Miksi iso osa valmennuksesta on turhaa?

Maailmassa on valmiina vastauksia moneen asiaan. Miksi Maa ei olekaan pallo vaan litteä? Miltä Jumalan luona taivaassa näyttää? Minne kaikkialle ufot ovat maan päällä laskeutuneet? Nopealla googlaamisella löytää helposti ”faktaa” näihinkin kysymyksiin. Maailma tosiaan on täynnä kaikenlaisia vastauksia. Ja ihan oma keskustelunsa olisi, mikä kaikesta tiedosta pitää paikkansa ja mikä on virheellistä. Isolta osin ei tiedon laadulla kuitenkaan ole paljoakaan merkitystä.

Ihminen ei ole keskimäärin kiinnostunut totuudesta. Meille riittää, kunhan omat selityksemme asioista kuulostavat loogisilta.

Aina välillä kohtaamme asioita, jotka ovatkin ristiriidassa meidän aiempien uskomustemme kanssa. Mitä silloin tapahtuu, vaihdammeko mielipidettämme? Useimmiten emme vaihda. Emme kuitenkaan myöskään halua elää ristiriitaisen tiedon keskellä. Ratkaisukeinona pois ristiriitaisuudesta me selitämme jatkuvasti maailmaa uusiksi ja koitamme siten pitää tarinamme harmoniassa. Me pidämme mieluummin kiinni vanhasta kuin muutumme.

Tästä ilmiöstä loistavana esimerkkinä toimii laihduttaminen. Vuonna 2015 painonhallintatuotteilla ja –palveluilla tehtiin yksistään Amerikassa ja Euroopassa voittoa n. 150 miljardia. Miksi laihduttaminen on niin vaikeaa, kun maailma on täynnä vastauksia, miten se tapahtuu?

Keskeisin huomio tätä pohtiessa on, että lihava ihminen ei ryhdy koskaan laihduttamaan siksi, että hän on lihava. Lihava ryhtyy laihduttamaan vasta silloin, kun hänelle tulee ahdistunut olo lihavuudestaan. Ja laihduttaminen loppuu useimmiten samantien, kun ahdistunut olo katoaa.

Mietitääs tätä hetki rauhassa.

Lihavaksi ei kukaan tule päivässä, eikä viikossa, eikä kuukaudessa. Merkittävä painonnousu vaatii pidemmän aikavälin. Terveen ihmisen paino nousee syömällä/juomalla enemmän kuin kuluttaa. Kun terve ihminen rupeaa lihoamaan, niin aika nopeaan hän tulee tietoiseksi tilanteestaan. Vanhat farkut eivät enää sovikaan ja vyötä pitää löysätä.

Jo ensimmäistä kertaa vyötä löysätessään ihmisellä olisi saatavillaan riittävästi tietoa, miten syödä terveellisesti ja miten harrastaa liikuntaa. Google tai kuka tahansa ystävä osaa kertoa pääpiirteet alle minuutissa. Ihminen voisi koska vain pysäyttää heti alkuunsa epäterveellisen trendinsä elämässään, mutta monikaan ei tee niin.

Miksei?

Siksi koska ruuan/juoman tuoma nautinto on hänelle siinä elämäntilanteessa tärkeämpää kuin terveempi keho. ”Mitä sen nyt on väliä, jos vähän paino nousee? Mä laihdutan sitten kesäksi”. Lihoaminen tapahtuu henkilön omalla siunauksella. Hänestä tuntuu paremmalta priorisoida ruuan ja juoman tuomat nautinnot, kuin luopua niistä.

Vaikka paino nousisi 20 kiloa, niin ihminen saattaa olla ihan tyytyväinen. ”Ei mun kato tarvi mikään huippu-urheilija ollakaan.” Edelleen hänen saatavillaan olisi tietoa mm. miten valmistaa maukasta terveellistä ruokaa, miten liikkua ja mitä uhkia seuraa ylipainosta. Tämä kaikki tieto on kuitenkin turhaa, koska ”ei ole ongelmaa”.

