psykologia

Ei ole.

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Informaatiota siellä ja täällä, sata kiloa pääsi päällä. Mitä tapahtuu, kun kiistan alaiseen asiaan tuodaan kiistattomia faktoja? Oikea vastaus lienee – ”Ihminen on siitä erikoinen, että mahdotonta on sanoa etukäteen”.

Kun parhaat asiantuntija ovat tutkineet asiaa, todisteita on kovalevyn jokaisella reunalla ja nyt ne piirtyvät eteemme. Pakkohan tässä faktoja on uskoa, eikö?

”Mutta tiesitkö, että toi on suuryritysten maksama tutkimus, josta sai kenkää kaksi kaveria, jotka edustivat eri näkemystä?”

Yhtään faktaa ei tarvitse taustoiksi esittää. Epäilys ei synny konkretiasta, eikä vastakkaisista todisteista, vaan se vaatii ainoastaan tullakseen sanotuksi. Järjetönkin vaihtoehto on vaihtoehto, jonka jälkeen ei ole enää kiistatonta faktaa, vaan on kaksi vaihtoehtoa, mikä saa harkintansa usein pahoin yliarvioivan ihmiseläimen uskomaan, että valta totuuteen onkin juuri hänellä.

Muurahainen voi nostaa painoaan isomman kuorman, mutta jos epäilys olisi saman kokoinen eläin se voisi nostaa sata muurahaista kuormineen. Hullut, joskaan ei onneksi rajattomat, ovat epäilyksen voimat.

Miksi me edistyneessä maailmassa olemme sitten valmiita tarttumaan monenlaisiin epäilyksiin niin monenlaisissa asioissa?

Siksi koska totuus on tylsää.

”Tupakka aiheuttaa syöpää.” ”Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä kasvaa.” ”Rokotteiden ja autismin välillä ei ole korrelaatiota.”

Jokainen elokuva on mielenkiintoisimmillaan juuri ennen loppukohtausta ja purkautuu, kun murhaaja selviää. Jollei uutta murhaa tapahdu, emme jaksaa katsoa pidemmälle.

Vaihtoehtoinen totuus valtavirran ulkopuolelta on aina uusi murha, joka rakentaa uutta mysteeriä…. Entä jos? Jännitys lähtee hiljakseen rakentumaan uudelleen. Tylsä totuus saa kaverikseen monikerroksisen mysteerikyhäelmän. Eliitti, suuryritykset, kommunistit, demokraatit, vapaamuurarit, temppeliritarit… ja yhtäkkiä pääosin tuulesta temmatussakin tarinassa on kerroksia kuin Tove Janssonin Muumikirjoissa.            

Toisekseen ihminen on hyvin haluton muuttamaan uskomuksiaan. Se, mihin olemme kasvaneet, ei saa järkkyä. Jokainen sukupolvi kuvailee oman lapsuutensa maailman kulta-ajaksi. Jos nyt tuleekin faktaa, joka piirtää oikean uudella tavalla, me ammumme sanan ja sanansaattajan. Kuin janoonsa sekoava etsii keidasta, me etsimme edes jotenkin uskottavaa vaihtoehtoista totuutta, joka sallisi elämämme jatkua ennallaan. Sosiaalisen median aikakaudella on myös päätä särkevän helppoa ympäröidä itsensä fiktiolla ja saman mielisillä – yhteisvoimin rakentaa illuusiosta monumenttia.

Jos nuo muutkin uskovat tähän, niin pakkohan siinä jotain on olla.

Ei ole. Fiktio on fiktiota, vaikka miljardi siihen uskoisi.

Kaikki sivistys, jota ihmiskunta on historiansa aikana kerännyt, eikä meille vieläkään meinaa totuus maistua.

Filosofi Töpöhäntä tilanteen päällä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Monni on ilkeä mutta Pekka Töpöhäntä on selkeästi käynyt Esa Saarisen luennoilla. Kun Monnin ansa on jälleen kerran lauennut omille tassuilleen, on filosofi Töpöhäntä välittömästi tilanteen päällä:

”Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.”

