Se oli siinä, mutta se riitti

Kesällä 1993 isä rakensi uutta autotallia. Sitä oli jännä seurata ja olla itsekin mukana talkoissa. Perustuksien valaminen oli kaikkein mielenkiintoisin vaihe. 12 -vuotiaan aivoilla tuntui mahdottomalta käsittää, miten niin monimutkainen vaihe hallitaan. Mitä jos reunat eivät pidä ja se betoni vaan leviää? Entäs jos jotain unohtuu ja betoni ehtiikin jo kovettua? Mitä jos koko perustus onkin ihan vinossa? Paljon muuttujia, enkä tänä päivänäkään osaisia itse hoitaa kaikkea.

Kun perustukset oli saatu paikalleen, alkoi rungon rakentaminen. Siihen tarvittiin puuta. Minun tehtävä oli varmistaa, että sitä oli aina tarpeeksi paikalla. Tarvittava puuaines oli jo valmiiksi hankittuna ja varastoituna puolen kilometrin päähän vanhaan riihen. Ei tarvinnut kuin traktorilla koukata hakemaan.

Paapan veli oli noihin aikoihin jo lähes 90-vuotias, mutta todella kiinnostunut kaikesta tekemisestä, mitä vaan milloinkin tapahtui. Minulle hän oli tärkeä lapsuuden esikuva. Sodan käynyt mies, jolla oli monta hyvää tarinaa. Hän oli syntynytkin Venäjän vallan aikaan, joka tuntui jotenkin niin kaukaiselta historialta. Vuosikausien ajan hän haki minua tekemään erilaisia maatalon pikkuhommia ja opetti samalla työnteon filosofiaa. Minulle oli tärkeää näyttää, että minä pystyn. Tuon ajan kulttuuriin kuitenkin ainakin Pohjanmaalla kuului, ettei kehuja pahemmin tuhlailtu. Toki Laihialla ei tuhlattu mitään muutakaan. Jos homma meni hyvin, niin parhaimmassa tapauksessakin oltiin vain hiljaa. Jos ei mennyt hyvin, niin sen kuuli kyllä. Kerran serkkumme kanssa saimme ”painua helvettiin, kun ei tuosta mitään tule”, kun tahti ei ollut ihan toivotun lainen.

Niinpä tuolloinkin, kun lähdin traktorilla ja kärryillä hakemaan puukuormaa, hän ponki rollaattorilla perään ja istui valvomassa suoritusta. 12-vuotiaan innolla halusin näyttää taas voimiani ja kannoin niitä montaa kakkosnelosta kerralla kuin vain jaksoin ja niin nopeaan kuin ehdin. Kuorma oli jo melkein valmis, kun paapan veli pyyhkäisi nenäänsä ja sanoi hyväksyvästi:

”Kyllä susta joku päivä vielä työmies tuloo”.

Olin kuin en olisi kuullutkaan, mutta sydän pomppi ilosta melkein rintakehän läpi. Se ei ollut palaute vain siitä hetkestä, vaan siinä hyväksyntä sille, että olin lapsen voimillani täyttänyt roolini. Koskaan ennen, enkä jälkeen, en muuta positiivista palautetta työnteosta häneltä saanutkaan.

Se oli siinä, mutta se riitti.

Aikaa tuosta on kulunut jo 24 vuotta, mutta muisto on kirkas kuin eilinen. Edelleen kun joskus meinaa tekeminen väsyttää ja asiat tuntua suurilta, muistan tuon kommentin. Se antaa energiaa ja uskoa. En halua luovuttaa kesken – ihan kuin hän edelleen istuisi katsomassa. Haluan edelleen näyttää, että minä pystyn olemaan roolini kokoinen.

Samalla tuo tarina on muistutus siitä, kuinka merkittävä osa arvostamme tulee aina muiden kautta. Emme ole kaikesta irrallisia yksilöitä, vaan me jaamme elämän täällä pallolla. Hengitämme samaa ilmaa, sama aurinko nousee aamuissamme. Omissa ajatuksissani voin olla kuningas tai jumala, mutta todellisuudessa olen sitä, mitä itsestäni teen.

Kiitos sanoistasi, minä muistan edelleen.

Mitään toista tahtoa ei ole

Olet meripihkaa Eroksen iholla, nimenä nuolessa, joka lävistää. Mitä ei voi väistää, se täytyy kohdata. Seisoa suorana tai kävellä vastaan, ei muutaman metrin ero merkitse mitään. Säpsähdän kun nuoli viuhahtaa lävitseni. Se jää vain metrin päähän kadulle makaamaan, työnsä tehneenä, nimensä paljastaneena. Juuri kun aion poimia nuolen, lähettäjä tempaisee sen takaisin viiniinsä. Minä ymmärrän. Ei tämmöisiä asioita voi omistaa. Elämä on uni, mutta se tosiaan on ainut, mitä meille on annettu.

