsen harrastukseen vaikuttavat lapsen urheilumenestykseen (vai onko Eremenkon ja Koivun veljeksillä vain jokin maaginen geeni?).

Jos yhteiskunnassa kuitenkin pidetään yllä ideologiaa, jossa jokainen on itsensä mitta, niin se ohjaa keskustelua kohti individualistisia ominaisuuksia, poispäin näistä yhteiskunnallisista ja itse asiassa globaaleista epäkohdista.

Kuinka mukavaa onkaan sanoa, että meillä kaikilla on mahdollisuus, sen on vain itsestä kiinni! Sen sijaan, että tuotaisiin faktaa pöytää ja sanottaisiinkin: ”meidän kaupungissa miehet tienaavat enemmän ja päätyvät useammin johtotehtäviin kuin naiset, sen lisäksi valkoihoiset työllistyvät paremmin. Jos siis olet valkoinen mies, niin menestyt meidän kaupungissamme todennäköisemmin”. Näin ei saa sanoa. Vaikka se olisikin totta. Ja kun totuutta ei saa sanoa, niin sitten tarvitaan savuverho. Simsalabim – meillä kaikki on itsestä kiinni! Kuka vaan voi menestyä! Ja leveä hymy valkoisilla hampailla perään.

Tämä individualismin korostus palvelee siis keskeisesti kapitalistista ideologiaa, jossa valta muuttaa asioita on heillä, joita nykytila palvelee eniten. Moni maailman epäkohta onkin yhtäkkiä vaikea kokonaisuus ratkaista, koska valta muuttaa asioita on heillä, jotka hyötyvät nykytilasta.

Vuonna 2015 Amerikassa 15% ihmisistä eli köyhyysrajan alapuolella, mm. koska yritykset maksoivat naurettavaa minimipalkkaa. Vasta isojen protestien jälkeen esim. McDonalds ja Walmart suostuivat tekemään pieniä korjauksia asiaan (Yle). Walmartin palkkatasoista voi lukea lisää täältä. Walmartin viiden omistajan omaisuuden arvoksi puolestaan arvioitiin viime vuonna lähes 9 miljardia dollaria. Summa on sama kuin jos voittaisit lotossa 3 miljoonan euron pääpotin joka ikinen viikko 59 vuoden ajan.

Mitä paremmin pystytään yllä pitämään illuusiota, että kaikilla on samat mahdollisuudet, sitä vähemmän tarvitsee puhua todellisista faktoista. Ja vaikka eriarvoisuus maailmassa onkin ilmeistä, niin eniten valtaa muuttaa sitä, että rikas valkoinen mies rikastuu muiden kustannukselle, on rikkaalla valkoisella miehellä itsellään. Ja mitä hän tekee? Jakaako hän omastaan pois auttaakseen muita vai kahmiiko hän itselleen lisää ja ylläpitää tarinaa, että jokainen voi menestyä samanlailla, jos vain itse haluaa?

Kolmanneksi kaikki on vain itsestä kiinni –ajattelu on tarinan arkkityyppi, joka uppoaa ihmisiin. Ne harvat tosielämän menestystarinat, joita meille kerrotaan ovat niin hienoja ja tunteisiin vetoavia, että niiden avulla on helppo myydä koko valheellinen ideologia totuutena. Vähän sama kuin lottoa  pelataan pääpotin takia, mutta todellisuudessa lähes kaikki pelaajat ovat nettohäviäjiä.

Historia on täynnä kertomuksia ja tarinoita, joissa köyhän nousu ryysyistä rikkauksiin tai tavallisen tallaajan kohoaminen sankariksi on koko juonen ydin. Se vetoaa ihmiseen kaikkialla maailmassa kaikkina aikoina. Tämän tarinankaavan voima kumpuaa ihan ihmisyyden ytimestä.

Rocky –elokuvat, Tuhkimo, Tuntemattoman sotilaan Rokka, Ruma ankanpoikanen, Robin Hood, Pekka Töpöhäntä, Roope Ankka, Kaunotar ja hirviö, Kolme muskettisoturia, Monte Criston kreivi ja tuhannet muut tarinat toteuttavat samaa peruskaavaa. Ilmiö on ajaton ja globaali.

