Yllättävän vaikea kysymys on, laitanko sinulle kuvan naamataulustani.

Niin johtajan kuin artistin suusta olen kuullut: ”En mä halua myydä itseäni.”

Harvapa sitä luontaiseksi kokeekaan ja siksi on todella tärkeä erottaa nämä kaksi toisistaan: alkuperäinen fakta ja faktasta kumpuavat identiteettitarinat.

On fakta, että oon kotoisin maalta. Se on pala mun elämää, eikä muutu vaikken puhuisi asiasta koskaan. Elää omaa elämäänsä taustalla, vaikuttaa mitä vaikuttaa. Jos alan tuoda tuota väitettä aktiivisesti sanoiksi, se muuttuukin taustafaktasta identiteettitarinaksi, joka alkaa saman tien elää omaa elämäänsä.

Kun joku kertoo, ettei halua myydä itseään, ei hedelmällisin kysymys ole laisinkaan, onko se totta. Paljon tärkeämpään on se, miksi se täytyy sanoa ääneen. Eikä vastaus ole, että ”koska se on totta”. Moni muukin asia on totta, muttei me niitä silti alleviivata sanoilla. Ehkä siellä on pelkoa, heikkoa itseluottamusta, hallinnan kokemuksen puutetta tai muuta vastaavaa?

Pahin riski kaikessa on kuitenkin, että identiteettitarinat alkavat ohjata elämää tavoilla, jotka eivät ole enää sitä, mitä oikeasti haluamme. Teemme tai jätämme tekemättä asioita elääksemme mantraamme todeksi. Emmekä eläkään enää itseämme todeksi. Sitä mielellä, mitä kielellä toisteli eräskin professori aikoinaan Vaasan yliopistolla.

Juuri tuon takia on lopulta vaikea päätös, laittaako kaiken kylkeen kuva omasta naamasta, koska se taitaa ns. industry standard olla. Olenko silloin vain mantrani uhri vai onko se lopulta oikeasti valintani?