Blogit

Ei ole.

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Informaatiota siellä ja täällä, sata kiloa pääsi päällä. Mitä tapahtuu, kun kiistan alaiseen asiaan tuodaan kiistattomia faktoja? Oikea vastaus lienee – ”Ihminen on siitä erikoinen, että mahdotonta on sanoa etukäteen”.

Kun parhaat asiantuntija ovat tutkineet asiaa, todisteita on kovalevyn jokaisella reunalla ja nyt ne piirtyvät eteemme. Pakkohan tässä faktoja on uskoa, eikö?

”Mutta tiesitkö, että toi on suuryritysten maksama tutkimus, josta sai kenkää kaksi kaveria, jotka edustivat eri näkemystä?”

Yhtään faktaa ei tarvitse taustoiksi esittää. Epäilys ei synny konkretiasta, eikä vastakkaisista todisteista, vaan se vaatii ainoastaan tullakseen sanotuksi. Järjetönkin vaihtoehto on vaihtoehto, jonka jälkeen ei ole enää kiistatonta faktaa, vaan on kaksi vaihtoehtoa, mikä saa harkintansa usein pahoin yliarvioivan ihmiseläimen uskomaan, että valta totuuteen onkin juuri hänellä.

Muurahainen voi nostaa painoaan isomman kuorman, mutta jos epäilys olisi saman kokoinen eläin se voisi nostaa sata muurahaista kuormineen. Hullut, joskaan ei onneksi rajattomat, ovat epäilyksen voimat.

Miksi me edistyneessä maailmassa olemme sitten valmiita tarttumaan monenlaisiin epäilyksiin niin monenlaisissa asioissa?

Siksi koska totuus on tylsää.

”Tupakka aiheuttaa syöpää.” ”Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä kasvaa.” ”Rokotteiden ja autismin välillä ei ole korrelaatiota.”

Jokainen elokuva on mielenkiintoisimmillaan juuri ennen loppukohtausta ja purkautuu, kun murhaaja selviää. Jollei uutta murhaa tapahdu, emme jaksaa katsoa pidemmälle.

Vaihtoehtoinen totuus valtavirran ulkopuolelta on aina uusi murha, joka rakentaa uutta mysteeriä…. Entä jos? Jännitys lähtee hiljakseen rakentumaan uudelleen. Tylsä totuus saa kaverikseen monikerroksisen mysteerikyhäelmän. Eliitti, suuryritykset, kommunistit, demokraatit, vapaamuurarit, temppeliritarit… ja yhtäkkiä pääosin tuulesta temmatussakin tarinassa on kerroksia kuin Tove Janssonin Muumikirjoissa.            

Toisekseen ihminen on hyvin haluton muuttamaan uskomuksiaan. Se, mihin olemme kasvaneet, ei saa järkkyä. Jokainen sukupolvi kuvailee oman lapsuutensa maailman kulta-ajaksi. Jos nyt tuleekin faktaa, joka piirtää oikean uudella tavalla, me ammumme sanan ja sanansaattajan. Kuin janoonsa sekoava etsii keidasta, me etsimme edes jotenkin uskottavaa vaihtoehtoista totuutta, joka sallisi elämämme jatkua ennallaan. Sosiaalisen median aikakaudella on myös päätä särkevän helppoa ympäröidä itsensä fiktiolla ja saman mielisillä – yhteisvoimin rakentaa illuusiosta monumenttia.

Jos nuo muutkin uskovat tähän, niin pakkohan siinä jotain on olla.

Ei ole. Fiktio on fiktiota, vaikka miljardi siihen uskoisi.

Kaikki sivistys, jota ihmiskunta on historiansa aikana kerännyt, eikä meille vieläkään meinaa totuus maistua.

Salin reunalla, muiden takana

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Varjo seuraa kulkijaa, valo sinua.

Salin reunalla, muiden takana, olet ainoa asia, jonka erotan.  Välilämme ei ole etäisyyttä, kaareudut yli väkijoukon istumaan olkapäälleni. Kuiskaamaan sanoja, jotka pinoutuvat maisemaksi, saduksi, jossa hyvä voittaa.

