Aina ei ole arkkua

Tuo valintaan pakottava kolina tulee kolmikerroksisista ikkunoista läpi kuin ne olisivat vain naru festarialueen reunalla. Hurriganesin Fortissimo jatkaa soimistaan, vaikka ilmaherruuden menettikin. Noin kolmen sekunnin päästä näkyy pihatiellä syreenien takaa sininen Avensis kuomukärryt perässään ja noin kymmenen sekunnin päästä niiden pärinä päättyy etupihalle. Siitä vielä tovi ja isä on painamassa ovikelloa kuin se olisi ainoa mahdollinen maksimivoimaharjoite.

”No?”

Tuon pidempää repliikkiä ei oven avattua kannata edes yrittää. Kuulevia korvia ei ole, ja asian kiireellisyys on jo pärissyt koko metsätien pihaan saakka.

”Kuormaa kasaamahan!”

”Jaa mihinkä?”

”Kärryylle tietenkin. Jaa, eikun sinne saa hyötyjäteasemalle vierä ilmaaseksi tänään tavaraa.”

Ilmainen kuorma. Hyötyjäteasemalle. Tuo joka vuotinen joulua suurempi juhlapäivä. Koskaan en ole jätealan hinnastoihin perehtynyt, ja tuskin on isäkään, mutta ilmainen on ilmainen. Ja kuorman olisi aina tultava täyteen, koska puolikuormaa olisi – no ilmainen mutta vähemmän ilmainen. Sama kuin jos ei buffetissa söisi itseään liikuntarajoitteiseksi.

”Älä ny jää siihen pöljäälemään, tavaraa kuormahan.”

Kaikenlaista tavaraa toki vuosien varrella kertyy. Jokainen roskapussia suurempi esine vaatii monesti oman päätöksensä ja päätyykin siksi jonnekin nurkkaan odottamaan tuota päätöstä. Mielelläni myönnän, että näiden ilmaisten kuormien myötä on ulkorakennuksessakin parempi feng sui. Kolikon kääntöpuoli tosin on isän kuomukärryjen koko. Vaatisi useampaa maanista vaihetta ehtiä vuoden aikana ostamaan niin paljon tavaraa, että tänäkin juhlapäivänä voisi kuomukärryjä ruokkia kyllin.

Koiran puhki purema pallo, katkennut onkivapa, ehkä tuo läpeensä pihkainen työtakki vihdoinkin. Olo on kuin koittaisi ravintolapihvin maksuksi kaivella taskusta kolikoita.

”Nuo sukset kyytihin kans.”

Siniset 35 vuotta vanhat muoviset minisukset karjakeittiön hyllyllä. Vuosia sitten lapset koittivat niillä hiihdellä mutta totesivat nopeaan, etteivät ne luista. Sen jälkeen ne palasivat tuohon pötköttämään.

Vaan luistivatpa ennen.

Kuomukärryjen juuri äsken läpi kolistelemalla metsätiellä on mäki ja 35 vuotta sitten mäen alaosassa hyppyri. Kun alkuun pönki suksisauvoilla vauhtia niin minisuksilla saattoi hypätä neljäkin metriä. Silloin toki hypyt mitattiin ihan sentilleen. Suuri harmitus oli, kun neljänkään metrin ilmalento ei riittänyt, että olisi ehtinyt v-tyylin avata. Se oli sentään mäkihypyssä uusinta uutta. Kevään tullen lykkäsimme lumikolilla tienpenkoilta lisää lunta mäkeen, jottei kisakausi päättyisi kesken.

Toinen suksi kädessäni tuo mennyt iskeytyy nykyhetken ja lapsuusmuiston määrittelemättömään välimaastoon ja istahtaa siihen. En ole sinustakaan kuullut vuosiin mutta vuodessa 1991 olet. Jos et kanssani mäessä niin ehkä pellon toisella laidalla huoneessasi välkyttelemässä taskulampulla. Talvi-iltana valo kantoi helposti ja vaikkei välähdyksistä morseaakkosia ollutkaan luettavissa, sanoma oli selkeä: ikuisesti ystäviä.

 Kun hyppäsin ensimmäisen kerran yli neljä metriä, tuli hymy sisään karmit kaulassa. Kaikki merkitys oli siinä hetkessä – kunnes sinä hyppäsit pidemmälle. Jokainen uusi ponnistus oli lupaus tuon tunteen toisinnosta, ja vaikkei hyppy kantanutkaan, lupaus jo itsenään oli vartalon kokoinen tunne.

Ehkä sinäkin muistaisit, jos kysyisin, vaan olen vastentahtoisesti väsynyt odottamaan. ”Moi, palataan myöhemmin. Nyt vähän tilanne päällä.” Elämä tuo eteen kaikenlaista, kyllä minä sen ymmärrän. Vaan en loputtomiin. Sukset lentävät kuomukärryn kitaan katkenneen onkivavan viereen.