Keltainen aarre, ambrahuoneen ovi on varovasti raollaan. Näytän nuolen tekemää jälkeä ja vartija nyökkää minulle. En liiku, vaikka sain luvan. Varovasti. Se, mikä lämmittää, voi myös polttaa. Huoneessa on mosaiikkeja, joiden ympärillä meripihka koskettaa kauneuden maksimia. Tätä täytyy ihailla hiljaa, mitään toista tahtoa ei ole. Sivelen mosaiikkia kiertävää keltaista nauhaa hitaasti ja totean mielessäni; ensi kosketusta ei voita mikään.

Aarteen äärelle on helpompi saapua kuin siinä viipyä. Kaikki, minkä arvo lävistää pintani, pakottaa minut kysymään: Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Jättääkö kaikki siihen, mistä sen löysi vai viedäkö mukanaan pelolla, että joku toinen vaatii sitä omakseen? Niin paljon pitäisi päättää niin pienessä ajassa.

Olen valmis, vahvempi kuin ennen. Yksinäisyys teki arven ihooni, muttei päässyt syvemmälle. Kun aamulla ensimmäiset säteet kultaavat sen, mitä pidän omani, minä kiitän. Tätä polkua kuljen, enkä taakseni katso.

Olet meripihkaa Eroksen iholla, tiesin sen heti.

Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa

Naisen istuessa hänen kenkiensä korot saavat hänen polvensa nousemaan epätavallisen korkealle. En ymmärrä naisten kengistä, mutta uskon, että hänen täytyy kävellä varpaillaan liikkuessaan. Bussit saapuvat vasemmalta, mutta naisen katse kierii hiljakseen katua alas oikealle. Se näyttää löytävän rauhan mäen alta suljetun konditorian näyteikkunasta. Hän pyöräyttää kukkaista huiviaan uuden kierroksen kaulansa ympäri ja antaa sen hännän laskeutua mielivaltaisesti pinkin neuleen päälle. Mieleni tekisi sanoa, että hänen vaaleat hiuksensa ovat pörröiset, mutta se kuulostaa enemmän eläimen turkilta. Ei hän ole eläin, vaan ihminen. Kaunis, vaan ei minun makuuni.

Hän asettaa kyynärpäänsä korkeille polvilleen ja antaa pään levätä kämmenien päällä. En voi olla miettimättä, onko hänen ajatuksensa väsynyt. Näyttää kuin hän hetkeksi unohtaisi elävänsä kehossa, ehkä hän ei näe mitään, mitä katsoo.

Pieni tuulenvire intoutuu puuskaksi ja tipauttaa äsken asetellun kaulahuivin osittain alas olkapäältä. Hän ei havahdu korjaamaan sitä, nojaaminen kaukaisuuteen priorisoituu korkeammalle. Jos hänen polvet olisivat alempana, pinkki neule paljastaisi noustessaan alaselän puuskalle. Reagoisikohan hän siihen?

Minuutteja kuuluu ja minun täytyy tuijottaa naista. Elävää maalausta, jolla on sanoma.

Noustessaan lopulta nainen ottaa kaksi ensimmäistä askelta varovaisesti. Korkeakorkoisten kenkien täytyy olla hänelle uudet. Veikkaan, että hän näki pysäkillä usein samaa linjaan kulkevan liikehtivän saapuvan bussin vaatimalla tavalla, sillä hän osasi nousta juuri oikeaan aikaan katsettaan kääntämättä. Noustessaan bussiin hän suoristaa kevyesti neulettaan ja heittää kaulahuivin toisen pään takaisin selkäpuolelle. Vasta kun bussi konditorian kohdalta kääntyy oikealle kulman taakse, olen kykenevä jatkamaan matkaa.

Nainen pinkissä neuleessa, miksi katsoit oikealle?

Jos elämästä olisi aapinen, sen takakannessa lukisi: Arvaaminen on helppoa, tietäminen lähes mahdotonta.

Osaamme helposti kirjoittaa ratkaisun mysteerille. Naisella oli viimeinen päivä pitkäaikaisessa työpaikassaan ohi. Edessä olisi sapattivuosi, matkustelua maailmalla. Ratkaisu oli kypsynyt pitkään, mutta nyt, kun se on totta, epävarmuus iski koko voimallaan. Millään, mikä oli lähellä, ei ollut merkitystä, sillä maailma on kaukana. Nyt me tiedämme, miksi nainen katsoi mäkeä alas.

Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa. Todellisuudessa emme tiedä hänestä mitään.

En koskaan nähnyt naisen kasvoja kunnolla. En tunnistaisi häntä, vaikka hän olisi kassajonossa edelläni. En tiedä hänestä mitään ja silti arvailen. Näin maailma toimii.

Monta mielipahaa ja vihaa ihmisten välillä perustuu juuri siihen, että arvauksesta tehdään tietoa. ”Kyllähän se ihan loogiselta kuulostaa..”, ei vielä tarkoita, että asia olisi edes sinnepäin totta. Monet tarinat ja elokuvatkin ovat kuin otoksia todellisuudesta ja silti ne ovat keksittyjä.

Paljon siitä, mitä me arvailemme, voisimme pienellä vaivalla selvittää todeksi.

Jos haluat, että muut ymmärtävät sinua paremmin, puhu heille ääneen. Anna heille mahdollisuus kuulla se, mikä on totta sinussa. Jos haluat ymmärtää muita paremmin, puhu sinä heille ääneen. Kysy, mitä he pelkäävät ja mitä rakastavat. Anna heille mahdollisuus korjata se, minkä arvasit väärin.

Enemmän puhetta on vähemmän vääriä arvauksia. Vähemmän vääriä arvauksia on enemmän ymmärrystä ihmisten välillä.

Nainen, joka katsoi oikealle, jää taideteokseksi, jolle jokainen voi keksiä haluamansa sanoman. Siinä kulkee arvauksen maksimiarvo.

Olet tyhmä kuin aaltopahvi

En pidä lauseista, joita puhuin eilen. Etkä pitänyt sinäkään. En silti sanonut mitään, mitä en tahtonut. Miten se olisi edes mahdollista? Ei minun suullani pysty puhumaan muut kuin minä. Yö on ollut välissä, mutta sävel värähtelee edelleen. Taidan olla yksinkertaisempi kuin kuvittelin.

Olen omin käsin luomani pakon edessä, kun en voi muutakaan. Sanoin, ettei se ole sinun vikasi, mutta uskottavuuteni kiertelee pensaiden tyviä.

Minkä tuntee, sen tuntee. Tunnekapteeniksi pääseminen vaatii ponnisteluja. Luotan vaistooni, vaikka uskoni onkin seittiä.

Sinun täytyy ymmärtää, että ei mikään johdu vain yhdestä syystä. Älä siis tenttaa minua. En voisi kuin valehdella vastaukseksi, vaikka pyrkimykseni olisi mikä. Mikään asia ei ole suuri yksinään. Vasta kun ne tapahtuvat ihmisille, niistä tulee vaikeita käsitellä. Syvä kaivo hukuttaa, vaikkei vesimolekyyli ole kuin pienen pieni.

”Nu när kungen är död och hans drottning är fri. Går jag före i kön…” Kirjoitin graduni Kentistä, enkä koskaan oppinut ymmärtämään tätä kertosäettä. Miksi kukaan jonottaisi toista ihmistä? Mikä voisi enää olla hullumpaa? Elämä on nyt, eivätkä unet koskaan tule todeksi. Sinulla on arvo, jota et tunnu muistavan. Katso eteenpäin, koska se on ainut kulkusuunta. Kaikki muut suunnat huomaat kyllä aamulla vääriksi.

Mitä minä sitten sanoin eilen?  Puhuin pehmeitä, kiertelin kuumaa puuroa. En keksi ketään, joka siitä hyötyisi ja se oli paras, mihin pystyin. On vaikeaa sanoa suoraan, kun kaikilla sanoilla menettää jotain. Lapsikin tietää, ettei kaikkea voi saada, muttei se tee luopumista helpommaksi. On pakko valita, mikä olisi parhaaksi. Sitä ei voi koskaan tietää, on pakko arvata. Sanomatta jättäminenkin on puhumista, sillä silloin täytyy puhua toisia lauseita tukahdutettujen sijaan. Tai olla hiljaa, joka sekin on puhetta. Näin se on ja tämä lievittää katumustani.

Sinun täytyy itse tajuta, ettei semmoista kieltä olekaan, joka poistaisi kuulijan vastuun. Lopeta kyseleminen. Olet kuin kyytiinliftaaja, jolla ei ole muuta tapaa elää. Kuinka sokeaksi täytyy tulla, kuvitellaakseen, että kukaan lähtisi matkaan poimiakseen sinut? Liftari on aina alisteinen alkuperäiselle määränpäälle.

Alisteinen.

Sekö sinä haluat olla? Herää!

