”Kyllähän se niin on, että…”
Vastaus alkaa ennen kuin kysymys ehtii istuutumaan. Valmiina mutta voisihan valmiinkin antaa kasvaa, ellei se olisi erikseen kiellettyä.
Jos täällä ulkona on todellisuus, en sitä voi tavoittaa. Ja jos todellisuudessa asuu totuus, ei kymmenen kilometriä riitä alkuunkaan kuvaukseksi. Kun katson oikealle, en näe vasemmalle – ei kai enempää tarvitsekaan perustella?
”Mitä järkeä tuossa on, että kaikki päättyy johonkin toteamukseen avaruuden äärettömyydestä?”
”Ei mitään.”
”Miksi sitten puhua siitä?”
”Koska vähempi itsessään on vielä vaarallisempaa.”
Täällä ulkonakin olen turvassa, muttei se lohduta niiden miljoonien omaisia, joiden rakkaat kohtasivat viimeisen näytöksen tietäjien liekeissä. Se kun vasemmalla, taikka oikealla – milloin missäkin, oli kaikki ja kiinnostunut vilkaisu olan yli riitti kuolemantuomioon.
Kun miljoonaan vähentää ykköseksi, tuntuu mikä tahansa järjettömyydeltä: ”Eihän noin voi toimia”. Totuuden fantasioinnin voi kuitenkin ymmärtää vain deduktion kautta. Kun miljoonan antaa olla miljoonan, huomaa, että sitenhän asiat ovat aina olleetkin. Maktotasolla ei ihminen juurikaan muutu. Siksi tietäjät aina uudestaan keksivät totuuden kaavan. Yksittäisenä luulevat oivaltaneensa – miljoonan kontekstissa sitä samaa hulluutta, jota on niin vaikea kitkeä, mutta jonka tuottama kipu yhteistä.
Meitä on jo yli kahdeksan miljardia tällä pallolla muttei se ole tila, joka loppuu ensimmäisenä. Liekit voisi sammuttaa ja tietäjät lähettää koteihinsa palautumaan. Ei fantasialle totuudesta niin valtava tarve ole kuin Esson baarista katsoen saattaa vaikuttaa.
Sekä-että vaan on niin hiton paljon vaikeampaa kuin joko-tai. Siitäkin huolimata tilaa on ja jokaisessa suunnassa löytyy opittavaa.
Tuohon jos jaksaisimme kurottaa, olisi kipua vähemmän.
Innostus & ajattelu 