”Kaivas lisää romua.”

”Ihan kuin oltais arkeologeja kaivauksilla?”

Isän ilme ei värähdäkään omasta mielestäni hauskalle sutkautukselle. Vakavilla asioilla ei pelleillä, isä elää kuin opettaa. Vähemmän ilmainen ei kelpaa. Traktoritallissa on kaksi vanhaa räsymattoa, jotka otin keväällä kaverin mökiltä totta puhuakseni juuri tämänkaltaista hetkeä varten. Minulta jää huomaamatta isän vaistomainen hyväksyvä nyökkäys, kun kannan kuormaan jotain, mitä hän ei osannut ollenkaan ennakoida. Matot pölähtävät pahan hajuisesti päätyessään onkivavan ja suksien päälle.

Isä kiertelee samat varastot läpi kuin viime ja sitä edeltävänä vuonna (ja sitä edeltävänä ja niin edespäin) ja laskee lopulta kuomun kiinni.

”Puolta kuormaa täs joutuu lähtiä ajamahan.”

Hyötyjäteasemalle ajetaan aina samaa reittiä. Mikä tahansa muu matka mentäisiin ensin metsätietä pitkin toiseen suuntaan mutta jälleen isä lähteekin pellon viertä suoraan kohti maantietä. Reittinä pidempi mutta suorempi.

Mattojen pöly tarttuu käsiin ja takkiin, otan nopean taka-askeleen, kun ne lentävät ilmassa. Hyötyjäteasemalla on eri materiaaleille omat lavansa mutta ne kaikki haisevat yhtä pahalle. Sinne ei voi vain tulla tuomaan ja lähteä. Tuon läpitunkevan yleishajun vuoksi siellä päätyy aina tietoisesti myös olemaan.

”Sukset menöö muovien kanssa”, isä ohjeistaa kuin olisin edelleen 6-vuotias.

Niin nuo helevetin sukset. Nappaan ne saman tien kainalooni, mutta huomaan käveleväni liian hitaasti huomioiden, että kyse on muovijätteestä. Kuomukärry on isän. Sinne voi mennä ja hypätä pois, rampata niin paljon kuin haluaa. Samoin voi laittaa jonkun toisen silmälasit päähän, napata selfien ja sanoa, etten mä näillä näkisi mitään. Ilman näitä suksia tuo kellertävä rohkeasti ruostunut jätelava katoaisi yleishajun alle mutta nyt 15 metrin matka sinne piirtyy yksisuuntaiseksi poluksi aseman soraan.

Lapsuus on lupaus – sitten kun olet aikuinen. Tavallinen tiistai harvoin jättää muistijälkeä, mutta kun jonain päivänä täyttymys tuleekin samassa hetkessä kuin pyrkimys, saa lapsikin kokea olevansa perillä. Ettei elämä olekaan ainoastaan matkaa kohti sitten-kun.

Vetää mitta suoraksi ja yhdessä todeta: On se yli neljä metriä!

Sillä hetkellä, kun sukset lentävät tuon ruostuneen lavan reunan yli, ne eivät enää kuulu meille. Kun viimeistä kertaa hyppäsimme, ei minulla ollut mitään käsitystä, että se olisi viimeinen kerta. Se tuntuu juuri nyt aivan helvetin väärälle. Ei lapselle voi tuommoista tehdä. Monesta muusta meitä kyllä varoitettiin. Ei saa katsoa kaivoon, pitää mennä maahan makaamaan, jos näkee karhun. Ehkä se karhu itse meni sinne kaivoon, kun ei niitä ole ollut mailla halmeilla täälläpäin. Kukaan ei varoittanut, miten lopullisesti aika ryövää. Antaa kauhalla mutta vie sitten padankin pois.

Sukset kalahtavat kevyesti osuessaan lavan takareunaan. Voihan menneitä muistella, vaikkei suksia omistaisi. Ehkei se samaksi taivu mutta tyhjää parempi – vähemmän ilmainen. Tyhjät kärryt koliset jo selkäni takana. Isän rituaaliin kuuluu myös loppunäytös. Paikalta on poistuttava yhtä tehokkaasti kuin sinne on lähdetty ja kuormaa on kasattu. Ei kuitenkaan koskaan samaa reittiä kuin tultiin, vaan tälläkin kertaa sitä lyhyempää. Vasta sitten, kun kärry on pihan perällä pressun alla, voi palata tavalliseen elämänrytmiin. Siihen saakka fokuksen täytyy säilyä.

”Mikä niis suksis kesti, eihän niis ollu siteitäkään?”

”Kyllä niissä oli…”

Enempiä ei isääkään huvita jutustella, missio kesken, ja ehkä puhuessaan saattaisi vahingossa valita väärän reitin. Keskustan ohi ajaessa kirkonkellot ehtivät kuulua parin lyönnin verran, lippu vaimeasti liehuu puolitangossa. Olen monesti miettinyt, että saattoväki ilman vainajaa näyttäisi lähinnä laumalta hitaasti mönkiviä ylipukeutuneita mieleltään järkkyneitä. Kaikki järkeen vasta, kun näkee arkun.