Uutena vuotena tulee ehkä luvatuksi, että nyt alkaa kuntokuuri. Se kestää sitten yhtä kauan kuin mikä tahansa muukin keinotekoinen intopiikki eli melkein koko viikon, mutta ei väliä, eihän ylipaino ollut edes ongelma.

Vanhoja valokuvia katsellessa saattaa henkilölle myös joskus tulla olo, että onpas sitä muuttunut. Tämä huomio tosin on helppo selittää pois ”nuorena se oli toista, silloin mulla oli kyllä kapeat kasvot”. Ihan kuin kasvojen kapeus olisi jotenkin ikäsidonnainen.

Jonain päivänä henkilömme huomaa, että iltapäivälehdessä onkin uusi hyvä laihdutustapa. Sitä jaksaa testata viikon verran, kunnes hän huomaa, että ”ei tää toiminut mulle”. Vika on nimenomaan dieetissä.

Sitten yhtenä päivänä vanha kaveri ottaakin yhteyttä, että pitäiskö lähtee pitkästä aikaa pelaamaan sulkapalloa. Mikäs siinä, hyvä idea, mennään vaan!

Pelikentällä vanha pelipaita kiristää joka kohdasta ja ennen niin ihanan tiukoista peleistä ei tule mitään, kun niveliin sattuu ja nopeus on kaukana entisestä. Muuten sulkapallo tuntuu kyllä mukavalta, olispa kiva ruveta taas pelaaman. Pukuhuoneessa vilkaisu peiliin, että miten helvetissä tässä näin kävi, missä se vanha kroppa on?

Treenipaikan saunassa sovitaan, että nyt ruvetaan taas käymään aktiivisesti pelaamassa. Vuorot laitetaan kalenteriinkin heti. ”Toivottavasti sulla noi nilkat vaan kestää, että päästään oikein vauhtiin”, kaveri virnuilee.

Ja nyt olemme asian ytimessä!

Nyt lihavuus rupeaa ensi kerran todella ahdistamaan meidän henkilöämme. ”Ei hitto mä oon läski, mä halun takas kondikseen”. Hän havahtuu todellisuuteen, että kehon nykytila onkin ihan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän itse haluaisi olla.

Muodostuu kognitiivinen dissonanssi eli epämiellyttävä jännite ihmisen ajatuksiin. Hänelle tulee stressaantunut olo, josta hän haluaa pois.

Kognitiivisesta dissonanssista on aina kaksi vaihtoehtoa ulos:

  1. Selittää maailma uusiksi
  2. Poistaa jännitettä aiheuttava tekijä

Amerikkalaisten keksimä slogan ”size doesn’t matter” symboloi loistavasti vaihtoehtoa yksi eli maailman selittämistä uusiksi. Koolla ei ole väliä. Ei ehkä joka asiaan, mutta tiede on moneen kertaan todistanut lihavuuden negatiiviset terveysvaikutukset. Ja jokainen voi kokeilla pelata sulkapalloa 20 kilon lisäpaino vyötärön ympärillä. Ihminenhän ei ole kuitenkaan kiinnostunut totuudesta, vaan ainoastaan oman tarinansa loogisuudesta. Me pystymme helposti selittelemään itselleen, että eihän se lihavuus oikeastaan haittaa. Jokainen on sen kokoinen kuin on. Size doesn’t matter, you know. Tätä ahdistuksen poistamista maailman selittämisellä uusiksi tapahtuu joka ikinen päivä.

Esimerkkimme sulkapallonpelaaja on kuitenkin juuri elänyt omakohtaisesti todeksi sen, että koolla on väliä. Hän voisi kuitenkin vielä koittaa selittää ahdistuksensa pois sillä, että ei hän edes haluakaan pelata enää sulkapalloa. Mutta koska pelaaminen tuntui innostavalta, tämäkin vaihtoehto on poissuljettu. Ainoaksi reitiksi pois ahdistuksesta hänelle jää poistaa epämiellyttävää jännitettä aiheuttava tekijä eli laihduttaa. Ja koska halu ja tarve muutokseen tulevat nyt sisältä, ja niihin liittyy positiivinen mielikuva siitä, kuinka vanha treenipaita taas on sopiva ja askel yhtä ketterä kuin ennen, niin ihminen kyllä keksii keinot.