Sanoin aiemmin viikolla, että kaikki on parempaa kanssasi mutta tänään huomaan, etten puhunutkaan totta. On paljon asioita, jotka eivät muuta muotoaan valosi kosketuksesta, vaan ne ilmestyvät vasta siellä. Kuin sivellin puhtaan kanvaksen yllä. Ilman sinua taantuisivat maisemataulut mieleni olohuoneen seinillä edustamaan naivismia – kuvatiedostot kymmenen kertaa kymmenen megaa pienemmiksi.

Yksityiskohtia syvyydessä, joille ei ollut sanoja.

Etsivä löytää, sanoo sananlasku, mutta mistä etsivä tietää löytäneensä? Eikä se vie kuin häviävän hetken, kun paljon onkin uusi normaali. Löysikö etsivä lopulta vain uuden annoskokoa suurentavan mittapisteen? Ihminen on siitä hankala eläin, ettei oikeastaan mikään ole sopivasti. Eihän sille monessa kielessä ole edes omaa sanaa. Hölmö rivi koodissa, jonka vain ylöspäin pyrkivä tietoisuus voi kesyttää siedettäväksi.

Vaikkei ihme koskaan voi olla arkista, voi arki olla ihmeellistä. Se vain vaatii kykyä haltioitua. Kokea mestariteos siinä, minkä ohi toinen voisi kävellä nostamatta katsettaan kännykästä. Kun oppii haluamaan sitä, mitä jo on, alkaa onni kiemurrella sisään. Vailla-olija jatkaa huomisessa elämistään. Ja vailla-olemistaan.

Salin reunalla, muiden takana. Mestariteos.

Kanssasi elämä on tänään ja tässä.

Filosofi Töpöhäntä tilanteen päällä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Monni on ilkeä mutta Pekka Töpöhäntä on selkeästi käynyt Esa Saarisen luennoilla. Kun Monnin ansa on jälleen kerran lauennut omille tassuilleen, on filosofi Töpöhäntä välittömästi tilanteen päällä:

”Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.”

Lentäjä lentää lentokonetta, akrobaatti tekee volttisarjan. Osaan katsoa mutten matkia. Se loputon lista asioita, joita en osaa – tuskin koskaan opinkaan. Aina voi toki harjoitella, opiskella lisää ja uskoa amerikkalaiseen unelmaan.

Enemmän on enemmän mutta se on myös vähemmän. Kun liike on jatkuvasti eteenpäin, ei niin tarvitse välittää, mitä ympärillä juuri nyt on. Pyrkimykset ovat vain välitilaobjekteja kunnes seuraava aukeama levittyy. Kukapa meistä lähtisi hotellihuonetta sisustamaan tai tilattua taksia sisäpesemään. Vaikka olisivatkin juuri nyt sitä, mitä tilanne vaatii, ei niistä pian tarvitse välittää ollenkaan.

Ehkä Monni on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti.

Kiltteys tai ystävällisyys eivät taitoina vaadi aikuiselta jatkotutkintoa. Kysyn, kuuntelen, kiinnostun, kommentoin – pelkästään tuon nelikon todeksi eläminen tekisi monista kohtaamisista kauniimpia. Ystävälliset eleet, hymy, kiitos ja kehu. Kaikki ilmaisia eivätkä aikaakaan veisi kuin sekunteja. Mikä tahansa hetki voisi tulvia näitä mutta ihomme alla sielun kartanossa asuu pitkäaikaisvuokralaisena Monni. Ja Monnilta puuttuu rohkeus.

Kilttinä oleminen on toki Monnillekin helppoa, jos kaupankäynti on välitöntä. Minä annan omenan ja saan tilalle päärynän. Pahinkin diktaattori on hyvä omalle pojalleen. Jos kiltteyden muuttaa lyhyen aikavälin sijoituksesta elämänkatsomukseksi, muuttuu tilanne haastavammaksi. Edelleen teot olisivat samoja – pieniä ja ilmaisia – mutta vaikutukset vaikeammin sanoitettavia: ”Tuntuu, että annan enemmän kuin saan.”

Omien rajojen pohdinta on toki tärkeää, mutta toisaalta eikö se ole valtavan upea asia kyetä antamaan enemmän hyvää kuin joku toinen huomannut antaa? Pieniä ja ilmaisia, ei ihminen kiittämällä köyhemmäksi tule. Kiitollisuus itse asiassa on niitä harvoja asioita elämässä, josta ei voi saada yliannostusta.

