Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän…

Nykyään puhutaan paljon itsensä johtamisesta ja jokaisen omasta vastuunotosta. Itsensä johtaminen ja sitä kautta laajempi kiinnittäytyminen omaan elämään onkin monella tapaa palkitsevaa. Kun ihminen elää enemmän semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää, on hän myös onnellisempi. Matkalla kohti oman itsensä asiantuntijuutta on kuitenkin yksi iso haaste. Haasteen voi tiivistää lauseeseen joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Jokainen voi testata kotona tai kaveriensa kanssa kysymystä: ”Hei, tiedätkö, mikä on Toyota”. Vastaus on hyvin todennäköisesti ”joo, tiedän”. Kysy tämän jälkeen vähän lisää, mitä sä tiedät Toyotasta paitsi, että se tulee Japanista ja tekee autoja?

Jos ei kaverisi ole auto fani, niin tässä kohtaa voi vastaus alkaa jo vähän yskiä.

Tiesitkö, että Toyota oli alun perin Toyoda? Ja että maailmassa myydään uusi Toyota joka 27 sekunti ja että Toyota on levinnyt brändinä paljon laajemmalle kuin esimerkiksi Coca-Cola? Että Toyota käyttää joka vuosi 9 miljardia dollaria tutkimukseen ja kehitykseen?Veikkaan, että kaverisi ei tiennyt esimerkiksi näitä. Ja silti hän sanoi sujuvasti ”joo tiedän”.

Meillä menee jatkuvasti sekaisin käsitteet tietäminen ja tiedostaminen. Tämä pätee oikeastaan jokaiseen asiaan elämässämme. Kun tiedostamme, että on olemassa automerkki nimeltä Toyota, niin me samalla annamme itsemme ajautua ajattelemaan, että me myös tiedämme siitä kaiken meille oleellisen tiedon. Todellisuudessa me vain tiedostamme, että on semmoinen autonvalmistaja kuin Toyota, mutta emme itse asiassa tiedä yrityksestä juurikaan mitään. Toyotan tapauksessa voi ajatella, että mitäs sen väliä. En mä millään Toyota-tiedolla mitään teekkään. Tämä sama tietämisen ja tiedostamisen sekoittaminen seuraa meitä kuitenkin myös kaikkiin muihinkin asioihin. Myös niihin, jotka ovat meille tärkeitä.

Me emme koskaan tiedä kaikkea, mutta me voisimme aina tietää enemmän. Maailman ilmiöissä on aina seuraava taso, jonne voisimme matkata oppimaan uutta. Mutta suurin osa näistä matkoista tyrehtyy alkuunsa, koska olemme uskomattoman innokkaita toteamaan joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Miksi näin sitten käy? Miksi toimimme näin?

Meidän aistimme eivät yksinkertaisesti mitenkään ehdi aistia kaikkea maailman tietoa ja ärsykkeitä. Siksi olemme oppineet oikaisemaan. Me oletamme automaattisesti, että se, mitä tiedämme, on kaikki, mitä meidän oikeastaan tarvitseekaan tietää. Me oletamme, että asiat jatkuvat, kuten ne ovat jatkuneet tähänkin asti. Tämä olettaminen on aivoille helpointa, se säästää energiaa. Ja samankaltaisuuden toistaminen on ollut ihmisen selviytymisen kannalta turvallista. Se, mikä ei tappanut viimeksikään, tuskin tappaa nytkään.

Jos tässä kohtaa palautamme mieleen, mistä tämä teksti lähti matkaan, niin esiin nousee väkisinkin pieni ristiriita. Toisaalta siis ihmisen onnea lisää, kun hän pystyy laaja-alaisemmin elämään semmoista elämää kuin haluaakin elää ja toisaalta meidän aivomme ovat ohjelmoitu toimimaan juuri tuon ”laaja-alaisemman ajattelun” vastaisesti. Meidän elämässämme vilisee uskomaton määrä hetkiä, joista voisimme oppia uutta. Hetkiä, jotka veisivät meitä lähemmäs sitä, minne haluammekin päästä. Ja me kuljemme kylläisinä niiden ohitse. Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Tälle ”tietämisen” kiroukselle on onneksi olemassa myös vaihtoehto – uteliaisuus. Uteliaisuudella en tarkoita, että pitäisi yrittää ahmia kaikki maailman tieto. Tarkoitan elämänasennetta, jossa asioita lähestytään jo valmiiksi arvoa antavan uteliaasti. Se on absoluuttinen fakta, että jokainen ihminen tietää jotain, mitä minä en. Eikä maailmassa ole yhtään asiaa, josta minulla olisi jo kaikki tieto.