Minä olen vajavainen, sanani eivät aina kanna. Unohda minut. Luota sieluusi, soita sävelesi. Vaikka joku ei kulje mukanasi, älä käännä päätä. Anna säveltesi soida, sillä yhden asian tiedän varmana. Jokaiseen melodiaan löytyy harmoniakulku. Silloin ei ole erikseen liftaajaa, eikä kyyditsijää, vaan ainoastaan yksi yhteinen. Sitähän sinä haluat.

Näitä sanojani en kadu: Olet tyhmä kuin aaltopahvi niin kauan kuin jatkat liftaamistasi.

Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu

Hän teki väärin ja häntä rangaistiin. Tuskin rikos oli edes tullut kunnolla ilmi, kun jo kerrottiin tarinaa. Paha saa palkkansa. Kukaan ei ollut varma, mitä todella tapahtui, mutta väliäkö sen. Tarina toimii, se riittäköön. Kun tarinaa on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, sen kaikista versioista alkaa tulla tosi. Niin, totuushan on enimmäkseen vain riittävä määrä toistoja. Paha saa palkkansa, viisas pitää pyynsä pivossa, itkee pitkästä ilosta, eikä kuuseen kurkota.

Ihminen uskoo, että on viisautta tuntea totuus. Olla samaa mieltä sen kanssa ja kertoa totuus eteenpäin. Yleisesti hyväksytyn totuuden kertojan omatunto on puhdas, eikä ajatus pyri enää edemmäs. Onhan totuus jo paljastunut.

Nämä viisaat tarinat kertovat heistä surullisen vähäonnisista, jotka hyvästä pahaan hairahtuivat, katajaan kapsahtivat. Lapsellinen kuvitelma siitä, että kohtalo katsoi heihin, eikä pitänyt näkemästään. Totuus ei pala tulessakaan, sanotaan myös. Rohkenen epäillä. Olen nähnyt, kun totuus menee karrelle pienestäkin liekistä – miten muutama hyvin asetettu kysymys tylsyttää varman tiedon tavalliseksi selittelyksi.

Eivät tarinat ole koskaan pelkästään totta tai valhetta. Aina joskus joku paha tyranni todella joutuukin tyrmään, upporikas vankilaan petoksistaan. Paha joskus ihan oikeasti saa palkkansa. Silloin kronikoitsijat iskevät kuin hyeenat haaskalle. Kertomaan heistä, jotka kaatuivat, muttei sanaakaan heistä, jotka edelleen kulkevat vapaina.

”Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu”, nauravat vapaa olevat kieroilijat varjoisilla kujillaan.

Vaikka yhtä ja samaa tarinaa kerrottaisiin sukupolvelta toiselle, ei se tarkoita, että tarina olisi koskaan ollut tosi. Ihminen keksii selityksiä asioille, joita hän ei voi käsittää. Typistämme monimutkaisen neuroverkon päivän selväksi 1+1=2 -laskuksi. Tarinaksi, joka on yhtä helppo kertoa kuin ymmärtää. Sen jälkeen ei tarvitse kuin odottaa, että se ehditään lausua tarpeeksi monta kertaa. Ja meillä on totuus.

Valitettavasti tämä on huijausta.

Tekemällä väärin toista kohtaa, voi korottaa omaa etuaan. Se ei suorituksena vaadi edes kummoista taitoa. Pelkästään halu ahmia itselleen riittää pitkälle. Tarinat pahan palkasta ovat huuhaata, jos odotamme, että jokin kohtalon käsi tulee rangaistuksen tuomaan. Ei varmasti tule. Niissä muutamissa tarkkaan valituissa tarinoissa näin käy, mutta ne ovat silti vain muutamia tarkkaan valittuja tarinoita. Totuuden vääristämistä, ihmismielen rauhoittamista valheella.

Mitä tekee sama ihminen, joka uskoo pahan palkkaan, kun hän näkee jonkun kimppuun käytävän kadulla? Kuvaa kännykällä ja jakaa somessa. Koko ajan ympärillämme tapahtuu isompia ja pienempiä asioita, jotka eivät ole oikein, emmekä me puutu niihin. Mites ihmeessä paha laitetaan kuriin, jos emme itse ole mukana talkoissa?  Vääryyttä täytyy vastustaa. Oikean puolesta täytyy seisoa, niin ettei se jää epäselväksi. Hiljaisuus on hyväksymistä ja silloin paha vaurastuu.

Älä usko satuihin, joissa lopussa kaikki on aina hyvin. Tyranni vaurastuu siihen asti, kunnes hänellä on tarpeeksi oikeamielisiä vastassaan. Ei ole mitään kohtalon kättä. Me ihmiset olemme toistemme kohtalo.