Lentäjä lentää lentokonetta, akrobaatti tekee volttisarjan. Osaan katsoa mutten matkia. Se loputon lista asioita, joita en osaa – tuskin koskaan opinkaan. Aina voi toki harjoitella, opiskella lisää ja uskoa amerikkalaiseen unelmaan.

Enemmän on enemmän mutta se on myös vähemmän. Kun liike on jatkuvasti eteenpäin, ei niin tarvitse välittää, mitä ympärillä juuri nyt on. Pyrkimykset ovat vain välitilaobjekteja kunnes seuraava aukeama levittyy. Kukapa meistä lähtisi hotellihuonetta sisustamaan tai tilattua taksia sisäpesemään. Vaikka olisivatkin juuri nyt sitä, mitä tilanne vaatii, ei niistä pian tarvitse välittää ollenkaan.

Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.

Kiltteys tai ystävällisyys eivät taitoina vaadi aikuiselta jatkotutkintoa. Kysyn, kuuntelen, kiinnostun, kommentoin – pelkästään tuon nelikon todeksi eläminen tekisi monista kohtaamisista kauniimpia. Ystävälliset eleet, hymy, kiitos ja kehu. Kaikki ilmaisia eivätkä aikaakaan veisi kuin sekunteja. Mikä tahansa hetki voisi tulvia näitä mutta ihomme alla sielun kartanossa asuu pitkäaikaisvuokralaisena Monni. Ja Monnilta puuttuu rohkeus.

Kilttinä oleminen on toki Monnillekin helppoa, jos kaupankäynti on välitöntä. Minä annan omenan ja saan tilalle päärynän. Pahinkin diktaattori on hyvä omalle pojalleen. Jos kiltteyden muuttaa lyhyen aikavälin sijoituksesta elämänkatsomukseksi, muuttuu tilanne haastavammaksi. Edelleen teot olisivat samoja – pieniä ja ilmaisia – mutta vaikutukset vaikeammin sanoitettavia: ”Tuntuu, että annan enemmän kuin saan.”

Omien rajojen pohdinta on toki tärkeää, mutta toisaalta eikö se ole valtavan upea asia kyetä antamaan enemmän hyvää kuin joku toinen huomannut antaa? Pieniä ja ilmaisia, ei ihminen kiittämällä köyhemmäksi tule. Kiitollisuus itse asiassa on niitä harvoja asioita elämässä, josta ei voi saada yliannostusta.

Monnia saattaa kiltteydessä myös pelottaa, ettei osaa vastaanottaa sitä. Jos joku on kiltti minua kohtaan, meillä on hullu tapa ajatella, että siitä muodostuisi jotain, joka täytyy maksaa pois. Nollasummapeliä, velkakirja tarkkaan kirjattuna.

Ehkä se kiltteys sittenkin vaatii hieman jatko-opiskelu. Oppia irrottamaan se kaikesta siitä, jota elämän yhtälöissä lasketaan. Mikä on työn arvo ja paljonko siitä menee veroa? Kiltteys on jotain, jonka ydin on tämän laskennon ulkopuolella. Elämänfilosofiaa, jolle täytyy uskaltaa antautua. Hyvä tuottaa hyvää, sitoo ihmisiä yhteen ja luo hedelmällistä maata seuraavalle hyvälle.

Kiltteyden vaikeus on nimenomaan sen helppous mutta mahdollisuus on auki jokainen hetki. Esimerkiksi juuri nyt.

koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Miten kysyä tuntemattomalta, mistä hän on kotoisin, kysymättä, mistä hän on kotoisin? Pyydä piirtämään kartta ja hän suurella todennäköisyydellä piirtää kotimaansa keskelle. Vanha, voiko tuota sanoa viisaudeksi, kiipi mieleen ranskalaista lehteä lukiessa. Notre Dame on tulipalon jäljiltä avattu jäälleen ja tekstissä kuvattiin tuhoa qui a choqué le monde entier. Shokeerasi koko maailman.

Ainakin ranskalaisen kirjoittajan mielestä.