Monnia saattaa kiltteydessä myös pelottaa, ettei osaa vastaanottaa sitä. Jos joku on kiltti minua kohtaan, meillä on hullu tapa ajatella, että siitä muodostuisi jotain, joka täytyy maksaa pois. Nollasummapeliä, velkakirja tarkkaan kirjattuna.

Ehkä se kiltteys sittenkin vaatii hieman jatko-opiskelu. Oppia irrottamaan se kaikesta siitä, jota elämän yhtälöissä lasketaan. Mikä on työn arvo ja paljonko siitä menee veroa? Kiltteys on jotain, jonka ydin on tämän laskennon ulkopuolella. Elämänfilosofiaa, jolle täytyy uskaltaa antautua. Hyvä tuottaa hyvää, sitoo ihmisiä yhteen ja luo hedelmällistä maata seuraavalle hyvälle.

Kiltteyden vaikeus on nimenomaan sen helppous mutta mahdollisuus on auki jokainen hetki. Esimerkiksi juuri nyt.

koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Miten kysyä tuntemattomalta, mistä hän on kotoisin, kysymättä, mistä hän on kotoisin? Pyydä piirtämään kartta ja hän suurella todennäköisyydellä piirtää kotimaansa keskelle. Vanha, voiko tuota sanoa viisaudeksi, kiipi mieleen ranskalaista lehteä lukiessa. Notre Dame on tulipalon jäljiltä avattu jäälleen ja tekstissä kuvattiin tuhoa qui a choqué le monde entier. Shokeerasi koko maailman.

Ainakin ranskalaisen kirjoittajan mielestä.

Samankaltaisia uutisointeja tulee tasaisin väliajoin, joissa ”koko maailma” tuomitsee tai iloitsee milloin mistäkin.

Ihmiskunta on kuitenkin yllättävän iso ja murhetta on muuallakin.  On aika paljon oletettu, että ihmiset Pakistanissa, Kongossa, Vietnamissa tai Egyptissä olisivat kovinkaan shokissa ranskalaisen kirkon tulipalosta.

Vaikka subjektiivisuusharha ilmiönä on sanoitettu jo moneen kertaan, ei se silti estä koulutettuja länsimaisiakaan käyttämästä ilmaisuja, joiden suuruusluokka on täysin vinossa. Asioiden tärkeys niin usein korreloi suhteessa niiden etäisyyteen juuri omasta itsestäni.

Pieni ihminen suuressa maailmassa, ei siinä mitään pahaa sinänsä ole. Omaa elämäämme tässä jokainen elämme ja sen keskellä näemme ja koemme tavallamme. Kieli on vain väline, ei koskaan eksakti yhtälö, mutta tämä kielen ja mielen yhteistyö on kuitenkin asia, josta kannattaa olla tietoinen. Kirjoitanko ”koko maailma tuomitsee” tietoisena, ettei suurinta osaa maailmasta taida juurikaan kiinnostaa?

Dunning-Kruger -ilmiö on hyvä kuvaus siitä, kuinka tietämätön kuvittelee tietävänsä paljon enemmän kuin tietää – ”en tiedä, etten tiedä”. Tämä ensimmäistä vaihetta seuraa orastavan valaistumisen vaihe: ”tiedän, etten tiedä”.  Jos asiaan perehtymistä jatkaa alkaa lopulta tietää tietävänsä, mutta hauskuus jatkuu neljännessä vaiheessa, jossa henkilö voi olla alansa mestari, mutta laaja ja kattava osaaminen tuo näkyväksi semmoisia laajuuksia, joiden keskellä henkilö alkaakin uudelleen uskoa, ettei tiedä juuri mitään.

Ne, jotka tietävät vähiten, uskovat tietävänsä eniten.

Tämän vuoksi itseäni inhottaa kaikenlainen uutisointi, jossa vääristellään mittasuhteita, koska se ylläpitää ja vahvistaa tietämättömyyttä. Länsimainen koulunsa käynytkin yllättävän usein sekoaa mittasuhteissa ja frekvensseissä. Kun lähellä tapahtuu jotain itselle merkittävää, kuvitellaan, että se on kaikille yhtä merkitsevää. Kun tapahtuu joku kauheus, ihmetelleen, miten näin voi käydä, vaikka saman kauheuden uhreja on ollut koko ajan kaikkialla maailmassa.