Hyvä voittaa vain, jos sillä on tarpeeksi tukijoita, jotka eivät hiljaa hyväksy vääryyttä ympärillään.

Sielu leijuu Kainuun soilla

Aamuinen aurinko kultaa helmet kitukasvuisen koivun lehdillä. Usvalla on enää hetki aikaa tanssia. Lammikot siellä täällä ovat kuin isoja kyyneleitä, suon poskelle valuneita. Pitkospuut ovat liukkaat, muttei meillä kiire olekaan. Kaukana kotona, rauha keskuudessamme.

En olisi koskaan lähtenyt tänne, jos ei minua olisi pyydetty. Mustaa kartalla, liikaa etäisyyttä. Nyt tulen kuin kotiin. En muista monesko kerta tämä on, sinun-kaupat teimme jo ajat sitten.

Kun juoksee kymmenen metriä suossa, tuntee oman maksimisykkeensä. ”Mitä järkeä siinä on?”, minulta kysyttiin. Tyhmä kysymys, vaan enpä sitä kertonut. Ei meitä tänne järki tuonut, vaan elämisenhalu.

Pelien jälkeen liottelin kenkiäni suolammessa. ”Kuinka me voidaan?”. Polskuttelin jalkojani ja viivytin vastausta. Joskus ilmiselvääkin kannattaa odottaa. Me voidaan hyvin. Me. Hyvin. Suovesi pirskahtaa, kun lyön kenkiä yhteen ennen kuin laitan ne muovipussiin. Pelit olivat siinä, seuraavaksi saunaan, höpöttelemään illan yli.

Puun tuoksu rauhoittaa, kasvoimme yhdessä. Tuohi kihahtaa iloisesti liekkiin. Hieman täytyy puhallelle, että piippu lähtee vetämään. Jos saisi valita yhden asian, mitä elämässä odottaa, niin puusaunan vartominen olisi vahva ehdokas. Vielä kaivovesi pataan, elämän energiakenttä asettuu täydelliseen tasapainoon.

Olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että me on etuoikeus. Voisi olla toisin, mutta jokin tekee meistä enemmän. Hupiukkona kerron sanaleikkejä, mutta et usko kuinka kiitollinen tästä kaikesta olen. Jokaisen teistä haluan alleviivata, taittaa sivun koirankorvalle. Tänään en ole yksin, vaan yksi.

Mitä meistä jää? Sitä en tiedä. Jos jokin on varmaa niin se, että auringon täytyy laskea voidakseen nousta uudelleen. Jonain päivänä joku meistä on viimeinen. Sammuttaa valot, vilkaisee vielä kerran taakseen. Sen tietää, eikä se haittaa. Vielä on aikaa, istutaan rauhassa.

Tänään paiste on meidän, huomenna seuraavien. Ringissä huudamme nimemme.

Saatana, kun se tuntui hyvälle.

Me.

Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän

Minä olen silminnäkijä. Näin kaiken, eikä ole epäilystäkään, etteikö se, mitä näin olisi totta. Kävelen eteenpäin ja juttelen itsekseni huomisesta kuin olisin yksin maailmassa. Se on hämäystä, en halunnut puuttua siihen, minkä kulku oli ilman minuakin oikea. Illemmalla, kun varjo lankeaa oikeaan kohtaan, livahdan salaa uhrien sekaan. En tiedä itsekään miksi. Väitän olevani vahva, mutta pelko on aina asunut naapurissani. Iltaisin kuulee parhaiten, miten se kolistelee, elää elämäänsä. Leikkaisin sen paloihin, heittäisin jokeen, jos se vaan ei olisi niin nopea muuttamaan muotoaan.

Ajatus karkasi, ei tämä teksti kerro minusta.

Uhrina kieriskellessäni näen kasvosi. Niistä kuvastuu tuttu välittäminen, olet hyvä ihminen. Olen ollut täällä ennenkin, tiedän, mitä etsiä. Lämpöä hehkuva katseesi on muille totuus, mutta minä tiedän paremmin. Oikeassa silmäkulmassasi piilottelee yksinäisyys. Puhut kauniita sanoja, mutta välillä, kun olet lopettanut, huulesi liikkuvat vielä tovin – minullekin – niin ne kuiskaavat ja se on vähintäänkin kohtuus.

Olen taitava uhri, teen kaiken oikein, eikä kukaan epäile mitään. Ennen kuin aamu jälleen sarastaa, olen poissa. Kulkemassa katse pilvissä ja puhumassa itselleni.

