Aikuisuuden kirouksessa kaikki, mitä koemme, laitetaan pieniin laatikoihin. Selkeyttä, sanotaan. Palava rakkaus syyhyn ja seuraukseen. Lapsi kysyy miksi ja aikuinen kertoo vastauksen. Ihmeiden kieltäminen on kypsyyden merkki. Samalla me puudutamme silmämme näkemästä ja korvamme kuulemasta niitä elämän hienouksia, jotka värähtelevät hieman arjen rutiinejamme korkeammalla. Kun on syy ja kun on seuraus, mitäpä siihen väliin mahtuisikaan?

Tänään sohvalla maatessani muistuu mieleen, kuinka lapsena oli hauska roikottaa päätä sohvan reunalta ja katsella maailmaa ylösalaisin. Yhtäkkiä katto olikin lattia ja lattia oli katto, johon esineet olivat liimattuina. Lamput näyttivät kuin ne kasvaisivat kukkien lailla ylös lattiasta. Kuinka hauskaa olisikaan leikkiä piilosta semmoisessa talossa.

Yhtenä kesäpäivänä innostuin ajatuksesta, että miltä ulkona näyttäisi, jos kaikki olisi samanlailla ylösalaisin. Riensin ovesta ja käänsin maailman makaamalla traktorin peräkärryjen reunalla. Pihalla lattiana olisikin taivas, pitäisi melkeinpä osata lentää päästäkseen mihinkään. Isossa kuusessa loikki orava. Mietin, että jos se tippuisi puusta, niin minne se päätyisi. Voisiko se pudota loputtomiin? Vai loppuisiko taivas jonnekin? Ja mitä siellä sitten olisi?

Tuosta hetkestä olen kulkenut paljon matkaa. Tänään tiedän, että kaikki putoavat sinne, minne painovoima vetää. Tiedän, että koko avaruus kaareutuu gravitaatioaaltojen vuoksi. Monet asiat, mitkä pää alaspäin maailmaa ihmetelleelle pojalle olivat käsityskyvyn ulkopuolella, ovat aikuisille arkipäivää.

Kaikella on kuitenkin hintansa. Kun opimme enemmän maailmasta, opimme myös, että asioille pitää olla selitys. Selittämisestä tulee meille addiktio. Ja silloin maailma muuttuu laatikoiksi. Ihmeet katoavat, koska kaikelle on selitys. Siinäpä se – kaikelle on selitys, mutta läheskään kaikki selitykset eivät ole totta. Me totutamme itsemme ajatukseen, että se, miltä asiat yhdessä hetkessä näyttävät, on kaikki, mitä on. Moni elämän selitys alkaa sanoin: sanoohan sen järkikin. Vaan järkipä on kuin susikoira sirkuksessa. Se osaa ne temput, mitkä sille on opettu. Lopun aikaa se elää vaistoillaan.

Lapsuus päättyy hetkenä, kun ryhdymme jakamaan elämän syyhyn ja seuraukseen. Laatikoita, laatikoita, laatikoita. Kuka ja koska lupasi sinulle, että maailma ympärilläsi taipuu muotoihin, joille aikuinen homo sapiens osaa aina antaa oikean selityksen?

Matkalla aikuisuuteen me unohdimme, että kun päätä roikottaa sohvalta, niin olohuone näyttää ihan eriltä. Minkä kaiken muun me voisimmekaan nähdä ihan erilailla?

Se, mitä emme näe, on edelleen olemassa.