Mitä katsot?

Minua on pitkään huvittanut tapa, jolla auringon kuivattama tuohi syttyy. Tuli tarttuu kyllä jo ensi kosketuksesta, muttei leimahda. Liekki kiemurtelee ujona kuin lapsi äitinsä helmoissa uudessa kyläpaikassa. Mitä seuraa, on vääjäämättömyys, muttei se tarkoita, että sinne täytyisi rynnätä. Kymmenen pistettä tuohelle – se osaa opettaa enemmän kuin monet nykyajan äänekkäät.

Koivua suositaan polttopuuna, mutta se on juuri kuusi, joka rätisee innokkaimmin. Jos kauneus on katsojan silmässä, sen ei pitäisi äänestä kasvaa. Olen siis eri mieltä. Koivun tuohella on helppo sytyttää, mutta laitan aina jo ensimmäiseen pesälliseen kuusta mukaan.

Kun käännyn hakemaan lisää puita, kuulen sen: Räts, räts, räts. Puhetta, jonka myötä kaikki se, mitä en näe, pienenee merkityksessään. Ei tarvitse enää olla toisaalla, ei  vailla. Räts – minä olen.

Saatuani sylini täyteen puita, kuulen askeleesi laiturilta. En käännä katsettani – muistathan, ei tarvitse rynnätä – vaan vien puut laatikkoonsa, asettelen rauhassa. Pieni tuulen vire järven selältä painaa saunan oven kiinni. Olkoot niin, pyyhkäisen siitepölyä ikkunasta ja katson lasin lävitse. Aurinko kultaa selkäsi, kun liottelet jalkojasi. Kaislikko laiturin vasemmalla puolen heiluu kevyesti kuin säestääkseen hetkeä. Oikealla muutama hento koivu tanssii sen tahtiin. Hiuksesi ovat samanlaisella nutturalla kuin Pikku Myyllä.

Kun palaan laittamasta puita, olet jo pulahtanut veteen. Laituri heilahtelee jalkojeni alla, hymyilevät kasvosi kiertävät kahdeksikkoa, kunnes sanovat:

”Ei tämä ole kylmää!”

Annan katseeni vaeltaa järven selälle. Ei ole kylmää. Kyllä minä sen näen.

Kun nouset ylös vedestä, en häpeä tuijottaa. Painat katseesi alas – syttyvä tuohi, ujona, vaikka tietää kyllä.

Aurinko ei sekään välitä kellosta, lämmittää, vaikka on jo ilta. Heijastelee järven pinnasta ja saunan ikkunasta. Tämmöisenä hetkenä edes nurmikolla pomppivat rastaat eivät ärsytä, vaikka tiedän niiden suunnitelmissa vakaavasti olevan kaikkien viinimarjojen varastaminen jo ennen niiden kypsymistä.

Ääniä, tuoksuja, valoja. En muistanutkaan, miten tämmöinen tulee ihmiseen. Kulkee lävitse ja puhdistaa. Auttaa antamaan ymmärrystä kaikelle sille, joka pitkän kevään aikana tuplasi – ei, triplasi – painonsa mielen jokaisella kulmalla.

Kun saunassa olen heittämäisilläni ensi löylyt, huomaan kättesi kohovan. Pysähdyn, sillä tiedän, mitä tuleman pitää. Ehkä vain sekunnin olen liikkumatta, mutta moni pidempikin hetki on tuntunut paljon vähemmältä. Heitän löylyä ja avaat Pikku Myy -nutturasi. Kosteat hiuksesi valahtavat hartioillesi. Kehystävät kasvosi kuin tämä hetki ei olisi tästä maailmasta.

Kun huomaat katseeni, kysyt:

”Mitä katsot?”

Mitäkö katson?

Aurinkoa, joka ei laske.