Luoja olkoon todistajani – enkä sano tätä kevyesti – minä näen sen hyvän, minkä teet. Kuuntelet heitä, joilla on kiviä sydämellään. Et ole opettaja, olet parantaja. Sinunlaisiasi maailma kaipaa.

Olen miettinyt puolestasi, mikä on auttamisen palkka. Ehkä se on ilo, kun auttaminen onnistuu ja näkee valon syttyvän toisen silmissä?

Entä silloin, kun auttaminen on maratoni? Kun tekee kaiken oikein, mutta toinen jatkaa ryömimistään kohti kallion reunaa? Syökö se vai antaako se?

Retoriseen kysymykseen ei ole tarkoitus vastata.

Eikä vastausta muutenkaan pidä etsiä vain tuosta yhtälöstä, että olisi vain auttaja ja autettava. Täytyy nähdä laajemmin, ottaa mukaan kolmas muuttuja: silminnäkijä. Sellaisen tehtävä on kertoa, mitä näki, niin rehellisesti kuin mahdollista.

Ympärillämme tapahtuu paljon hyvää, ihminen auttaa ihmistä. Me näemme sen, mutta olemme vaiti. Kävelemme ja puhumme omiamme ei-kenellekään. Ehkä siksi koska emme itse hyötyisi silminnäkijälausunnostamme mitään. Se on typeryyttä, sokeutta ja rikos moraalia kohtaan. Auttaminen on hyve, joka ansaitsee kiitoksen sanan ohikulkevalta silminnäkijältäkin.

Kiitos luo kiitosta, vaitiolo vaitioloa. Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän. Anna anteeksi, että olen ollut vaiti, kulkenut kuin mitään ymmärtämätön. Piiloutunut uhrien sekaan ja valon kajastaessa palannut kertomaan vahvuudestani.

Se oli väärin.

Kiitos, kun olet hyvä ihminen.

Ei homoja tarvitse hyväksyä

Vesinokkaeläin on omituinen otus, joka elää Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa. Se on nisäkäs, joka munii ja jolla on sähköaisti. Se on myös myrkyllinen, mikä on harvinaista nisäkkäälle. Takajalkansa kannuksella se voi levittää kivuliasta myrkkyä ihmiseenkin. Sen nokkakaan ei ole nokka, vaan nahkapeitteinen kuono. Sillä on räpylät ja turkki. En ole koskaan nähnyt yhtäkään vesinokkaeläintä, mutta Youtubesta olen sitä ihaillut. Mukavan erikoinen tapaus.

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa kohtasivat vesinokkaeläimen, sitä luultiin huijaukseksi. Eihän semmoista voi olla olemassa. Ei ollut ennenkään ollut. Vesinokkaeläin oli jotain ihan muuta, mihin brittiläiset asiantuntijat olivat tottuneet.

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta.

Kaverini kertoi kerran selittäneensä bangladeshilaiselle vaihto-oppilaalle, miksi Suomessa tuodaan kuusi olohuoneeseen jouluna. Tämä ei ollut aluksi uskonut tarinaa ollenkaan todeksi.

”Te juhlitte Jumalanne syntymää tuomalla puun asuntoon?! Mihin se Jumala tarvitsee sitä puuta?”

Hyvä kysymys. Kulttuurit ovat erilaisia. Bangladeshilaisen mielestä se oli outoa.

Erilaisia juttuja on paljon. Espanjassa on el colacho, tapahtuma, jossa asuun pukeutuneet miehet hyppivät kadulle asetettujen elävien vauvojen yli puhdistaakseen heidät. Japanissa nenää ei ole sovelista niistää nenää julkisesti. Brasiliassa on heimo, joka polttaa kuolleet ja sekoitaa tuhkat keittoon, joka  sitten juodaan.

Kaikenlaista on.

Olla -verbi on tässä se keskeinen. Kun jotain on, se on. Seksuaalisuuden variaatiot eivät ole vain yhden kaukaisen heimon tapa, vaan niitä on kaikkialla maailmassa ja myös muissa lajeissa kuin ihmisessä – toisin kuin vesinokkaeläimiä, vauvojen yli hyppijöitä, joita on vain yhdessä paikassa. Emme me erikseen ”hyväksy” vesinokkaeläintäkään. Me luotamme biologian sanomaan, että semmoinen eläin on olemassa. Emme myöskään erikseen hyväksy kaikkia maailman kulttuurien erikoisuuksia. Ymmärrämme, että maailmassa on erilaisia tapoja.

Miksi meidän pitäisi sitten erikseen hyväksyä seksuaalisuuden variaatiot, joita on kaikkialla? Niitä on ja onko kenenkään meidän mitään järkeä leikkiä tuomaria?

