Enkä yhtäkään ole jäänyt kaipaamaan

Portin vieressä on käärme, jota hetken luulin oikeaksi. Sen suu on röyhkeästi ammollaan kohti ylempänä istuvaa leijonaa. Vahvoja eläimiä, mutta uhittelu tuntuu turhaan dramaattiselle. Patsaan veistäjä on kuollut melkein 100 vuotta sitten. Ajat ovat muuttuneet, mutta käärme ei näytä kesyyntyvän.

Kävelen portin ohi ja nousen varjoisia portaita. Selässä virtaa hiki. Aurinko on tänäänkin ollut hyvä minulle. Ylempää kulman takaa ilmestyy lenkkeilijä mustissa trikoissaan ja tikkaa portaita alas samaan tahtiin kuin palokärki viime kesänä navetanseinää. Naurettava vertaus – se kertoo vain siitä, että intuitioni on egoni vallassa. Vähätellä sitä, mihin en itse pystyisi. Mustat trikoot suuntaavat sinne, mistä minä pyrin pois, käärmeen luota.

Ylös ja alas, vasemmalle ja oikealle. Ties minne. Me ihmiset kuljemme eri suuntiin, toistemme ohi kuin emme olisikaan.

Mitä ylemmäs nousen, sitä paremmin näkyvät talojen katot. Keskenään ne punertavat kuin iso kuoro esiintymisasussaan. Korkeammalta katsoen ne sulautuisivat kokonaisuudeksi, jolla on vain yksi identiteetti. Juuri näin minäkin ajattelen, mitä yhdestä kaupungista? Olen nähnyt niitä monia, enkä yhtäkään ole jäänyt kaipaamaan.

Täältä katsellessa tajuan sen jälleen, juuri tähän meidän sydän monesti päättyy. Kaikki ovat samaa, jos ei kulje lähemmäksi. Musta lintu hyppii ihan jalkojeni juureen. Lintu se on, koska biologian tuntemukseni ei riitä parempaan. Katsomme toisiamme liikkumatta, ehkä olen hänelle uhka? Haluaisin kovasti antaa arvoa linnulle, joka kiiltää noin kauniin mustana ja jonka nokka on kirkkaan oranssi kuin sitä olisi ehostettu aamulla peilin edessä. Olla hetken joku jollekin, sitä me nyt olemme. Hän ja minä.

Lintu, saat muutaman rivin blogistani. Tiedän, se on naurettavan vähän. Typerää edes ajatella, että sillä olisi mitään merkitystä. Mutta mitä muutakaan voisin kanssasi tehdä?

Kerro ja olen valmis kokeilemaan.

Jokaisen punaisen katon alla on ainutlaatuinen elämä. Unelmia, pelkoja, salaisia toiveita. Jokaisessa erikseen. Ja täältä minä näen vain samanlaisuutta. Se, mitä katsoo lähempää, on aina ihmeellisempää kuin se, minkä näkee kauempaa. Helppo sanoa, vaikea muistaa. Mitä näemme, ei ole kaikki, mitä on. Se on vain pintaraapaisu siihen, mikä voisi lumota meidät. Näemme pinnan, massoja ja samankaltaisuutta. Olentoja, joita kutsumme linnuiksi, koska emme viimeksikään perehtyneet asiaan.

Käärmeen suu ammottaa edelleen, kun kuljen takaisin alas. Ehkä sillekin on selitys, tarina, joka saisi minut näkemään kaiken toisin.

Punakattoisten talojen keskeltä valitsen pienen kahvilan. Vanhempi nainen tulee paperin ja kynän kanssa paikalle ja katsoo kysyvästi. Tilaan cappuccinon tuplana ja kysyn naiselta, mikä on parasta tarjoilijana olemisessa. Hän nauraa ääneen, huudahtaa ”Mon Dieu!” ja naurahtaa uudelleen kävellessään poispäin. Ei se aina niin helppoa ole löytää tarinaa punaisten kattojen alla. Pienikin yritys antoi silti paljon enemmän iloa ajatus siitä, että  ”täällä ei ole minulle mitään”.

Lähemmäs, rauhallisemmin ystäväni, silloin voi sen, ainutlaatuisuuden.