Se on, mitä se on

Kävelen rantakivillä, kädet leveällä kuin ristiinnaulitulla. Tuuli höpöttelee omiaan, muttei pärjää puiden lomassa kurnuttavalle sepelkyyhkylle. Keväällä laulu, syksyllä saalis. Niin nopeasti aika meitä muuttaa. Oksistossa kahahtaa, kun kyyhky nousee lentoon. Nopea sähköimpulssi siipiin ja tuolla se jo kohoaa vastatuuleen.

Istua ja lentää, niiden välillä on kyyhkyllä vain sekunnin ero. Vaikka kuinka tässä levittelen käsiäni, eivät hetkeksikään kantapääni nouse ilmaan. Ihmiselle kaikenlainen muutos rakentuu niin suureksi.

Kyyhky katoaa kuusien taakse, enkä osaa olla miettimättä, miksi juuri vastatuuleen täytyi lähteä. Ihminen jumissa itsessään, kaikelle täytyisi olla syy. Se meidän rajaton luovuutemme, jota niin hanakasti käytämme piirtämään kaikkeen järkeä.

Kun jokin on jotain, ihmisen täytyy verrata sitä. Onko tämä enemmän vai vähemmän? Isompi vai pienempi? Ja yhtäkkiä se, joka olisi vain voin ollut ilman nimeä ja määrää, onkin saanut lukuarvon. Siirtynyt siihen järjen yhtälöön, jota kiivaasti laskemme joka ikinen päivä.

Nousta siiville ja lentää vastatuuleen ilman ensimmäistäkään miksi-kysymystä – siihen emme vain pysty ja juuri siksi todellisuus monesti kääntyy meille niin raskaaksi.

Tämä toisaalta vasta alkusoittoa kauheimpaan. Oletko koskaan ajatellut, että kysymys voisi olla valhe?

Facebookin algoritmi mainosti minulle mustaa huppari, jossa oli teksti: ”It is what it is”. Jos ei Amerikasta tilaaminen tulleineen ja muiden vaiheineen olisi ajatuksena niin hankalan kuuloinen, olisin tuon hupparin tilannut.

Se on, mitä se on. Mikä valtava viisaus tuossa on. Jotain, minkä sepelkyyhky on aina tiennyt, mutta ihmisille jäänyt häilymään ymmärryksen varjoisaan kohtaan.

Valheen kysymyksestä tekee sen petollisuus. Taito houkutella esiin todenomaista, jolle pikavauhti myönnetään viisumi siihen korkeasti arvostamaamme maalaisjärkeen. Tarusto rakentuu ja uskomme vahvistuu. Miksi ja siksi. Valhekin kuulostaa yhtäkkiä todelta kuin pyhä teksti.

Se on, mitä se on.

Asiat ovat ennen kuin ehdimme edes kysellä. Ja vaikka kyselemme ja vastailemme, se mikä jo oli, jatkaa olemistaan. Ei muuksi muuta, eikä tarustoomme taivu. Tästä saa alkunsa toinen ulottuvuus. Ensimmäinen on todellisuus, maailma, joka nimenomaan vain on. Ja sen rinnalla piirtyy ihmisen  miksi-kysymyksen sitkeydellä rakentama toinen maailma, jossa asiat ovat mitä sattuu, kunhan vain joku onnistuu keksimään jonkin syyn.

Läheltäni puiden latvoista nousee kaksi kyyhkyä lisää lentoon, vastatuuleen nekin. Tuntuu vapauttavalle. Vaikka ne tajuaisivat ihmisen hölmöyden höpötellä päättymätöntä miksi ja siksi -tarinaansa, eivät ne meille nauraisi. Siinä se koko ajatus on. Ne eivät nauraisi, koska heille asiat ovat, ilman, että tarvitsee itse päästä antamaan kaikelle arvio. Ne lentäisivät vastatuuleen kuten nytkin ja minä kädet leveällä jäisin jatkamaan pohdintojani. Ja lopulta niin vähän jää minulle voitettavaa.

Seuraavaksi, kun joku sanoo: ”Aloita aina kertomalla miksi”, taidankin tyytyä sanomaan:

Se on, mitä se on.