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta. Tuossa on siemen, mitä uskomattomimpiin typeryyksiin.

Ei meidän tarvitse hyväksyä sitä, mikä luonnossa on. Ei seepra luopuisi raidoistaan, jos sinä päättäisit olla niitä hyväksymättä. Yhden ihmisen ajatus on niin paljon vähemmän kuin luonto kokonaisuutena.

Älkäämme luoko harhoja, joissa meillä olisi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä, sitä, minkä luonto jo ennen meitä teki.

Mitä isät salaa tekevät

Ensimmäinen sähkökitarani oli Fender Squier. Se haettiin Vaasan Unisoundista. Isä sen maksoi, mistäs minulla semmoisia rahoja. Kuten Unisoundissa aina, Ile laski kassalla vielä vähän alennusta. Kun pääsin aarteeni kanssa kotiin, osasin soittaa sillä kolme sointua. Särö päällä nekin kuulostivat vähän kuin rokilta. Kerrassaan upea fiilis.

22 vuotta sitten ei ollut Youtubea, mistä katsoa, miten kitaraa soitetaan. Oli pakko kysyä joltain. Onneksi moni kaverikin renkutti keihästä, joten apua ei tarvinnut kaukaa etsiä. Kun soitto alkoi edes jotenkin sujua, muistan, kun ostin CD:llä juuri julkaistun Hurriganes 25 Golden Greats. Tiesin etukäteen tasan kaksi biisiä Ganesilta silloin. Get on ja Bourbon Street olivat joskus soineet kaverin luona. Ne riittivät kevyesti ostopäätökseen.

Samoihin aikoihin äiti oli saanut hommatuksi minulle kitaranopettajan. Kun opettaja lopulta saapui, hän alkoi puhumaan jostain sävellajeista.

Eiku.

Ei.

”Kerro mulle, miten tää Hurriganesin biisi menee!”

Laitoin levyn avausraidan Good Morning Little School Girl soimaan ja opettaja näytti soinnut – eihän niitä ollut kuin kolme. Minulla ei ole aavistustakaan montako kertaa olen sittemmin soittanut hyvää huomenta koulutytölle, mutta varmasti se on paljon enemmän kuin sata. Ja yhtä monta unelmaa, olla joskus isossa bändissä.

Rokki ja sähkökitara tulivat minulle annettuina. Ne valitsivat minut, en minä heitä. Suurin osa kavereistakin soitti ja kaikki tiesivät samat bändit, niin musiikin parissa aikaa kului paljon. Perustettiin bändejä, treenailtiin ja tilattiin CD-levyjä järjettömiä määriä. Levyjen tilaamista kuvastaa hyvin tilanne, kun kaverin äiti, joka oli Laihian postissa töissä, ei suostunut luovuttamaan minulle varastosta levykaupan pakettia, ennen kuin olin luvannut ja vannonut, ettei siellä ole heidän pojalleen yhtään enempää levyjä.

Anna anteeksi, huijasin. Oli siellä. Varmaan kymmenen.

Kitaroita ostettiin lisää, välillä myytiin ja vaihdeltiin. CD:tä tilailtiin, mutta ei koskaan myyty, koska levykokoelma oli ylpeyden aihe. Paljon parempia muistoja ei omasta nuoruudesta voisi toivoa. Tänä päivänä nuo CD-levyt ovat vintillä pinossa. Kaikki tuhat. Ei levyjä enää kuunnella. Kaikki on digitaalista. Nykybisneksessä ei ole enää samanlailla bändejä tai albumeja. On artisteja ja biisejä.

Parisen viikkoa sitten kysyin 12-vuotiaalta sukulaispojalta, että kuinka moni hänen kavereista soittaa kitaraa.

”Häh? Kitaraa? Ei kukaan”.

Arvatkaa, mitä tekisi mieli sanoa. Nuoriso on pilalla.

Kysyin omilta vanhemmiltani, kuinka moni heidän kavereistaan soitti heidän nuoruudessaan kitaraa. Ei kuulemma kukaan. Mistä tänne maalle mitään sähkökitaroita olisi tuotu ja kuka ne olisi maksanut?

Oliko iso osa siitä, mikä muovasi nuoruuttani, vain hetken ilmiö? Ajatus oikeasti järkyttää. Näinkö hetken kestää sekin, minkä rajallisuutta ei aiemmin edes tiedostanut?Kun vuonna 1996 tapailin ensimmäisiä sointuja, oli Jimi Hendrix ollut kuolleena jo 26 vuotta. Elviksen ensimmäisistä biiseistä oli yli 40 vuotta. Kitaralla oli historiaa paljon ennen minua. Ja niin monet meistä soittivat, jokaisella oli suosikkikitaristi. CD oli korvannut älppärin, CD oli tullut jäädäkseen. Näinhän uskoimme.