Kaikki ne vastaukset terveellisestä elämästä, jotka koko ajan ovat olleet henkilön saatavilla, saavatkin ihan uuden arvon. Merkityksettömästä tulee merkityksellistä.

Meidän esimerkkihenkilö saattaa jo samana ilta googlailla, että paljonko alle kulutuksen tarvitsisi syödä, jos haluaa laihtua kaksi kiloa viikossa. Ja vauhtiin päästyään jokainen laihduttu kilo tuntuu palkinnolta.

Merkittävänä erona aiempiin kuntokuureihin on, että tekeminen on nyt kestävällä pohjalla. Henkilö on itse rakentanut itselleen merkityksellisen tavoitteen ja innostavan päämäärän. Henkilökohtainen merkitys on kestävä syy tekemiselle. Puhtaan tahdonvoimansa ihminen yliarvioi käytännössä aina. Juuri mikään, mikä rakentuu pelkästään tahdonvoimalle, ei kestä. Siksi iltapäivälehdetlehdet saavatkin maailman tappiin asti kirjoitella artikkeleita ”katso 10 vinkkiä laihtua” ja miljardibusiness jatkaa kulkuaan.

Juuri tästä samasta syystä suurin osa yritysmaailmankin valmennuksista on hukkaprosentiltaan hehkulampun luokkaa. Sama kaava, että lihava ei laihduta, koska on lihava, vaan siksi, koska lihavuus rupeaa ahdistamaan, pätee kaikkeen muuhunkin muutokseen. Niin kauan kuin nykytila ei ahdista, eikä muodostu epämiellyttävää jännitettä, ei ihminen ole myöskään kiinnostunut vastauksista eikä muutoksesta. Häntä ei kiinnosta mistä motivaatio koostuu, miten aikaa hallitaan tai miten yhteistyötä parannetaan. Kaikki tieto kaadettuna ihmisen päälle, joka ei ole siitä sisäsyntyisesti kiinnostunut, on hukkaa.

Samanlailla myös yritysmaailmassa on valloillaan uudelleenselittämisen kulttuuri. Vaikka nykytila hieman ahdistaisikin, niin paljon helpompaa, kuin muuttaa itseään, on selittää tilanne uusiksi. Keksiä oma ”size doesn’t matter” –mantra, johon turvautua. ”En mä ole katos myyjä”. ”Ei mun rooliin kuulu”. ”Johtajat täällä pitäis vaihtaa ensin”.

Vasta kun ihminen kokee ahdistusta nykytilassaan ja hänelle muodostuu merkityksellinen visio, mihin hän haluaa nykytilansa vaihtaa, hän lähtee aidosti matkaan. Vasta tämän jälkeen vastauksilla on merkitystä.

Ei tämä sinänsä mikään suuri salaisuus ole. Miksei näin sitten toimita?

Merkityksen valmentaminen ja luominen ovat paljon vaikeampaa. Se vaatii valmentajalta tai esimieheltä paljon enemmän kuin vastauksien jakaminen. Puhdas osaaminen ei kaikilla riitä ja siksi hakataankin omaa päätä seinään. Tiedätkö, mikä on valmentajien ”vika ei ole minussa” –selittelymantra?

”Kun ei näillä ihmisillä ole motivaatiota. Kyllä se niin on, että kaikki lähtee kuitenkin itsestä”.

Tätä hoetaan siksi, koska itseltä puuttuu kompetenssi luoda merkitystä ja innostavia visioita.

Merkityksen luominen ajatuksena on myös paljon vaikeampaa myydä. Kuka palkkaa valmentajaksi kaverin, joka ei halua kertoa vastauksia?