Samankaltaisia uutisointeja tulee tasaisin väliajoin, joissa ”koko maailma” tuomitsee tai iloitsee milloin mistäkin.

Ihmiskunta on kuitenkin yllättävän iso ja murhetta on muuallakin.  On aika paljon oletettu, että ihmiset Pakistanissa, Kongossa, Vietnamissa tai Egyptissä olisivat kovinkaan shokissa ranskalaisen kirkon tulipalosta.

Vaikka subjektiivisuusharha ilmiönä on sanoitettu jo moneen kertaan, ei se silti estä koulutettuja länsimaisiakaan käyttämästä ilmaisuja, joiden suuruusluokka on täysin vinossa. Asioiden tärkeys niin usein korreloi suhteessa niiden etäisyyteen juuri omasta itsestäni.

Pieni ihminen suuressa maailmassa, ei siinä mitään pahaa sinänsä ole. Omaa elämäämme tässä jokainen elämme ja sen keskellä näemme ja koemme tavallamme. Kieli on vain väline, ei koskaan eksakti yhtälö, mutta tämä kielen ja mielen yhteistyö on kuitenkin asia, josta kannattaa olla tietoinen. Kirjoitanko ”koko maailma tuomitsee” tietoisena, ettei suurinta osaa maailmasta taida juurikaan kiinnostaa?

Dunning-Kruger -ilmiö on hyvä kuvaus siitä, kuinka tietämätön kuvittelee tietävänsä paljon enemmän kuin tietää – ”en tiedä, etten tiedä”. Tämä ensimmäistä vaihetta seuraa orastavan valaistumisen vaihe: ”tiedän, etten tiedä”.  Jos asiaan perehtymistä jatkaa alkaa lopulta tietää tietävänsä, mutta hauskuus jatkuu neljännessä vaiheessa, jossa henkilö voi olla alansa mestari, mutta laaja ja kattava osaaminen tuo näkyväksi semmoisia laajuuksia, joiden keskellä henkilö alkaakin uudelleen uskoa, ettei tiedä juuri mitään.

Ne, jotka tietävät vähiten, uskovat tietävänsä eniten.

Tämän vuoksi itseäni inhottaa kaikenlainen uutisointi, jossa vääristellään mittasuhteita, koska se ylläpitää ja vahvistaa tietämättömyyttä. Länsimainen koulunsa käynytkin yllättävän usein sekoaa mittasuhteissa ja frekvensseissä. Kun lähellä tapahtuu jotain itselle merkittävää, kuvitellaan, että se on kaikille yhtä merkitsevää. Kun tapahtuu joku kauheus, ihmetelleen, miten näin voi käydä, vaikka saman kauheuden uhreja on ollut koko ajan kaikkialla maailmassa.

Ei toki mitään universaalia elämäntuskaa kannata kenenkään hiiliksi päänsä päälle kasata mutta kyllä elämän merkitys avautuu paremmin, kun kykenee ymmärtämään ja hyväksymään, että asiat voivat samaan aikaan olla valtavan isoja ja häviävän pieniä. Koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

Eihän noin voi toimia

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Minä olen tuolla ulkona ja totuus täällä sisällä. Välissämme ikkuna, kymmenen kilometriä ja jokaisella kilometrillä tuli polttamassa totuuteen nimikirjaimensa. Itseopiskelleet tietäjät kohentamassa liekkiä, kun sitä mikä tahansa lähestyy. Valtansa saaneet sattumankaupan kansliasta ihan vain pyytämällä.

”Kyllähän se niin on, että…”

Vastaus alkaa ennen kuin kysymys ehtii istuutumaan. Valmiina mutta voisihan valmiinkin antaa kasvaa, ellei se olisi erikseen kiellettyä.

Jos täällä ulkona on todellisuus, en sitä voi tavoittaa. Ja jos todellisuudessa asuu totuus, ei kymmenen kilometriä riitä alkuunkaan kuvaukseksi. Kun katson oikealle, en näe vasemmalle – ei kai enempää tarvitsekaan perustella?