Ei toki mitään universaalia elämäntuskaa kannata kenenkään hiiliksi päänsä päälle kasata mutta kyllä elämän merkitys avautuu paremmin, kun kykenee ymmärtämään ja hyväksymään, että asiat voivat samaan aikaan olla valtavan isoja ja häviävän pieniä. Koko maailma ei koskaan katso vain yhteen suuntaan.

Ja sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jos totuus olisi pörssiosake, sen markkina-arvo olisi paljon todellista arvoa suurempi, eikä osinkotuotto mitenkään taattua. Oman moraalin totuuden mukainen kuvailu harkittuja siveltimen vetoja, jotta vastapuoli näkisi hahmottuvan kuvan sellaisena kuin itse haluaisimme haluta olla.

Elämä on ja me sen raameissa, eikä mitenkään päinvastoin. Barrikadit näytelmän lavasteisiin ovat ohittamattomat. Väliajan jälkeen esiripun takaa paljastuu aina lopulta toisinto. Vaikka variointiyritykset varmasti ovatkin aitoja, ei rooleissa riitä liikkumavara. On sitä teatterissa tosin paljon huonompiakin esityksiä ollut – aina voi nähdä hyvän, jos sille tielle lähtee.

Kun asian on oltava siten kuin se ei ole, ei voi välttyä unta häiritsevältä riitasoinnulta. Nousta ei jaksa muttei nukutuksikaan saa. Kuunvalo tapetissa on heijastuman heijastuma ja alkulähde mahdottoman päässä. Huonosti nukutun yön jälkeen väsyttää päivälläkin muttei toisintoja voi liiaksi keskeyttääkään. Niin kuin rumpu lyö on eteenpäin marssittava.

Valehtelemme, ettemme valehtele. Säännön absurdiuden vuoksi on ehdottoman tärkeää, että kaikki ovat mukana. Modernin ajan keisari kulkee ilman vaatteita. Kilvan ihastelemme purppuraa, vaikkei edessä liehu kuin kuninkaallinen kikkeli. Kontrasti on liian iso tavallisen ihmisen käsitellä, joten purppuraa se on. Hienon hienoa, kauniin sileää purppuraa.

Totuus on ryhmäliikuntaa.

En minä kuvittele, että olisin tänäänkään mitään uutta keksinyt. Itsekseni vain ihmettelen.

Totuus on pätevä ihanne, isäntänä liian orjuuttava. Asiat ovat monella tapaa, eikä ihmisen harkinta ole mittasuureena mitenkään luotettava. Totuus saa olla myös yksityistä tietoa – valhe vain koordinaatti omiin rajoihin.

Ja lopulta ne ohipääsemättömät barrikadit kulissien edellä ovat vain yksin jäämisen pelkoa. Jos purppuran ainoaksi vaihtoehdoksi piirtyy pimeys, ei väärin valitsemisesta voi kohtuudella ketään syyttää.

Olla itsensä, nukkua yönsä ja rauhassa aamukahvin juotuaan sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut.

Raja on raja

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Sisin halkeaa keskeltä, naama irtoaa ja oikea käsivarsi puutuu. Pitäisi juoda iso lasillinen vettä ja tehdä kymmenen kyykkyä työpöydän ääressä. Rohkeasti laittaa kamera hetkeksi pois päältä ja naksauttaa naama paikoilleen. Tunnelma on hyvä, niin on sanottu ja reklamaatioluukku on seuraavan kerran auki – myöhemmin.

Pitäisi olla enemmän siten, että olisi vähemmän. Ja eniten energia vie jo ajatus siitä, ettei matka ole lineaarinen, vaan toistuva ratakierros raskaalla veroprosentilla. Cooperin testi ilman ajanottoa ja säästä huolimatta.

Haluaisin sanoa, etten halua enää kiertää, en kiihdyttää vauhtia pääkatsomon edessä, enkä ohittaa edellä kulkevaa. Ambitio hiipuu, kun valuutta devalvoidaan.

”Miksi ei?”

Kyllä minä pelin tunnen. Tarpeeksi kun miksitellään, niin joka ikinen asia maailmassa päättyy joko kosmiseksi olemattomuudeksi tai kaikki on mahdollista -kiimaksi. Kumpaakaan en haluaisi menulta valita. Toisaalta en haluaisi joogata, rauhoittua ja meditoidakaan, vaan haluaisin nimenomaan elää ilman tarvetta joogata, rauhoittua ja meditoida.

Kymmenen kyykkyä.