Helpompaa on myydä paperilla hyviltä näyttäviä vastauksia ja sitten tarkastella ihan erillisenä kokonaisuutena ”miten me kuule saataisiin tämä muutos pysymään”. Tätä puusilmäisyyden ympyrää me surullisen usein kuljemme.

Luo jännitettä, luo merkitystä, luo innostava visio – niin ihminen muuttuu.

Miksi edelläkävijyys onkin vanha vitsi jo syntyessään

Tulevaisuudesta puhutaan nykyään todella paljon. Robotit vievät työpaikkoja, oppiminen muuttuu, tekoälyä hyödynnetään laajemmin, johtaminen muuttuu jne. Näkökulmia on monia. Suurimmassa osassa yrityksistäkin reagoidaan tulevaisuuskuviin piirtämällä visioita ja rakentamalla uusia strategioita. Samaan aikaan moni meistä miettii näitä asioita myös ihan oman elämänsäkin kautta.

Tulevaisuuden ennustamiseen liittyy kuitenkin kaksi haastetta, joista mielestäni puhutaan aivan liian vähän. Tiedostamattominakin ne vääristävät ennustuksia ja pidemmällä aikavälillä nämä voivat vaikuttavat suuresti yrityksen/yksilön kykyyn menestyä. Kysymys ei ole siis pelkästään ennustamisesta, vaan kyse on kyvystä selviytyä tulevaisuudessa. Historia opettaa, että muutoksissa iso osa vanhoista tekijöistä kuihtuu pois, koska vanhat siivet eivät enää kantaneet.

Ensimmäinen ennustamisen vaikuttavista haasteista on epärealistinen optimismi. Ilmiön havaitsi ensimmäisen kerran Neil Weinstein tutkimuksissaan vuonna 1979. Hän pyysi koehenkilöitä arvioimaan kuinka todennäköisesti huonoja asioita, kuten avioero tai ryöstetyksi joutumien, tulisi tapahtumaan heidän elämässään. Kaikki ihmiset arvioivat oman riskinsä altistua näille ”keskitasoa pienemmäksi”. Tässä tiivistyy koko epärealistisen optimismin ydin: me arvioimme ikävien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin muille kuin itsellemme.

Kun Weinstein näytti faktoina, kuinka riski sairastua tiettyyn sairauteen on jokaiselle sama kuin muillekin, niin epärealistinen optimismi väheni hieman, mutta ei siltikään kadonnut. Me oletamme siis itsellemme suotuisien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin juuri meille ja epäedullisten asioiden toteutuvan muille.

Vuonna 2015 amerikkalaisen tutkimuksen (Pew Research Center) mukaan 65% vastaajista uskoi, että automatisaatio tulee seuraavien vuosikymmenten aikana viemään suuren osan tämän hetken työpaikoista. Samaan aikaan 80% heistä kuitenkin uskoi, että heidän oma työnsä säilyy ennallaan. Aikamoista optimismia!

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Yritysmaailmassa ihmiset keksivät jatkuvasti toimenpiteitä, joilla he uskovat saavuttavansa asetetut tavoitteet, esimerkiksi markkinaosuuden kasvattamisen. Kalvoilla kaikki näyttää hyvältä ja sieltä löytyy parannuksia aiempiin toimintatapoihin. Yhdeksi tavoitteeksi usein vieläpä kirjataan ”edelläkävijyys”. Kun työstö on valmis niin olo on innostunut ja usko vahva.

Juuri tässä kohtaa astuukin epärealistinen optimismi merkittäväksi tekijäksi.

Mitä unohdamme näitä suunnitelmia tehdessämme, on, että kilpailijat tekevät samaan aikaan ihan samoja suunnitelmia. Se, että me pääsemme askeleen eteenpäin, voikin tarkoittaa tulevaisuudessa entistä suurempaa takamatkaa. Nimittäin jos kilpailija meneekin samassa ajassa kaksi askelta eteenpäin.