”Mitä järkeä tuossa on, että kaikki päättyy johonkin toteamukseen avaruuden äärettömyydestä?”

”Ei mitään.”

”Miksi sitten puhua siitä?”

”Koska vähempi itsessään on vielä vaarallisempaa.”

Täällä ulkonakin olen turvassa, muttei se lohduta niiden miljoonien omaisia, joiden rakkaat kohtasivat viimeisen näytöksen tietäjien liekeissä. Se kun vasemmalla, taikka oikealla – milloin missäkin, oli kaikki ja kiinnostunut vilkaisu olan yli riitti kuolemantuomioon.

Kun miljoonaan vähentää ykköseksi, tuntuu mikä tahansa järjettömyydeltä: ”Eihän noin voi toimia”. Totuuden fantasioinnin voi kuitenkin ymmärtää vain deduktion kautta. Kun miljoonan antaa olla miljoonan, huomaa, että sitenhän asiat ovat aina olleetkin. Maktotasolla ei ihminen juurikaan muutu. Siksi tietäjät aina uudestaan keksivät totuuden kaavan. Yksittäisenä luulevat oivaltaneensa – miljoonan kontekstissa sitä samaa hulluutta, jota on niin vaikea kitkeä, mutta jonka tuottama kipu yhteistä.

Meitä on jo yli kahdeksan miljardia tällä pallolla muttei se ole tila, joka loppuu ensimmäisenä. Liekit voisi sammuttaa ja tietäjät lähettää koteihinsa palautumaan. Ei fantasialle totuudesta niin valtava tarve ole kuin Esson baarista katsoen saattaa vaikuttaa.

Sekä-että vaan on niin hiton paljon vaikeampaa kuin joko-tai. Siitäkin huolimata tilaa on ja jokaisessa suunnassa löytyy opittavaa.

Tuohon jos jaksaisimme kurottaa, olisi kipua vähemmän.

Vedessä on kiva lillua, kun se hivelee polvia

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Vesi aaltoilee reittä vasten kuin kylmä käsi koskettaisi rakkauttaan. Seisoa hetki varpaillaan kädet puuskassa, irvistää kevyesti. Muutaman askeleen jälkeen kääntyä katsomaan rantaa, epävarmana kaikesta aikomuksestaan.

 Olla siinä typerimmässä välitilassa, johon ihminen voi itsensä ajaa. 

Seisoa, kun aallot jatkavat kiusantekoaan. Ilman minkäänlaista pakkoa taikka edes kehotusta. Itse puunhansa puuhastella – tuomari ja tuomittu, kun vain yksi henkilö on salissa.

”Mennäänkö uimaan?”

”Joo!”

Ja se voisi olla siinä, päätöksenteontyö tehtynä. Helpoin reitti on kuitenkin epätodennäköisin. Mieluummin maksan satasen ja säästän kympin kuin toisinpäin. 

Uimaan päätettiin mennä. Jokainen Suomen kesän kokenut tietää, kuinka vesi pari sekuntia puraisee, kun sinne pulahtaa. Ei enempää, luonto lupauksensa pitää, mutta hetkenpä kuitenkin. Helpointa olisi tilata lasku maksuun heti. Uida, kun syvyys riittää ja antaa sen kahden sekunnin puraisun tulla. Sen jälkeen huutaa: 

”Ei tämä niin kylmää olekaan!”

Seisoa moninkertainen aika välitilassa, vaikkei paraskaan mielikuvitus keksi sille mitään muuta syytä kuin ihmisen itsensä. Päätöshän jo kerran tehtiin: Mennään uimaan. Kuin tyhjästä avataankin tapauskansiot uudelleen ja näytellään oman elämän sivuroolia opitun avuttomuuden välittömällä siunauksella.

Enpä minä muiden uimaan menemisestä niin piittaa, että suuremmin kirjaa pitäisin. Jos me muuten olisimme valmiita tekemään sen, jonka jo kerran päätimme. 

Aikalailla siinä itse omaa elämänveroprosenttiaan vain kohottaa, kun jää välitilaan päättämään päätettyä.