Ei sinun tarvitse kohdata maailman jokaista ihmistä, mutta ne, jotka kohtaat, kohtaa uteliaasti. Eikä sinun tarvitse kuulla maailman jokaista tarinaa, mutta ne, jotka kuulet, kuuntele uteliaasti. Minkä äärellä ikinä oletkaan, anna sille arvoa. Ole utelias.

Tiedostaminen on ihan eri asia kuin tietäminen. Älä tyydy tiedostamaan. Vain pysähtymällä asioiden äärelle innostuneen uteliaasti voit nähdä niiden sieluun. Siellä asuu sinunkin onnellisuus.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin

Ihminen – sinä olet mitta nautinnon ja kadotuksen välillä. Mietihän, kuinka tärkeä rooli se on. Olla se, joka tekee eron. Valta ja vastuu ovat sinussa, seuraukset salassa. Mitäkö minä tarkoitan? Puhukaamme viinistä!

Viini on virrannut tuhansia vuosia. Jo muinaisen Assyrian puutarhoissa kasvoivat köynnökset. Rypäleitä kypsyy nykyään joka mantereella. Maailmaan moniin tarinoihin on viini kirjoitettu. Monta juonen käännettä on elämä saanut, kun päätöksiä on jalostettu ja kielenkantoja irroteltu kera viinin. Se on ollut siemen hulvattomiin komedioihin sekä sydäntä särkeviin tragedioihin.

Kuinka monta doktriinia viini onkaan osakseen myös saanut?

Tuhansien vuosien varrella on ihminen ehtinyt keksiä monta totuutta. Rooman valtakunnassa juomakuningas määräsi, paljonko vieraiden piti viiniä nauttia. Ja juotiinhan sitä lähes puoli litraa päivässä kansalaista kohden. Hieman hunajaa mukaan ja tasavallan päätökset saivat uutta tuulta.

Matkaamme Roomasta itään ja arabialainen tyrmänovi heilahtaa viiniä kurkkuunsa kaataneelle. Synnin nesteelle ei ole sijaa siellä, missä katse on korkealla. Ollos kielletty kaikki alkoholi, pahuus on sinussa.

Jos sinulla tänään on rahaa liikaa, voit maksaa pullosta viiniä tuhansia euroja. Pyöritellä lasia ja nauttia nyansseista, tehdä juomasta taiteenlaji. Tai voit maksaa pullosta muutaman euron ja juoda henkiseen janoosi, ahneesti kuin vasikka aamutoimissaan.

Ja mitä kaikkea me olemmekaan viinin ympärille luoneet! Syntymää ja kuolemaa, vihaa ja rakkautta.

Vierineistä vuosituhansista ja eri maanosista huolimatta viiniä on säilynyt lähes samana, juomana muiden joukossa. Me olemme poukkoilleet, viini ei.

Ei viini ole luonteeltaan syntinen tai armahtava. Se on ihmisen itsensä puristamaa nestettä. Me viljelemme köynnöksiä ja poimimme rypäleet. Me annamme nesteen käydä ja pullotamme sen. Ja mikä parasta, oi ihana järjettömyys, me itse luomme kirjakaupalla sääntöjä puristamamme nesteen ympärille.

Viini ja ihmiset ovat samoja Arabiassa, Espanjassa ja Argentiinassa. Me voisimme kaikki olla yhtä. Sen sijaan olemmekin mitta, joko uskot? Meidän rikas mielikuvitus saa meidät erilleen. Joku näkee unta ja kertoo, että se on totta. Me rakastamme kieltämistä toistemme puolesta. Lyömme leimoja kaikkeen, mihin leima vain tarttuu.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin. Olemme kuilu toistemme välillä. Niin kauan kuin me jaamme tarinat palavasti tosiin ja epätosiin, me säilymme muukalaisina yhteisessä maailmassamme.

Kerro minulle, mikä on se voima, joka estää meitä vain nauttimasta maailman mahdollisuuksista? Miksi pitäisi valita puolensa, päättää oikea ja väärä? Olemmehan me ihmiset todella epäluotettavia totuuden mittaajia. Mikä on tänään mustaa, on jo huomenna harmaata.