Kymmenen kyykkyä.

Salaattia ja inkivääriä ja kymmenen kyykkyä lisää.

Minä, sinä ja me. Osaamme monenlaista mutta miksiteltyjen inkiväärilinssien läpi katsottuna todistustaakka tästä on krooninen. Pelin henki on henki, ettei peliä ole. Sanaton sopimus determinismistä hetkemme luojana ja jatkumon ylimpänä arkkitehtinä.

Kun ensimmäinen luulee toisen kulkevan poispäin, hän saattaakin kulkea kohti. Kaikki on kiinni siitä, miten itsensä elämään kiinnittää. Turha semmoista tuomita, vaikka argumentointi tulisikin kuin itsestään. Siinäkin (kuten itse kyhätyille elämäntuomareille lähes poikkeuksetta muutenkin käy) tekee vain itsestään nimenomaan sen, jota lähti kritisoimaan.  Minulla olisi kellarissa on kirves, pihalla kaivo mutta nuo kaksi saavat pysyä erillään. Ei itsensä kanssa elämisen saa antaa tyhmyydeksi sentään lipua. Jos en halua olla maailmaa varten, ei sekään minua varten ole. Annetunkin vastuun haluan kantaa, en vain halua tuntea häpeää sen päättymisen rajanasemalla. Sieltä alkaa eri kuin mikä sinne johti, ja juuri se on se, mitä haluan sanoa. Oikeastaan haluan itkeä, huutaa, paasata ja julistaa ja näiden aselajien yhteistyöllä kyynärpääraivata sen raon, jossa on hyvä olla.

Juon nyt sen ison lasin vettä, toimikoon se välitilaobjektina, ja sitten kuljen kohti omaa onneani. Palaamme kyllä myöhemmin, älä siitä huoli. Haluan vain, että raja on raja, sillä muuten se ei enää ole raja ja venyvään purkkaan tukehtuu niin helposti.

Eihän noin voi toimia

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Minä olen tuolla ulkona ja totuus täällä sisällä. Välissämme ikkuna, kymmenen kilometriä ja jokaisella kilometrillä tuli polttamassa totuuteen nimikirjaimensa. Itseopiskelleet tietäjät kohentamassa liekkiä, kun sitä mikä tahansa lähestyy. Valtansa saaneet sattumankaupan kansliasta ihan vain pyytämällä.

”Kyllähän se niin on, että…”

Vastaus alkaa ennen kuin kysymys ehtii istuutumaan. Valmiina mutta voisihan valmiinkin antaa kasvaa, ellei se olisi erikseen kiellettyä.

Jos täällä ulkona on todellisuus, en sitä voi tavoittaa. Ja jos todellisuudessa asuu totuus, ei kymmenen kilometriä riitä alkuunkaan kuvaukseksi. Kun katson oikealle, en näe vasemmalle – ei kai enempää tarvitsekaan perustella?

”Mitä järkeä tuossa on, että kaikki päättyy johonkin toteamukseen avaruuden äärettömyydestä?”

”Ei mitään.”

”Miksi sitten puhua siitä?”

”Koska vähempi itsessään on vielä vaarallisempaa.”

Täällä ulkonakin olen turvassa, muttei se lohduta niiden miljoonien omaisia, joiden rakkaat kohtasivat viimeisen näytöksen tietäjien liekeissä. Se kun vasemmalla, taikka oikealla – milloin missäkin, oli kaikki ja kiinnostunut vilkaisu olan yli riitti kuolemantuomioon.

Kun miljoonaan vähentää ykköseksi, tuntuu mikä tahansa järjettömyydeltä: ”Eihän noin voi toimia”. Totuuden fantasioinnin voi kuitenkin ymmärtää vain deduktion kautta. Kun miljoonan antaa olla miljoonan, huomaa, että sitenhän asiat ovat aina olleetkin. Maktotasolla ei ihminen juurikaan muutu. Siksi tietäjät aina uudestaan keksivät totuuden kaavan. Yksittäisenä luulevat oivaltaneensa – miljoonan kontekstissa sitä samaa hulluutta, jota on niin vaikea kitkeä, mutta jonka tuottama kipu yhteistä.

Meitä on jo yli kahdeksan miljardia tällä pallolla muttei se ole tila, joka loppuu ensimmäisenä. Liekit voisi sammuttaa ja tietäjät lähettää koteihinsa palautumaan. Ei fantasialle totuudesta niin valtava tarve ole kuin Esson baarista katsoen saattaa vaikuttaa.

