Miten maailmaa muutetaan? Tätä kysymystä pohtii varmasti moni ihminen päivittäin. Esimerkiksi yritysjohtajat kuin yhteiskunnalliset vaikuttajat törmäävät aiheeseen jatkuvasti. Mitä enemmän asiaa itse mietin, sitä vahvemmin uskon, että maailma ei muutu ihminen kerrallaan, vaan tarina kerrallaan. Ajatuksena tämä väite on hieman päinvastainen kuin mitä usein kuulee. Miksi se sitten olisi juuri tarina, joka muuttaa maailmaa? Ja miksi maailma ei muutukaan ihminen kerrallaan?

Jos katsoo vähän historiaa taaksepäin, niin vastaus alkaa vastustamattomasti hahmottua.

Tehdään pieni matka ajassa taaksepäin vuoteen 2010. Arabimaailmassa tyytymättömyys hintojen nousuun, korruptioon ja työttömyyteen sai aikaan alkavaa yleistä kuohuntaa. Kulminaatiopiste tälle kuohunnalle oli, kun tunisialainen kauppias teki polttoitsemurhan protestina yhteiskunnalle. Sosiaalisen median ja kännyköiden tuoma tiedon välitön kulku antoivat tapahtumille nopeasti tuulta alle. Aiemmin historiassa valtiot ovat tarvittaessa pystyneet kontrolloimaan mediaa, mutta nyt some toi suodattamattomana ja lähes reaaliajassa kuvia ja videoita suuren yleisön tietoisuuteen.

Kuohunta levisi nopeasti Tunisiasta laajemmin arabimaailmaan. Egyptissä kansa kokoontui tammikuussa 2011 Tahririn aukiolle vaatimaan muutosta. Kuvat ja videot tästäkin levisivät tulen lailla ja pian käytännössä koko maailma tiesi, mitä Kairossa tapahtui.

Usko ja halu muutokseen yhdistivät eri taustaisia ihmisiä. Mediat toistivat suodattamatonta sanomaa, johon tavallisen kansan oli helppo kiinnittäytyä. Tässä vaiheessa ei siis vielä puhuttu keinoista, miten muutos tehdään. Valtava ihmisjoukko oli kuitenkin yhtä mieltä, että muutoksen aika on nyt.  18 päivän mielenosoituksen jälkeen Egyptin presidentti Mubarak joutuikin astua syrjään ja armeija otti väliaikaisen vallan. Muutos siis eteni, kuten kansa vaati.

Mitä tapahtui sitten tätä seuranneissa vaaleissa? Miten juuri muutoksen puolesta taistellut kansa äänesti?

Muslimiveljeskunta on Egyptissä 1928 perustettu uskonnollinen ja yhteiskunnallinen liike. Liike on poliittisena puolueena virallisesti kielletty, joten sen jäsenet joutuvat osallistumaan vaaleihin ”sitoutumattomina”. Liike nojaa vahvasti perinteisiin islamilaisiin arvoihin.

Presidentin vaaleissa syrjäytetyn presidentti Mubarakin nimittämä viimeinen pääministeri ja muslimiveljeskunnan edustaja saivat eniten ääniä ja toisella kierroksella muslimiveljeskunnan Mursi tuli valituksi. Presidentin vaalien jälkeisissä parlamenttivaaleissa puolestaan muslimiveljeskunta ja konservatiivisempi islamistinen ryhmittymä saivat n. 70% paikoista. Vaalituloksen siivittämä muslimiveljeskunta otti Mursin johdolla tiukan otteen vallankahvasta. Muslimiveljeskunnan suunnitelmat eivät nekään vastanneet kuitenkaan koko kansan toiveita ja erilaisten vaiheiden jälkeen tuore presidentti Mursi syrjäytettiin ja armeija otti vallan. Tällä hetkellä Egyptissä presidenttinä on kenraali.

Mielenkiintoinen kysymys on, että mitä todella tapahtui? Miksi sama kansa, joka vaati muutosta Kairon keskustassa, päätyi kuitenkin äänestämään perinteisiä voimia? Ja miksi valta päätyikin armeijalle? Mihin sankoin joukoin vaadittu uudistuminen tyrehtyi?