Tulevaisuus arvioidaan keskitasoa paremmaksi, koska ihmisillä ei ole todellista käsitystä, mikä se keskitaso oikeasti edes on.

Edelläkävijyys -sanaa käytetään monesti visiosta, joka olisi edelläkävijyyttä nimenomaan yrityksen omaan nykytilaan nähden, mutta samaan aikaan markkinoilla kuitenkin standardi jokaisen muunkin yrityksen suunnitelmissa.

Kun siis katsomme tulevaisuuteen ja mietimme, kuinka pitkälle omat suunnitelmamme kantavat, on todennäköistä, että olemme petollisen optimismin vallassa.

Tästä päästään toiseen yleiseen tulevaisuusajattelun ajatusvirheeseen:

Ihmisillä on vahva taipumus ennustaa tulevaisuutta semmoiseksi, joka tukee heidän nykyisiä ajatuksiaan.

Tämän ajattelukulun perusta on tavassa, jolla aivomme rakentavat ajatuksemme tulevaisuudesta. Kun kuvittelemme tulevaisuutta, me itse asiassa muistelemmekin menneisyyttä. Me kasaamme yhteen vanhoja muistojamme ja rakennamme niiden pohjalta kuvan ”tulevaisuudesta”.

Jos esimerkiksi kuvittelemme, millainen tuleva jouluaatto on, niin keräämme muistomme aiemmista aatoista ja paikalla olevista ihmisistä, ja rakennamme näiden pohjalta tulevaisuusskenaariomme. Tällä ajatusmallilla rakentunut ennustus on kuitenkin aina pahasti puutteellinen. Se johtaa meidät näkemään tulevaisuuden liian samankaltaisena kuin elämämme tähän asti on ollut.

Yllättävän usein, kun ihmiset luulevat keskustelevansa tulevaisuudesta, he itse asiassa keskustelevatkin ainoastaan uusimmista asioista, jotka ovat jo olemassa. Tulevaisuuden kuvittelu tulevaisuutena on ihmiselle keskimäärin todella vaikeaa.

Vuonna 1989 Paluu Tulevaisuuteen 2 elokuva ennusti vuodesta 2015 oikein videokonferenssit, dronet ja kasvojen tunnistuksen. Samaan aikaan ”tulevaisuuden vuonna 2015” käytettiin edelleen fakseja ja puhelinkoppeja.

Ja todellisessa elämässä vuonna 2015 monikaan ennustajista arvasi tulevaisuudessa spinnerin nousevan hitiksi ja Trumpin päätyvän presidentiksi.

Yhteenvetona ylläolevasta voidaan sanoa, että me olemme sisään rakennetusti epärealistisen optimistisia tulevaisuuttamme kohtaan. Peilaamme asioita ensi sijaisesti omiin ajatuksiimme, emmekä ole tietoisia, mitkä todelliset keskiarvot ja todennäköisyydet ovat.

Samaan aikaan ennustamme tulevaisuutta sellaiseksi, joka tukee meidän nykyisiä ajatuksia. Tämä aiheuttaa sokeutta uusia muuttujia kohtaan (spinneri) ja vääristää mittasuhteita mm. asioiden elinkaaren osalta (faksit vuonna 2015).

Mitä sitten kannattaisi tehdä? Iso kokonaisuus tiivistettynä lyhyeksi sanoisin vinkiksi kaksi asiaa:

  1. Kiinnostu asioista mahdollisimman laajasti, venytä rajojasi. Se, mitä sinä tiedät nyt, on vain raapaisu siihen kaikkeen, mitä maailmassa jo on. Tutki, lue, keskustele, havainnoi niin laajasti kuin mahdollista. Ja tiedostaen, että oma arvio tulevaisuudesta on meillä jokaisella lähtökohtaisesti epärealistisen optimistinen.
  2. Kuuntele ja nosta arvoonsa ne henkilöt, joiden vahvuus on nimenomaan visioinnissa. Tänä maailman aikana elämän visionäärit ovat enemmän kuin painonsa arvosta kultaa.