Sekä-että vaan on niin hiton paljon vaikeampaa kuin joko-tai. Siitäkin huolimata tilaa on ja jokaisessa suunnassa löytyy opittavaa.

Tuohon jos jaksaisimme kurottaa, olisi kipua vähemmän.

Vedessä on kiva lillua, kun se hivelee polvia

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Vesi aaltoilee reittä vasten kuin kylmä käsi koskettaisi rakkauttaan. Seisoa hetki varpaillaan kädet puuskassa, irvistää kevyesti. Muutaman askeleen jälkeen kääntyä katsomaan rantaa, epävarmana kaikesta aikomuksestaan.

 Olla siinä typerimmässä välitilassa, johon ihminen voi itsensä ajaa. 

Seisoa, kun aallot jatkavat kiusantekoaan. Ilman minkäänlaista pakkoa taikka edes kehotusta. Itse puunhansa puuhastella – tuomari ja tuomittu, kun vain yksi henkilö on salissa.

”Mennäänkö uimaan?”

”Joo!”

Ja se voisi olla siinä, päätöksenteontyö tehtynä. Helpoin reitti on kuitenkin epätodennäköisin. Mieluummin maksan satasen ja säästän kympin kuin toisinpäin. 

Uimaan päätettiin mennä. Jokainen Suomen kesän kokenut tietää, kuinka vesi pari sekuntia puraisee, kun sinne pulahtaa. Ei enempää, luonto lupauksensa pitää, mutta hetkenpä kuitenkin. Helpointa olisi tilata lasku maksuun heti. Uida, kun syvyys riittää ja antaa sen kahden sekunnin puraisun tulla. Sen jälkeen huutaa: 

”Ei tämä niin kylmää olekaan!”

Seisoa moninkertainen aika välitilassa, vaikkei paraskaan mielikuvitus keksi sille mitään muuta syytä kuin ihmisen itsensä. Päätöshän jo kerran tehtiin: Mennään uimaan. Kuin tyhjästä avataankin tapauskansiot uudelleen ja näytellään oman elämän sivuroolia opitun avuttomuuden välittömällä siunauksella.

Enpä minä muiden uimaan menemisestä niin piittaa, että suuremmin kirjaa pitäisin. Jos me muuten olisimme valmiita tekemään sen, jonka jo kerran päätimme. 

Aikalailla siinä itse omaa elämänveroprosenttiaan vain kohottaa, kun jää välitilaan päättämään päätettyä.

Ja siellä meille käy hyvin

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Tämä paikka ei miellytä minua juurikaan. Jokaisessa suunnassa liikkuu ihmisiä kiireen pidentämin askelin. Tilanne, joka muuttuu jatkuvasti, pysyy samana. Minä ja vyöry – mikään muu ei tunnu säilyvän tarpeeksi kauaa ehtiäkseni sen kirjoittaa, vaikka jonkin merkityskyhäelmän onnistuisinkin näkemälleni keksimään. Ojennuksen korkeammalla tilanne toki taivuttaa perspektiiviä. Hetkeen täytyisi tarttua, mutta jos hetkellä ei ole identiteettiä, mikä järki siinä lopulta olisi?

Haluan nähdä sinut tulevaisuudessa, mutta irrallaan tarkemmasta kontekstista. En tietää polusta, enkä katsella karttaa. Ainoastaan nähdä sinut. Kysymysmerkit horisontin laidasta toiseen ja niiden keskellä se ainoa lupaus, jolla on merkitystä: Minun ei tarvitse pelätä.

Kun käyttää rahansa hetkessä, ei jää mitään, joka kasvaisi korkoa tai tuottaisi osinkoa. Huipulla on huippua, mutta haaste on sama kuin minulla juuri nyt. Jokaisessa suunnassa näyttää samalta, eikä paikallekaan voi jäädä. Ikuisuus on liikaa ja hetki jää pahoin vajaaksi.  

Itseni opponoijana kysyn, miten voi menettää jotain, jota ei voi koskaan omistaa. Olen tutkinut asiaa, tiedän, mistä puhutaan. Kyse on uskosta, jonka piirtämässä kontekstissa meille käy hyvin. Siitä, että kätesi kosketus kohoaa hetkeä edemmäs sijoitukseksi, joka turvaa tulevaa. Omistaminen muutenkin vaatisi aivan toisenlaisen ajattelutavan. Ostaminen kestää vain hetken, eikä muuta kohdettaan, vaan on nimenomaan sen ulkopuolella olevien sopimista. 