Jos ihmisellä todella olisi kyky erottaa oikea väärästä muidenkin puolesta, olisivat maailman uutiset täysin toisenlaisia.

Rakkautta, ihmiset, rakkautta!

Maailma muuttuu tarina kerrallaan

Miten maailmaa muutetaan? Tätä kysymystä pohtii varmasti moni ihminen päivittäin. Esimerkiksi yritysjohtajat kuin yhteiskunnalliset vaikuttajat törmäävät aiheeseen jatkuvasti. Mitä enemmän asiaa itse mietin, sitä vahvemmin uskon, että maailma ei muutu ihminen kerrallaan, vaan tarina kerrallaan. Ajatuksena tämä väite on hieman päinvastainen kuin mitä usein kuulee. Miksi se sitten olisi juuri tarina, joka muuttaa maailmaa? Ja miksi maailma ei muutukaan ihminen kerrallaan?

Jos katsoo vähän historiaa taaksepäin, niin vastaus alkaa vastustamattomasti hahmottua.

Tehdään pieni matka ajassa taaksepäin vuoteen 2010. Arabimaailmassa tyytymättömyys hintojen nousuun, korruptioon ja työttömyyteen sai aikaan alkavaa yleistä kuohuntaa. Kulminaatiopiste tälle kuohunnalle oli, kun tunisialainen kauppias teki polttoitsemurhan protestina yhteiskunnalle. Sosiaalisen median ja kännyköiden tuoma tiedon välitön kulku antoivat tapahtumille nopeasti tuulta alle. Aiemmin historiassa valtiot ovat tarvittaessa pystyneet kontrolloimaan mediaa, mutta nyt some toi suodattamattomana ja lähes reaaliajassa kuvia ja videoita suuren yleisön tietoisuuteen.

Kuohunta levisi nopeasti Tunisiasta laajemmin arabimaailmaan. Egyptissä kansa kokoontui tammikuussa 2011 Tahririn aukiolle vaatimaan muutosta. Kuvat ja videot tästäkin levisivät tulen lailla ja pian käytännössä koko maailma tiesi, mitä Kairossa tapahtui.

Usko ja halu muutokseen yhdistivät eri taustaisia ihmisiä. Mediat toistivat suodattamatonta sanomaa, johon tavallisen kansan oli helppo kiinnittäytyä. Tässä vaiheessa ei siis vielä puhuttu keinoista, miten muutos tehdään. Valtava ihmisjoukko oli kuitenkin yhtä mieltä, että muutoksen aika on nyt.  18 päivän mielenosoituksen jälkeen Egyptin presidentti Mubarak joutuikin astua syrjään ja armeija otti väliaikaisen vallan. Muutos siis eteni, kuten kansa vaati.

Mitä tapahtui sitten tätä seuranneissa vaaleissa? Miten juuri muutoksen puolesta taistellut kansa äänesti?

Muslimiveljeskunta on Egyptissä 1928 perustettu uskonnollinen ja yhteiskunnallinen liike. Liike on poliittisena puolueena virallisesti kielletty, joten sen jäsenet joutuvat osallistumaan vaaleihin ”sitoutumattomina”. Liike nojaa vahvasti perinteisiin islamilaisiin arvoihin.

Presidentin vaaleissa syrjäytetyn presidentti Mubarakin nimittämä viimeinen pääministeri ja muslimiveljeskunnan edustaja saivat eniten ääniä ja toisella kierroksella muslimiveljeskunnan Mursi tuli valituksi. Presidentin vaalien jälkeisissä parlamenttivaaleissa puolestaan muslimiveljeskunta ja konservatiivisempi islamistinen ryhmittymä saivat n. 70% paikoista. Vaalituloksen siivittämä muslimiveljeskunta otti Mursin johdolla tiukan otteen vallankahvasta. Muslimiveljeskunnan suunnitelmat eivät nekään vastanneet kuitenkaan koko kansan toiveita ja erilaisten vaiheiden jälkeen tuore presidentti Mursi syrjäytettiin ja armeija otti vallan. Tällä hetkellä Egyptissä presidenttinä on kenraali.