Joka sukupolvella on omat juttunsa. Koskaan aiemmin ei tämä ajatus ole lyönyt yhtä lujaa vasten kasvoja kuin tajutessani, miten hetkellinen ilmiö maailmassa CD-levyt ja sähkökitarat sittenkin ovat.

Meille se oli välillä kuin koko maailma. Seuraaville se ei ole mitään.

Tänään 4-vuotias laittoi pehmoleluja riviin. Ne olivat kuulemma rokkikonsertissa. Hän itse soitti vaalean sinisellä kitarallaan ja lauloi ”mama mama mama”. Tein sen, mitä isät aina joskus tekevät. Itkin salaa ylpeydestä. Vielä sen, mikä minulle on arvokasta, ei tarvitse elää vain ajatuksissani.

Ystäväni, kaikki täällä on niin rajallista. Kaikki kestää vain hetken. Tee tänään se, mistä unelmoit. Huomenna kaikki ovat asiat jo vähän toisin.

Naapurissa he huutavat

Linnut ovat siitä hienoja eläimiä, että ne syntyvät laulu sisällään. Pihlaja pihan reunalla on tulvillaan valkeita kukkia, jotka heiluvat navakassa tuulessa kuin olivat juuri oppineet kävelemään. Syksyisin aina mietin, että pitäisikö osa niistä kaataa, koska niiden oksat tiputtavat niin paljon haravoitavaa. Nyt kun lintu laulaa säveltään jostain noiden valkeiden kukkien takaa, olen jälleen valmis taipumaan armeliaisuuteen.

Omenapuu oli kukassa viikko sitten. Se antoi lupauksensa ja nyt minun täytyy vain luottaa sen sanaan. Ne omenapuun lehdet, joihin auringonvalo osuu suorimmin näyttävät vaalean vihreiltä, ne puolestaan, jotka jäävät varjoon, ovat paljon tummempia. ”Valossa sinunkin olisi parempi olla”, sanoi minulle kerran erään seurakunnan sanomantuoja. En epäile sitä hetkeäkään. En vain ole ollenkaan varma, tietääkö hän itsekään, mistä valosta puhui.

Olen uhonnut monesti, mutta en tapellut koskaan. Kun katson pihlajaa, jossa lintu laulaa, on helppo ymmärtää miksi. Kitkeminen on hetken ilo, äärellä oleminen kestää.

Sanoin sinua kauniiksi tänään. Tuntui vain – näin täytyy tehdä. En oikein tiedä, mitä olet siitä mieltä. Mitä minä sinulle olen? Omenapuu antoi lupauksen ja minä odotan. Miten on sinun laitasi?

Pihlajan juurella kasvaa tiheästi puskia, joiden nimeä en tiedä. Ne peittävät näkyvyyden naapuriin. Se sopii minulle mainiosti. Ääni kuitenkin kulkee niiden lävitsekin. Naapurissa he huutavat ja teen kaikkeni ollakseni kuulematta sanoja. Naapuri rakas, miksi huutaa? Meidän elämämme on muutenkin niin rajallinen.

Kun minulla on aikaa ja tilaa, pääsen muotooni. Kiireessä olen nopeasti laskettuja keskiarvoja. Kun huomenna aamulla herään, tiedän, että kerron paljon sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla. Vauhti kiihtyy, meillä on enää viisi minuuttia aikaa. Ja me olemme kuin meillä todella olisi enää viisi minuuttia aikaa. Se on aika hullua se. En valita, en väheksy. Joskus vain epäilen, että minäkin synnyin laulu sisälläni. En tosin tiedä vieläkään paljonko se vaatisi aikaa ja uskoa tullakseen pintaan, ollakseen säveliä. Jos minä kiipeäisin tuohon pihlajaan, oksat taipuisivat allani.

Pian aurinko laskee puiden taakse. Sitä ennen se paistaa juuri siihen kohtaan, jossa valokuvassa hymyilet minulle. Voiko eilinen olla huominen on? Missä menee hulluuden raja?

Lintu, jossa asuu laulu, vaikeni. En tiedä onko se vielä piilossa valkoisten kukkien takana. Mitäpä siitä. Se, mikä on piilossa, on vähän kuin sitä ei olisikaan. Laulu täytyy tuoda esiin.

Kerro sinä minulle, vieläkö rakastat minua?