Olet valtavan rakas hetkessäkin, mutta jos siinä olisi kaikki, kutistuisin niin pieneksi, että jokainen puhuri olisi kuin iso paha susi. Ympärilläni hahmot vyöryvät. En osaa päättää minne katsoa. Tai oikeastaan mielenkiinnon puute päätöksentekoa kohtaan tekee ajautumisesta nimenomaan valinnan. 

Tiedän (rakkaus tekee uskosta ajoittain tietoa), että pian saavut oikealta. Sinisen seinän jälkeen harmaa iso tolppa. Ehkä sen jälkeen pysähdyt hetkeksi. Kun katseemme lopulta kohtaavat, sinä hymyilet. Ja olen miettinyt tämän valmiiksi: Jo hymyn ensi sävelen kohdalla nousen ylös ja kiirehdin luoksesi. Tiedäthän. Emme jää tähän, vaan menemme yhdessä jonnekin toisaalle, tulevaan. 

Siellä me sitten olemme ja siellä meille käy hyvin.

Hyvää syntymäpäivää rakas!

Hölmönä on niin ihana olla

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kaikki rakastuneet ovat hölmöjä, enkä minäkään poikkeus ole. Tiedäthän, näen sinut unessa ja tähdissä, siellä kaikkialla, minne hölmöt jo vuosisatoja ovat rakkaansa piirtäneet. Muotona tammen kaartuvassa runkossa, äänenä laventelipellon yllä. Laulussa, joka tehtiin jo ennen kuin synnyin. Lauseessa, jonka irroitin kontekstista. Siellä sinä minulle olet.

Siellä ja täällä.

Olen huono nukkumaan, koska kehossani on mieli, joka suunnittelee maailman pelastamista sekä kädet, jotka eivät toimi sinne päinkään. Kehrä kiertää mutta lanka jää kehrääjälleen.

Varjosi valkoisella seinällä, muistelen loput, yksityiskohtasi. Tokikaan se norsun muistia vaadi, vastahan olit liki ja lämmin, mutten ennätyksiä olekaan tekemässä. Hölmöt eivät mieti sankaritekoja. Varjosi, hiljakseen keinuvat kaaret. Erottavat sinut elottomasta. Varjo valkealla sienällä, vieressä sinä, vieressä minä. 

Hengähdän syvään, haluaisin matkia sinua. En onnistu, mutta ajatuksen harmonia koskettaa rauhaani myötäkarvaan. Tavallaan mieleni tekisi herättää sinut ja puhua nämä sanat ääneen, mutta silloin kaikki olisi hetki ja kanssasi tavoittelen asioiden ikuista laitaa.

Antakaa meidän olla – ei hölmölle rajallisuudesta kannata luennoida.

Teen sen, minkä aiemminkin. Vetäisen hieman peittoasi ja saan sinut liikahtamaan. Olet minulle elossa niin valtavasti, luoteja lävitseni. Antaa sen tulla – nykäisen uudestaan.

Ikkunan alla autojen ääni ei taukoa yölläkään. Jonnekin on päästävä, senkin kyllä ymmärrän. Yö on usein semmoista aikaa, että joko olet juuri oikeassa paikassa tai matkalla sitä etsimään. Tuhansien runojen mukaan tuulessa on kaikkea. Siinä se puhaltaa alempaa laaksosta ja kuljettaa liikeenteen äänet vuorien kuuroille korville. 

Mikään, joka on noiden lasiruutujen ulkopuolella, ei vedä vertoja keinuvalle varjollesi. Äärellä olen ja jos sydämesi suo, äärelle jään. Hölmönä punon ikuista rakkautta kirjain kirjaimelta pajunköydeksi. Hassua ja totta – miksi semmoista tuhkaksi tuomita, kun ihminen on lopulta vain ihminen?

Nostat pääsi tyynystä:

”Mitä teet, mikset ole nukkumassa?”

Ennen kuin ehdin vastata, olet jo takaisin unessa, enkä vastata aikonutkaan. 

Rakkainta maailmassa, hölmönä on niin ihana olla.