Vastaus on loppujen lopuksi aika yksinkertainen.

Egyptissä on kaksi tahoa, joilla on riittävä tarina hallitsemaan moni kymmenmiljoonaista kansaa: armeija ja konservatiivisemmat islamiin pohjautuvat liikkeet (etupäässä siis muslimiveljeskunta)

Kun kansa osoitti mieltään Kairossa, ja sekä some että muut mediat pullistelivat kuvia ja videoita tapahtumista, kansaa yhdisti halu ja usko muutokseen. Medioista pullisteleva muutoshenki oli se tarina, joka nivoi kansaa yhteen. Ilman kuvia ja videoita ei olisi tarina kasvanut lähellekään näin suureksi. Niillä oli tärkeä rooli kokonaisuuden todeksi tulemisessa. Ihmiset pystyivät luottamaan, että jos minä vaadin muutosta, niin muutkin ihmiset ovat mukana. Tarinasta tuli hetkessä paitsi todellinen myös yhteinen.

Kun muutos toteutui ja presidentti Mubarak siirtyi pois vallasta, niin mitäs sen jälkeen? Yhdistävä hurmos ja yhteinen tarina katosivat. Oli monta suuntaa, mihin jatkaa ja hajaantuneet mielipiteet hajaannuttivat kansaa. Ihmisevät etsivät uutta kokonaisuutta, mihin kiinnittäytyä. Köyttä vedettiinkin moniin eri suuntiin. Moni halusi vastata ja luvata parempaa, mutta vain harva tavoitti kansan.

Miten kävi arabimaailmassa muualla sitten? Sama kaava kuin Egyptissä, toistui myös muissa maissa. Libyassakin on tällä hetkellä presidenttinä kenraali. Irak… Syyria…

Ja miten kävi, kun Suomi itsenäistyi? Sisäinen taistelu kahden erilaisen tarinan välillä. Kun Jatkosota päättyi, niin Mannerheim (eli sotilasjohtaja) valittiin presidentiksi, koska yleinen käsitys, että vain hän pystyi pitämään kansa yhtenäisenä. Kun kirjapaino toi kansankielistä luettavaa ihmisille, niin alkoi Vatikaanin vallan alamäki.

Tämä pieni historiankatsaus opettaa meille jotainkin todella arvokasta: Vain tarinan avulla voidaan ihmisiä hallita. Se, joka väittää, että muutos tapahtuu ihminen kerrallaan, lukekoot siis historiaa.

Tällä hetkellä, jos haluat länsimaisissa demokratioissa järisyttää vallitsevaa hallintoa, niin varmin tapa on rakentaa me vastaan ne –uhkakuvaelma. Jankata kansalle tarinaa (tosi tai ei) kuinka ”me” kansana olemme uhattuina, kun ”ne” tulevat tänne sotkemaan meidän kulttuuriamme. Tämä tarina vetoaa evoluutiohistoriamme takia käytännössä jokaiseen sivistyneeseen länsimaahankin. Ilman tätä Trumpista ei koskaan olisi tullut presidenttiä. Hän käytti häikäilemättömästi hyväksi ihmisen ikiaikaista taipumusta uskoa, että vähänkin erilainen uhaksi. Trump tajuaa myös, että parhaat tarinat eivät koskaan ole täysin totta. Parhaat tarinat ovat muodossa, joka palvelee nimenomaan tarinaa, ei totuutta. Todella monessa Euroopankin valtiossa tietty porukka ratsastaa vaaleissa tällä ihan samalla kaavalla.

Oli kyseessä siis kansakunta, yritys tai mikä tahansa yhteisö, jossa ihmisiä on vähintäänkin satoja, niin sitä ei voi ohjata ilman tarinaa, joka sitoo ihmisiä.

Ja ei se riitä, että sinulla on tarina. Sinun pitää tehdä siitä tarinasta yhteinen, saada ihmiset uskomaan samaan kuin sinä. Miten tämä sitten tehdään? Mikä sitten erottaa hyvän tarinan huonosta? Millainen tarina saa ihmiset mukaansa?

Jatkamme tästä ensi tekstissä.