Eikä hiljaa kävellä siksi, että menetys sattuisi vähemmän, vaan ettei sama luopuminen menisi toistamiseen liian nopeaan. Aina ei ole myöskään arkkua, jolla hetkessä selittää suruvaatteensa toiselle. Hitaasti saa silti kulkea ihan omalla päätöksellään. Aika varastaa jokaiselta, ja edelleen, vanhempana ja vahvempanakin, se pelottaa.

”Minkä takia tuolla hyötyjäteasemalla täytyy joka vuosi käydä?”

Isä on hetkeen hiljaa, kääntyykin viimeisen mutkan korostetun harkitusti. Miettii vielä pihasuoran, kääntää pihan laitaan, laittaa pakin päälle mutta pitää kytkimen pohjassa.

”Jossei se oo tapa, niin sille täytyy aina erikseen löytää aikaa.”

Filosofi Töpöhäntä tilanteen päällä

Monni on ilkeä mutta Pekka Töpöhäntä on selkeästi käynyt Esa Saarisen luennoilla. Kun Monnin ansa on jälleen kerran lauennut omille tassuilleen, on filosofi Töpöhäntä välittömästi tilanteen päällä:

”Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.”

Lentäjä lentää lentokonetta, akrobaatti tekee volttisarjan. Osaan katsoa mutten matkia. Se loputon lista asioita, joita en osaa – tuskin koskaan opinkaan. Aina voi toki harjoitella, opiskella lisää ja uskoa amerikkalaiseen unelmaan.

Enemmän on enemmän mutta se on myös vähemmän. Kun liike on jatkuvasti eteenpäin, ei niin tarvitse välittää, mitä ympärillä juuri nyt on. Pyrkimykset ovat vain välitilaobjekteja kunnes seuraava aukeama levittyy. Kukapa meistä lähtisi hotellihuonetta sisustamaan tai tilattua taksia sisäpesemään. Vaikka olisivatkin juuri nyt sitä, mitä tilanne vaatii, ei niistä pian tarvitse välittää ollenkaan.

Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.

Kiltteys tai ystävällisyys eivät taitoina vaadi aikuiselta jatkotutkintoa. Kysyn, kuuntelen, kiinnostun, kommentoin – pelkästään tuon nelikon todeksi eläminen tekisi monista kohtaamisista kauniimpia. Ystävälliset eleet, hymy, kiitos ja kehu. Kaikki ilmaisia eivätkä aikaakaan veisi kuin sekunteja. Mikä tahansa hetki voisi tulvia näitä mutta ihomme alla sielun kartanossa asuu pitkäaikaisvuokralaisena Monni. Ja Monnilta puuttuu rohkeus.

Kilttinä oleminen on toki Monnillekin helppoa, jos kaupankäynti on välitöntä. Minä annan omenan ja saan tilalle päärynän. Pahinkin diktaattori on hyvä omalle pojalleen. Jos kiltteyden muuttaa lyhyen aikavälin sijoituksesta elämänkatsomukseksi, muuttuu tilanne haastavammaksi. Edelleen teot olisivat samoja – pieniä ja ilmaisia – mutta vaikutukset vaikeammin sanoitettavia: ”Tuntuu, että annan enemmän kuin saan.”

Omien rajojen pohdinta on toki tärkeää, mutta toisaalta eikö se ole valtavan upea asia kyetä antamaan enemmän hyvää kuin joku toinen huomannut antaa? Pieniä ja ilmaisia, ei ihminen kiittämällä köyhemmäksi tule. Kiitollisuus itse asiassa on niitä harvoja asioita elämässä, josta ei voi saada yliannostusta.

Monnia saattaa kiltteydessä myös pelottaa, ettei osaa vastaanottaa sitä. Jos joku on kiltti minua kohtaan, meillä on hullu tapa ajatella, että siitä muodostuisi jotain, joka täytyy maksaa pois. Nollasummapeliä, velkakirja tarkkaan kirjattuna.

Ehkä se kiltteys sittenkin vaatii hieman jatko-opiskelu. Oppia irrottamaan se kaikesta siitä, jota elämän yhtälöissä lasketaan. Mikä on työn arvo ja paljonko siitä menee veroa? Kiltteys on jotain, jonka ydin on tämän laskennon ulkopuolella. Elämänfilosofiaa, jolle täytyy uskaltaa antautua. Hyvä tuottaa hyvää, sitoo ihmisiä yhteen ja luo hedelmällistä maata seuraavalle hyvälle.

Kiltteyden vaikeus on nimenomaan sen helppous mutta mahdollisuus on auki jokainen hetki. Esimerkiksi juuri nyt.