Mielenkiintoinen kysymys on, että mitä todella tapahtui? Miksi sama kansa, joka vaati muutosta Kairon keskustassa, päätyi kuitenkin äänestämään perinteisiä voimia? Ja miksi valta päätyikin armeijalle? Mihin sankoin joukoin vaadittu uudistuminen tyrehtyi?

Vastaus on loppujen lopuksi aika yksinkertainen.

Egyptissä on kaksi tahoa, joilla on riittävä tarina hallitsemaan moni kymmenmiljoonaista kansaa: armeija ja konservatiivisemmat islamiin pohjautuvat liikkeet (etupäässä siis muslimiveljeskunta)

Kun kansa osoitti mieltään Kairossa, ja sekä some että muut mediat pullistelivat kuvia ja videoita tapahtumista, kansaa yhdisti halu ja usko muutokseen. Medioista pullisteleva muutoshenki oli se tarina, joka nivoi kansaa yhteen. Ilman kuvia ja videoita ei olisi tarina kasvanut lähellekään näin suureksi. Niillä oli tärkeä rooli kokonaisuuden todeksi tulemisessa. Ihmiset pystyivät luottamaan, että jos minä vaadin muutosta, niin muutkin ihmiset ovat mukana. Tarinasta tuli hetkessä paitsi todellinen myös yhteinen.

Kun muutos toteutui ja presidentti Mubarak siirtyi pois vallasta, niin mitäs sen jälkeen? Yhdistävä hurmos ja yhteinen tarina katosivat. Oli monta suuntaa, mihin jatkaa ja hajaantuneet mielipiteet hajaannuttivat kansaa. Ihmisevät etsivät uutta kokonaisuutta, mihin kiinnittäytyä. Köyttä vedettiinkin moniin eri suuntiin. Moni halusi vastata ja luvata parempaa, mutta vain harva tavoitti kansan.

Miten kävi arabimaailmassa muualla sitten? Sama kaava kuin Egyptissä, toistui myös muissa maissa. Libyassakin on tällä hetkellä presidenttinä kenraali. Irak… Syyria…

Ja miten kävi, kun Suomi itsenäistyi? Sisäinen taistelu kahden erilaisen tarinan välillä. Kun Jatkosota päättyi, niin Mannerheim (eli sotilasjohtaja) valittiin presidentiksi, koska yleinen käsitys, että vain hän pystyi pitämään kansa yhtenäisenä. Kun kirjapaino toi kansankielistä luettavaa ihmisille, niin alkoi Vatikaanin vallan alamäki.

Tämä pieni historiankatsaus opettaa meille jotainkin todella arvokasta: Vain tarinan avulla voidaan ihmisiä hallita. Se, joka väittää, että muutos tapahtuu ihminen kerrallaan, lukekoot siis historiaa.

Tällä hetkellä, jos haluat länsimaisissa demokratioissa järisyttää vallitsevaa hallintoa, niin varmin tapa on rakentaa me vastaan ne –uhkakuvaelma. Jankata kansalle tarinaa (tosi tai ei) kuinka ”me” kansana olemme uhattuina, kun ”ne” tulevat tänne sotkemaan meidän kulttuuriamme. Tämä tarina vetoaa evoluutiohistoriamme takia käytännössä jokaiseen sivistyneeseen länsimaahankin. Ilman tätä Trumpista ei koskaan olisi tullut presidenttiä. Hän käytti häikäilemättömästi hyväksi ihmisen ikiaikaista taipumusta uskoa, että vähänkin erilainen uhaksi. Trump tajuaa myös, että parhaat tarinat eivät koskaan ole täysin totta. Parhaat tarinat ovat muodossa, joka palvelee nimenomaan tarinaa, ei totuutta. Todella monessa Euroopankin valtiossa tietty porukka ratsastaa vaaleissa tällä ihan samalla kaavalla.

Oli kyseessä siis kansakunta, yritys tai mikä tahansa yhteisö, jossa ihmisiä on vähintäänkin satoja, niin sitä ei voi ohjata ilman tarinaa, joka sitoo ihmisiä.

Ja ei se riitä, että sinulla on tarina. Sinun pitää tehdä siitä tarinasta yhteinen, saada ihmiset uskomaan samaan kuin sinä. Miten tämä sitten tehdään? Mikä sitten erottaa hyvän tarinan huonosta? Millainen tarina saa ihmiset mukaansa?

Jatkamme tästä ensi tekstissä.