Kun sanomalehden viikonloppuliitteessä on kertomus yrittäjästä, niin lähes aina siellä on tarina, kuinka joku Pentti aloitti 14-vuotiaana sahalla ja on sieltä pikkuhiljaa noussut ja rakentanut oman bisneksen. Nyt Pentti myi yrityksensä kolmella miljoonalla Kiinaan, mutta ei aio jäädä lepäilemään, vaan uusia ideoita on jo valmiina. Pentti kun on tottunut tekemään kovaa työtä.

Kuinka usein siellä on tarina, kuinka varakkaan perheen vanhemmat maksoivat koko Emilin opiskeluajan ja sitten rahasto-osuuksilla laitetiin yritys käyntiin ja nyt Emilillä menee hyvin ja hän aikoo purjehtia ja oleskella vaan? Ei koskaan. Jokainen tajuaa, kuinka Pentin tarina vetoaa lukijaan paljon enemmän. Sitä lukiessa tulee hyvä olo. Just noin, siinä on kunnon äijä, noin se pitää tehdä! Ei mitään, että vanhemmat maksaa!

Emilin tarina sen sijaan ärsyttäisi lukijaa, helvetin pilalle hemmoteltu lellikki. Vaikka todennäköistä onkin, että vähän tuon suuntainen tilanne niillä Pentinkin lapsilla tai lastenlapsilla sitten on, kun kiinalaisten rahat tilille kilahtavat. Meihin vetoaa nimenomaan se osuus tarinasta, missä joku nousee ryysyistä omien ponnistelujen avulla.

Kaikki on itsestä kiinni –tarina siis on siis äärettömän helppoa myytävää.

Samaan aikaan kun juhlimme Pentin mahtavaa uraa apupojasta ison sahan omistajaksi, niin kuinka moni muistaa enää vaikkapa niitä kohtaloita, joissa 90 –lama veti maihin ja velkoihin elinkelpoisenkin yrityksen? Ja kuinka paljon on yrittäjän kohtaloita, joissa yllättävä avioero tai lapsen vakava sairastuminen veikin voimat?

Viikonloppuliitteen seuraavalta sivulta saattaa toiseksi esimerkiksi löytyä kertomus, jossa juhlimme uskomatonta tahdonvoimaa, kun syövän selättänyt Katja kertoo istuneensa kotona keittiön pöydän ääressä ja yhtäkkiä vain päättäneensä, että hän parantuu tästä syövästä. Ja nyt Katja tosiaan on terve. Meillä on jälleen uskomattoman hieno tarina. Onpa siinä ollut vahva nainen, kun noin päätti ja selätti syövän!

Vaikka tarina olisikin todella mieltä lämmittävää luettavaa, niin ”kaikki on vain itsestä kiinni” –väitettä se ei valitettavasti siltikään todista. Kuinka monta kohtaloa löytyy, joissa henkilö on samanlailla päättänyt parantua, mutta syöpä olikin aggressiivinen ja tarina päättyi kyyneliin? Vaikka omalla toiminnalla olisikin jokin rooli, niin ei kukaan meistä tosissaan väitä, että syöpään kuolevat nuorena vain he, joilla ei ole tahtoa. Kaikki ei olekaan itsestä kiinni. Ehkä se olikin lääketiede ja hyvä säkä, jotka Katjan paransivat? Vaikka emme voikaan tietää ollenkaan oliko parantuminen vain sattumaa, niin se ei meitä myöskään juurikaan kiinnosta, koska sankaritarina vetoaa meihin niin vahvasti.

Siksi koko individualismin ylistyksen ideologiaa on helppo pitää yllä, koska sen tueksi voidaan rakentaa upeita tunteisiin vetoavia tarinoita. Niitä lukiessa tulee hyvä olo ja itsessäkin herää usko, että kyllä se vain niin on, että itsestä se on kiinni.

Ja samaan aikaan olemme autuaasti unohtaneet kaikki ne muut tarinat, joissa ei sankaria koskaan sitten ollutkaan, vaikka tahtoa oli ylin kyllin.

Seuraavan kerran, kun tekee mieli sanoa, että kaikki on vain itsestä kiinni, niin rohkaisen miettimään asiaa syvemmin. Kuinka paljon maailman epäkohtia ja epäonnisia ihmiskohtaloita pyyhitään maton alle tällä valheellisella hurmostarinan kaavalla? Kuinka paljon hyvää voitaisikaan tehdä, kun katse kääntyisikin siihen, kuinka valtava rooli muiden auttamisella on yksilöiden elämään.

Ihminen, ole valveilla!